Planeetan kokoinen loikka

– Kun menneisyyden taakat jäävät taakse

- Kun menneisyyden taakat jäävät taakse

Luokkaloikaksi kutsutaan sitä, kun ihminen aikuisena muuttaa periaatteessa Suomessa näkymätöntä yhteiskuntaluokkaansa. Hän opiskelee tohtoriksi, vaikka on asunut työläisperheessä tai ryhtyy käsityöammattilaiseksi, vaikka on kasvanut akateemisessa kodissa.

Minä kasvoin perheessä, jossa vanhemmilla oli hyvät ammatit ja tulot, meillä oli munankeitin ja tiskikone silloin kuin muilla ei vielä ollut, meillä oli sievä kesämökki ja uusi auto. Me siskokset soitimme pianoa, osittain siksi, että halusimme ja osittain siksi, että se näytti ulospäin hyvältä. Minä tanssin balettia ja kävin paljon teatterissa ja konserteissa. Kävimme vappuna pihviravintolassa.

Olisin tosin vaihtanut mikroaaltouunin ja munankeittimen siihen, että tuossa akateemisessa perheessä olisi ollut hyvä olla. Omassa mielessäni lokeroin itseni sellaiseen luokkaan, johon myös ulkoisesti pahoinvoivat henkilöt vajoavat. Koin olevani huonompi kuin muut.

Kerran olin myrskyisänä iltana läheisellä ratsastustallilla, johon olin pyöräillyt salaa. Salaa, koska vanhempieni mielestä ratsastaminen ei ollut tarpeeksi hienoa. (Olisipa muuten hauska tietää, oliko heidän mielestään hienoa sitten se, että balettipukukaappini toisella puolella oli viinakätkökaappi.) Ilta pimeni ja luokkakaverini vanhemmat saapuivat yllättäen tallille. He olivat päättäneet hakea kaverini kotiin autolla, koska sää oli niin kehno. Autosta he huusivat luokkakaverilleni, että hyppää äkkiä autoon, tai hampurilaiset jäähtyvät. He olivat käyneet uudessa Carroll’s-hampurilaisravintolassa.

Minä seurasin vaivihkaa sivusta tuota tilannetta ja se piirtyi mieleeni ihmeen terävänä. Ajatella, että niin moni asia oli hänen elämässään toisin. Ensinnäkään vanhempani eivät tienneet, että olin tallilla ja vaikka olisivat tienneet, kukaan ei olisi kuuna päivänä hakenut minua sieltä pois huonon sään takia. Toki vanhempani eivät enää silloin edes eläneet samassa kodissa.

Luokkakaverini molemmat vanhemmat tulivat tallille yhdessä ja olivat molemmat huolissaan hänen kotimatkastaan. Sitten vielä sekin, että he olivat illalla ajokunnossa! Meillä oli auto, mutta ei sillä kukaan iltaisin ajanut, koska oli otettu niin paljon viiniä rentoutumiseen. Oli jopa haettu hampurilaisia. Noin vain! Olin niin kateellinen, ettei sitä enää voi kutsua edes kateudeksi. Minä koin olevani toisella planeetalla. Meillä olisi ollut varaa autoon, ratsastustuntuneihin ja hampurilaisiin, mutta tuollainen tilanne olisi ollut perheessäni täysin mahdoton.

Myöhemmin elämässäni olin keskellä rakennusurakkaa, kun minä ja mieheni rakensimme uutta omakotitaloa. Katselin rakennusaikana muita perheitä kokien syvää ulkopuolisuuden tunnetta. Tuossa nuo ylempiarvoiset ihmiset taloja rakentavat, ovat normaalien ihmisten isossa valtamerilaivassa ja vilkuttavat minulle, joka keikun pienessä puupaatissa laivan jälkiaalloissa. Miten minä voisin mitenkään sopia siihen joukkoon?

Silti kukaan silloin uusista ja nyt jo nykyisistä naapureistani ei hetkeäkään ajatellut, että en olisi kuulunut heihin, tuohon aivan tavallisten ja kunnollisten ihmisten porukkaan. Ei sellainen asia näy ulospäin. Minä itse olin yksin siinä pienessä veneessä – edes perheeni ei mielestäni ollut matkassani. Kunnes lopulta työterveyspsykologilta apua saatuani katkaisin paatin narun ja hyppäsin valtamerilaivaan muiden kanssa. Heilutin kättäni pikku veneelle, joka sittemmin hävisi näkyvistä.

Se oli oma luokkaloikkani, jonka tein oman pääni sisällä. Minä vaihdoin planeettaa.

Teksti: Lea Ansamaa

Kirjoita tässä kannanottosi aiheeseen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Olet ensimmäinen ottamassa kantaa! Tähän aiheeseen ei ole vielä annettu yhtään vastausta.