Ferrarin ratissa

Hieman ennen kuin täytin neljäkymmentä, tarvitsin kipeästi apua. Lapsuuteni möröt olivat istahtaneet harteilleni ja näin mustaa. Olin onnekas ja sain … Jatka lukemista Ferrarin ratissa

– Toiset meistä ovat luonnostaan Toyotia.

Hieman ennen kuin täytin neljäkymmentä, tarvitsin kipeästi apua. Lapsuuteni möröt olivat istahtaneet harteilleni ja näin mustaa. Olin onnekas ja sain apua – työterveyspsykologini nosti minut takaisin valoon ja luottamukseen, mutta ennen kaikkea opetti minut pitämään itsestäni sellaisena kuin olen. Jo oli aikakin!
 
Kuvittelin ja visioin nimittäin mielessäni, että nyt kun pääsen avun lähteille, astelen sinne sisään tällaisena kuin olen: impulsiivisena, tunteellisena, herkkänä. Ja sitten kun on möyhennetty muutama kuukausi tai muutama vuosi, putkahtaa ovesta ulos uudistunut minä. Sellainen, jollaiseksi ajattelin haluavani muuttua: tasaiseksi, rauhalliseksi, tyyneksi, järjestelmälliseksi ja asioista rationaalisesti ajattelevaksi. Ihmiseksi, joka ei hötkyile, hermoile eikä murehdi. Joka ei aivan kaikesta itke, naura, ahdistu, pelleile tai liioittele. Eikä ainakaan pelkää ikinä enää mitään. Mutta eihän se sellainen putki ollutkaan. Loppujen lopuksi putkahdin ulos omana itsenäni. Vahvempana ja itseeni uskovana ja kiitollisena siitä, millainen juuri minä olen.

Psykologi käytti loistavaa vertauskuvaa – autoja. Hän totesi, että minä olen Ferrari. Upea, kiiltävä, virtaviivainen ja hirveän nopea. Ehdin paikkoihin, joihin muut eivät ennätä – ainakaan niin nopeasti kuin minä. Olen jo siellä! Minä kiidän ja kaarran, en ehdi sivuilleni vilkuilla. Ferrari on erilainen, se on häikäisevä. Sen vauhti tuntuu joskus vatsanpohjassa asti. Minun nopeuttani ja tyyliäni saatetaan jopa ihailla, olenhan toiminnan auto. Mutta sen moottori on arvaamaton. Se saattaa sammua keskelle pimeää taipaletta eikä se meinaa käynnistyä uudelleen. Tulipunainen autoni saattaa arvaamattomuudessaan ajaa tieltä ja rysäyttää suin päin kohti varvikkoa, josta se tarvitsee vetoapua noustakseen ylös. Tällaisen Ferrarin bensatankki saattaa myös tyhjentyä ihan yhtäkkiä kesken lujan vauhdin.

Psykologi tähdensi, että sen sijaan, että onnistuisin vaihtamaan autoa, minun täytyy oppia hallitsemaan Ferrarin moottoria, joka käy kovilla kierroksilla ja tuntuu olevan oikeastaan aina käynnissä. Ja minun täytyy oppia pitämään Ferraristani. Sentään aika harva saa olla kilpa-auto.

Jotkut ovat luonnostaan Toyotia, kertoi psykologi. Minusta ei tule ikinä Toyotaa, vaikka siihen silloin tähtäsin. Halusin ehdottomasti arvaamattoman Ferrarin ratista pois. Miten hienoa voisi saada olla Toyota. Se kulkee tasaisesti, jarruttaa aina ajoissa ja pysyy helposti tiellä. Se tietää ja ennakoi, mihin se ajaa ensi viikolla ja se luottaa siihen, että moottori hyrrää aina tasaisesti ja rauhassa. Se levähtää välillä autotallissa. Bensa ei lopu, ja se näkee kaukaa syvät kuopat ja pusikot, eikä suin päin aja niitä päin. Ihailen Toyotia ja niiden mieltä tyynnyttävää hurinaa. Silti minä olen ja pysyn nopeana kilpurina.

Onnekseni meidän perheessämme on monenlaisia autoja. Yksi tulipunainen Ferrari, yksi järkevä ja luotettava Toyota ja kaksi nuorta autoa, joista näyttää myös tulevan Toyotia. Metkaa on se, miten hyvin ne sopivat keskenään samalle tielle. Kun toinen kaasuttaa, toinen voi vähän jarruttaa – joskus jopa vetää köydellä pois montusta. Ja joskus, kun kaikki hyppäävät Ferrarin kyytiin, saatetaan kiitää hetken mielijohteesta paikkoihin, joihin ei muuten olisi ikinä keksitty lähteä. Silloin jäisi monta unohtumatonta ajoretkeä tekemättä.

Teksti: Lea Ansamaa

Kirjoita tässä kannanottosi aiheeseen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Olet ensimmäinen ottamassa kantaa! Tähän aiheeseen ei ole vielä annettu yhtään vastausta.