Turvaihmisten sadetakki

Mielenterveysalalla puhutaan suojaavista tekijöistä, joiksi saatetaan kutsua esimerkiksi hyvää itsetuntoa, koulutusta tai hyvää fyysistä kuntoa. Ne antavat vastapainoksi voimaa ja … Jatka lukemista Turvaihmisten sadetakki

Mielenterveysalalla puhutaan suojaavista tekijöistä, joiksi saatetaan kutsua esimerkiksi hyvää itsetuntoa, koulutusta tai hyvää fyysistä kuntoa. Ne antavat vastapainoksi voimaa ja positiivisuutta silloin, kun elämässä jokin kohta linkuttaa. Suojana voi olla myös hyvä ystävä, mielikuvitus, harrastukset, lemmikit tai luonto.

On sanottu, että yksikin turvallinen aikuinen voi olla ratkaisevan pelastava tekijä silloin, kun omat vanhemmat eivät voi huolehtia lapsestaan kunnolla. Minulla on ollut suuri kunnia ja ilo saada tällaisia ihmisiä elämääni – he todella ovat olleet suojaavia tekijöitä, suoranaisia sadetakkeja, joiden alla on voinut olla piilossa sateelta ja tuulelta.

Isovanhempani olivat aarteitani. Lahden pappa, jonka sylissä oli hyvä hengähtää, kun hän henkselihousuissaan kiikkui keinutuolissa. Hannes-papan huoneessa oli mukava istua, sillä siellä oli esimerkiksi koira-aiheisia postimerkkejä. Pappa tuli kerran minua vastaan ekaluokalla kouluun. Hän seisoi aidan vieressä, kun kaikki luokkakaverini juoksivat ikkunaan kyselemään, kuka tuolla seisoo. Se on meidän pappa, minä sanoin ja tuskin jaksoin odottaa kotiinlähtöä ja papan kädestä pitämistä.

Lahden mummi puolestaan oli rauhallinen ja herkkä, lämmitteli karjalanpiirakoita ja huolehti, että syödään hyvin. Hän jaksoi aina valuttaa ison ammeen täyteen lämmintä kylpyvaahtovettä, kun vierailimme. Heidän kotinsa oli turvasatama.

Oulun mummi puolestaan näytti, millaista on olla ahkera ja aikaansaava. Hän kutoi, ompeli, teki hapankaalia, marjasti ja koristeli kakkuja, matkusti pitkin Eurooppaa. Hänen turvasatamaansa korkeaan kerrostaloon saattoi mennä teininäkin, kun kotona ei ollut mukavaa. Pyöräilin pitkän matkan ja katselimme yhdessä musiikkivideoita, joita näkyi vain mummin talossa, jossa oli kaapelikanavat. Hänen elinvoimansa kantaa minua vieläkin.

Isosiskoni elivät kanssani kaiken yhdessä, he tietävät, millaista se oli. He pitivät minua suojassaan ja tukevat minua yhä. Ei niin pientä murhetta, ettemme jakaisi sitä keskenämme. Vanhin siskoista antoi kahvirahaa, meikkasi discoon ja valehteli elokuvissa, että olen 14, vaikka olin 12. Hänenkin luonaan oli hyvä käydä teini-ikäisenä, sillä hän asui aivan lähellä. Sain toisen suojapaikan.

Keskimmäinen sisko lauloi kanssani joululauluja moniäänisesti, pesi tukkani, kun olin käynyt korvaleikkauksessa ja otti minut samaan lämpimään sänkyynsä nukkumaan kuudennella luokalla, kun kärsin nukkumaan menemisen peloista. Ilman heitä olisin ollut perheemme kaaoksen keskellä niin yksinäinen, etten varmaankaan olisi selvinnyt.

Anoppini, jonka tapasin jo teini-iässä, on ollut elämässäni vakaa kallio. Poikaystäväni ja nykyisen mieheni perhe on antanut minulle tavallisen elämän esimerkin.

On ollut lauantaisauna, tuoretta pullaa ja aina joku selvin päin, jos vaikka tarvitsee autoapua. Heiltä olen oppinut myös rahankäyttöä, koska omassa perheessäni se oli yhtä holtitonta kuin juominenkin. Useampi asunto-osake ehdittiin kulauttaa kurkusta alas. Anopille voi soittaa aina, hän on minun toinen äitini. Hänelle voin kantaa huoleni ja hän saa sen pienenemään rauhallisella olemuksellaan. Hänessä on peili, josta paha ei tule takaisin voimakkaampana, eikä pelon liekkiä puhallettuna isommaksi, kuten omien vanhempieni kanssa. Tämän terveen, onnellisen perheen esimerkki on ollut minulle ohjenuora ja tavoite, johon itsekin olen pyrkinyt.

Teksti: Lea Ansamaa

Kirjoita tässä kannanottosi aiheeseen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Olet ensimmäinen ottamassa kantaa! Tähän aiheeseen ei ole vielä annettu yhtään vastausta.