Alkoholismiin ei ole parantavaa lääkettä – ”Jokainen määrittelee oman pohjakosketuksensa itse”

Suomalaisista arvioidaan olevan 10 % eli noin puoli miljoonaa alkoholin suurkuluttajia. Vaikka ihmiset mieltävät alkoholistin yleensä kylillä notkuvaksi pultsariksi, suurin osa heistä käy töissä ja piilottelee juomistaan.

Suomalaisista arvioidaan olevan 10 % eli noin puoli miljoonaa alkoholin suurkuluttajia. Vaikka ihmiset mieltävät alkoholistin yleensä kylillä notkuvaksi pultsariksi, suurin osa heistä käy töissä ja piilottelee juomistaan.

Antti Mäntykenttä kertoo olevansa tällä hetkellä maailman onnellisin isä ja viettävänsä ihanan tylsiä ja onnellisia tunteja jalkapallokentän reunalla tyttärensä Sofian kannustajana.

Oulunsalossa lapsuutensa viettänyt toipuva alkoholisti ja nykyinen lähihoitajaopiskelija ja päihdetyöntekijä Antti Mäntykenttä, 43, tietää tarkkaan, millaista on elää juuri yllä kuvattua salattua alkoholistin elämää.

– Koen eläneeni hyvän ja turvallisen lapsuuden kuusihenkisen perheen nuorimmaisena lapsena, enkä voi moittia tai syyttää vanhempiani millään muotoa juomisestani. Kyllä jokainen tarttuu pulloon aivan itse ja loppujen lopuksi määrittelee myös oman pohjakosketuksensa sen seurauksena, hän kuvailee.

Antti kertoo aloittaneensa tissuttelun parikymppisenä muutettuaan äidin helmoista pois töihin Etelä-Suomeen.

– Pidin alussa juomistani normaalina, vaikka joinkin joka viikonloppu. Paiskin todella pitkiä työpäiviä rekkakuskina ja pikkuhiljaa päädyin siihen, että rankka työ vaati usean päivän juopottelun työrupeamien välissä. Tuohon aikaan töitä sai tehdä niin paljon kuin vain itsestään sai irti, eikä esimerkiksi rekkojen tuntiylityksiä kyetty seuraamaan yhtä tarkasti kuin nykyään. Parikymmentä vuotta sitten kulttuurimme hyväksyi myös sen, että mies sai juoda rankasti töiden päätteeksi ja mennä vieläpä töihin krapulassa, hän huomauttaa.

Mäntykenttä jatkaa tienanneensa tuohon aikaan niin paljon rahaa, että hän saattoi loma-aikoina lennellä koneella paikkakunnalta toiselle ja juoda samalla useita päiviä putkeen ilman huolen häivää.

– Vietettyäni muutaman vuoden kyseistä rankkaa elämäntapaa kyllästyin rekkahommiin ja vaihdoin kevyempään työhön teollisuusalalle. Työni muuttuessa kevyemmäksi rankat huvit eivät kuitenkaan vähentyneet, sillä sen jälkeen aikaa jäi entistä enemmän juopottelulle, hän huomauttaa.

Ero, rakkaus ja alkoholismi

Avioeron myötä alkoholismi otti tiukemman otteen.

– Koska minulla oli uuden työni myötä enemmän vapaa-aikaa, join myös yhä enemmän. Tämän seurauksena aloin päätyä yhä enemmän myös poliisin hoiviin selviämään. Onhan se päivän selvä asia, ettei kukaan viitsi toisen jatkuvaa juomista katsoa, joten seuraava etappi elämässäni oli avoero ja omaan asuntoon yksin muuttaminen. Tämä tilanne oli sitten puolestaan orastavalle alkoholistille miltei taivas, koska yksin asuessa kukaan ei ollut enää naputtamassa juomisestani, hän muistelee.

Mäntykenttä kertoo lähteneensä tuolloin elämänsä ensimmäistä kertaa pitkälle lomalle Thaimaahan.

– Lähdin, join ja rakastuin tuolloin tulisesti tyttäreni äitiin. Rakastuminen ei tosin vähentänyt juomistani lainkaan, mutta juomaputket sen sijaan pitenivät viikkoja kestäneiden Thaimaa-reissujen seurauksena. Lomailin Thaimaassa kolmisen kertaa vuoden aikana ja jokainen loma kesti aina kolmesta viiteen viikkoon kerrallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että myös juomisputkeni kestivät pahimmillaan jopa viisi viikkoa. Jatkuvan juomisen seurauksena sain myös elämäni ensimmäisen viinakrampin eli alkoholistin epilepsiakohtauksen ja jouduin Thaimaassa sairaalaan. Kotiin palattuani menin tarkempiin tutkimuksiin, minkä seurauksena minulta otettiin ajokortti pois ja menetin näin myös työpaikkani, hän jatkaa pudistellen päätään.

Kulissit pystyyn

Mäntykenttä kertoo hänen elämänsä pyörineen tuohon aikaan samaista rataa parin vuoden ajan.

– Matkustaminen edestakaisin Suomen ja Thaimaan välillä alkoi käydä raskaaksi, joten menimme tyttäreni äidin kanssa naimisiin, jotta hän sai tänne pysyvän oleskeluluvan. Pian naimisiin menon jälkeen tyttäreni ilmoittikin jo tulostaan, mutta sekään ei enää hidastanut alkoholismiani. Perheessämme alkoi pitkä ja tuskainen kulissien pystyssä pitämisen kausi, mikä sisälsi valtavan määrän töitä, vaimoni peliriippuvuuden, alkoholismini sekä uutena asiana suuret velat ja pikavippivelat. Muutaman vuoden sisään tilanne ajautuikin niin pahaksi, että ainoa keino oli enää erota ja ottaa elämään molemmin puolinen aikalisä, hän kuvailee.

Mäntykenttä kertoo muuttaneensa heti eron jälkeen Imatralle veljensä omistamaan asuntoon ja saaneensa taloudellista apua myös vanhemmiltaan.

– Luulin jo, että elämä voittaa, mutta toisin kävi. Join yhä enemmän, velkaannuin yhä enemmän ja loppujen lopuksi en pystynyt avaamaan enää edes laskujani. Join ja join, kunnes päädyin puolitutun kaverin ohjaamana katkolle. Katkolla minua lääkittiin, jotta sain nukuttua ja katkaistua hetkeksi juomiskierteeni. Kotiin lähdön aikaan kävin luonnollisesti myös lääkärillä, joka sanoi minua tuolloin suoraan juopoksi. Muistan hänen katsoneen minua suoraan silmiin ja sanoneen, että jos en nyt lopeta, tulen kuolemaan viinan vuoksi. Hän kertoi myös, että sairastan sen nimistä sairautta kuin alkoholismi ja jos apteekissa olisi siihen lääke, hän kirjoittaisi siihen reseptin. Enhän minä sitä kuitenkaan uskonut. En uskonut, vaikka samaiseen aikaan oma veljeni kuoli alkoholismiin. Ajattelin, että vanha lääkärimies höpötteli turhia ja kävelin suoraan hänen vastaanotoltaan ostamaan korin kaljaa, hän pamauttaa.

Syöksykierteessä

Jotakin lääkärin puheesta jäi kuitenkin tuolloin Mäntykentälle mieleen, sillä hän kävi tutustumassa paikalliseen AA-kerhoon ja vähensi jonkin verran alkoholinkäyttöä katkolla käymisen seurauksena.

– Yritin kyllä kovasti hahmottaa, mistä juomisessani oli kyse, mutta en ollut vielä valmis ymmärtämään ja hyväksymään tilannettani. Paremman vaiheen seurauksena päädyimme tyttäreni äidin kanssa siihen, että minä vuorostani otin Sofian itselleni ja muutimme vanhempieni lähelle Ouluun. Tuolloin meillä olikin suhteellisen hyvä suvantovaihe, enkä juonut juuri koskaan Sofian läsnä ollessa. Eihän se tilanne kuitenkaan kauan kestänyt, sillä Sofian lomaillessa äitinsä luona päästin taas sokan irti.

Antti kertoo tilanteen jatkuneen pidemmän aikaa, aina siihen asti, kunnes hän joi alkoholin lisäksi myös muita nesteitä ja päätyi ambulanssilla sairaalaan. Sairaalasta päästyään Antti hakeutui Oulun Kiviharjun päihdeklinikalle katkaisuhoitoon.

– Siellä minua odottikin jo tuttu hoitaja. Tällä kerralla tilanne oli kuitenkin jo toinen, sillä tämä hoitaja kertoi minulle, että nyt tyttäreni Sofia tullaan ottamaan huostaan juomiseni vuoksi. Noiden sanojen jälkeen maa petti täydellisesti altani ja rukoilin itkien, että eikö mitään muuta mahdollisuutta ollut enää olemassa. Hoitaja kertoi, että mikäli lastensuojelu suostuu, niin vielä olisi yksi mahdollisuus ottaa tilanne haltuun Muhoksen Polokka-perhekuntoutuksessa. Koska tällainen tilanne minulle vielä suotiin, pakkasin välittömästi tavaramme ja siirryimme jo parin tunnin sisään Polokan piiriin, hän kuvailee.

Elämästä kiinni

Mäntykenttä palaa muistoistaan tähän hetkeen ja kertoo olevansa näinä päivinä maailman onnellisin siitä, että hän sai tuolloin vielä mahdollisuuden ottaa kaksin käsin elämästä kiinni.

– Polokan henkilökunta sai minut ymmärtämään, että alkoholismi on sairaus, mitä ei voi parantaa, mutta jonka kanssa voi elää laadukasta elämää selvin päin. Kuntoutus antoi minulle myös jo heti ensimmäisien päivien aikana ihmisarvoni takaisin kertomalla, että olen arvokas ihmisenä kaikista tekemisistäni huolimatta. Polokka-kuntoutukseen kuului monenlaista toimintaa niin ryhmissä kuin yksilöohjauksena. Tärkeimpinä ryhminä koin itselleni päihderyhmän, vanhemmuusryhmän ja liikuntaryhmän sekä yksilöohjauskäynnit itselleni ja Sofialle. Myös kuntoutuksessa olevien perheiden yhteinen viikonloppuleiri oli mukava, sillä se sisälsi runsaasti erilaisia aktiviteetteja ja ryhmissä työskentelyä, hän muistelee.

Mäntykenttä painottaa ottaneensa kuntoutuksen aikana irti kaiken mahdollisen tiedon eri riippuvuuksista ja päihdesairaudesta, mikä johti hänet pätevöitymään oman kuntoutumisen jälkeen päihdetyöntekijäksi ja opiskelemaan oppisopimuksella lähihoitajaksi.

– Uskon voivani puhua näistä asioista tuleville asiakkailleni monipuolisesti ja rehellisesti. Tosiasia on, että kaikkia ei voi syystä tai toisesta pelastaa, mutta pyrin ainakin tekemään parhaani, hän tuumaa totisena, mutta samalla iloinen pilke silmäkulmassa.

Teksti ja kuva: Minna Korva-Perämäki

Kirjoita tässä kannanottosi aiheeseen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Olet ensimmäinen ottamassa kantaa! Tähän aiheeseen ei ole vielä annettu yhtään vastausta.