Kaikki kirjoittajan raitisadmin artikkelit

Raittiusliike 1918

Juuri ennen Suomen itsenäistymistä raittiusliikkeessä oli alistuttu siihen, ettei yleistä kieltolakia saataisi voimaan. Suurvaltapolitiikan tapahtumat kuitenkin toivat uutta intoa myös … Jatka lukemista Raittiusliike 1918

Vuonna 1919 voimaan astunutta kieltolakia oli ajettu jo yksikamarisen eduskunnan alkuvaiheessa, mutta Keisarillinen majesteetti ei ollut lakia vahvistanut vuonna 1907, kuten ei uutta kieltolakiehdotustakaan 1909. Vaikka laki myöhemmin osoittautui toimimattomaksi, sillä oli viime vuosisadan alussa suomalaisten laaja kannatus.

Punakaartilaisia Raittiusyhdistys Koitosta 1918. (Kansan Arkisto, valokuvaaja Augustin Schuffert)

Juuri ennen Suomen itsenäistymistä raittiusliikkeessä oli alistuttu siihen, ettei yleistä kieltolakia saataisi voimaan. Suurvaltapolitiikan tapahtumat kuitenkin toivat uutta intoa myös raittiustoimintaan. Raittiusliikkeen painotukset muuttuivat yhteiskunnallisten ja poliittisten olosuhteiden vaikutuksesta. Maaliskuun vallankumouksen 1917 jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus ilmoitti hyväksyvänsä viivyttelemättä uudistuslait. Kieltolain kohdalla se merkitsi hyvin nopeaa käsittelyprosessia, jonka tuloksena Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti Suomen kieltolain 29. toukokuuta 1917. Lain kirjaimen mukaan sen oli määrä astua voimaan kuitenkin vasta kahden vuoden kuluttua asetuksen vahvistamisen jälkeisestä kesäkuun 1. päivästä lukien, eli siis kesäkuun alussa 1919.

Sisällissota käynnistyi virallisesti 27. tammikuuta 1918, kun Helsingin työväentalon torniin nousi punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Kapinallisten sotavoimaksi tuli punakaarti, ja sen miehittämille alueille nimitettiin kihlakunnanoikeuksien tilalle vallankumousoikeudet, jotka olivat Helsingin vallankumouksellisen ylioikeuden alaisia. Pohjanmaalla valkoinen armeija, joka oli valinnut uudeksi pääkaupungiksi Vaasan, riisui Pohjanmaan venäläiset varuskunnat aseista.

Raittiuden valvojien osastot valvoivat väkijuomien käyttöä

Helsingissä oli perustettu työläisten järjestyskaarteja ja radikaalimpia punakaarteja jo keväästä 1917 alkaen. Marraskuun 1917 yleislakon aikana työväen järjestyskaartit miehittivät useita keskeisiä hallintorakennuksia, kuten Senaatintalon ja Säätytalon. Joukko radikaaleja järjestyskaartilaisia valtasi Kaivohuoneen. Heistä muodostui 6. tammikuuta 1918 järjestäytyneen Helsingin punakaartin ydinjoukko.

Kansanvaltaisuuden hengessä toimineiden järjestysmiesten toimintaan liitettiin kahden aktiivisen vaikutusryhmän toivomuksesta naisjärjestyksenvalvojien ja raittiuden valvojien osastot. Jälkimmäinen perustettiin raittiusliikkeen keskushenkilön, tohtori Matti Helenius-Seppälän aloitteesta. Väkijuomakieltoa valvoneiden järjestysmiesten liivien rinnassa oli pyöreä punainen merkki, jossa oli sininen S-kirjain.

Raittiusyhdistysten jäsenet sisällissodassa

”Kuluneiden hirmukuukausien aikana on moni raittiusmies joutunut murhamiesten uhriksi ja monta on kaatunut taistelussa. Tiedossamme on toistaiseksi ainoastaan muutamia heistä — mutta sitä mukaan kuin pimeyden työt paljastuvat, tulee uusia nimiä esille ja riveihimme ilmestyy suuria aukkoja.” (Kylväjä nro 2-4, s. 28)

Raittiuslehti Kylväjässä oli kirjoituksia lähinnä punaisten hirmutöiden uhreista.

”Monta kallista uhria on raittiusjärjestömme saanut viime kuukausina antaa. Kun emme voi saada kaikista kaatuneista ja murhatuista järjestömme jäsenistä tietoja, niin pyydämme paikallisyhdistyksiä, piiritoimikuntia, ja yksityisiä raittiushenkilöitä toimittamaan Kylväjälle lyhyet elämäkerralliset tiedot kaikista niiden keskuudesta tahi niiden alueella kuluneiden kuukausien aikana kansalaissodan uhreiksi joutuneista raittiushenkilöistä.” (Kylväjä nro 2-4, s. 46)

Raittiusyhdistykset tekivät sodan jälkeen kotiseutututkimusta uhrien kartoittamiseksi. Vuoden 1918 tapahtumia koskeva tutkimus avaa myös sisällissodan ja paikallisyhdistysten toimintaa sodan aikana. Niukkuudestaan huolimatta vuoden 1918 kotiseutututkimus tuotti yhteensä 33 yhdistysten ja raittiuspiirien nimissä lähetettyä vastausta. Kaikkiaan vastauksissa mainitaan 46 valkoisella puolella kaatunutta ja 14 punaisten terroritekojen kautta henkensä menettänyt raittiusyhdistysten jäsentä. Vastauksista suurin osa oli rintaman valkoiselta puolen.

Rintaman punaiselle puolelle jääneistä mukana oli kaksi paikkakuntaa; Haminan Kannusjärveltä lähteneistä yhdeksästä vapaaehtoisesta kuusi kuului paikalliseen Raittiusyhdistys Väinölä III:een. Asikkalan Viitailan kylän 31 vapaaehtoisesta kuului 12 paikalliseen raittiusyhdistykseen, Toivo XIV:een. Valkoiselta puolelta tulleista vastauksista herättää huomiota Kurikan Miedonkylän Raittiusyhdistys Ponnistus II:n vapaaehtoisten määrä: yhdistyksen sadasta jäsenestä puolet liittyi vapaaehtoisina valkoiseen armeijaan.

Kaikki punaisten terrorin uhrina surmansa saaneet toimivat raittiusyhdistyksissä sellaisilla paikkakunnilla, jotka sijaitsivat punaisten hallinnon alaisena. Muolaassa surmansa saanut 70-vuotias opettaja Matti Väisänen oli tehnyt kotiseudullaan yli 30 vuoden ajan tehnyt raittiustyötä puoluekantaan katsomatta.Samanlaisen kohtalon uhriksi joutui sahanhoitaja T. Koivusalo Porvoosta.

Raittiusaate oli sisällissodassakin kansaa yhdistävä voima, joten pelkkä aate ei liene syy monien valistajien murhaamiseen. Sosiaalinen asema ja johdonmukainen kansallishenkinen valistustyö olivat ehkä punaisille riittävä syy surmata paikkakunnallaan pidetyt henkilöt.

Koiton kohtalo

Raittiuden Ystävien organisaatio joutui sisällissodan seurauksista osalliseksi myös Raittiusyhdistys Koiton tapahtumien kautta. Koitto oli Raittiuden Ystävien ensimmäinen paikallisyhdistys, mutta oli eronnut Raittiuden Ystävistä syyskuussa 1915 ja saman vuoden lopulla siitä tuli Sosiaalidemokraattisen Raittiusliiton jäsen. Sisällissodan jälkeen työväenliikkeen järjestökenttä jakautui kahtia kommunistiseen ja sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen. Samalla muutettiin raittiusliiton nimi Suomen Työväen Raittiusliitoksi.

Suuri määrä Koiton jäseniä liittyi punakaartilaisiin kapinan puhjettua Helsingissä tammikuun lopussa 1918. Koiton jäsenistä 34 kuoli; valtaosa taisteluissa ja sodan jälkiselvittelyissä. Kuolleiden joukossa oli mm. Suomenlinnan vankileirillä menehtynyt Kalle Suo, joka oli ollut Koiton jäsen jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Vuonna 1902 yhdistykseen liittynyt Vihtori Valo puolestaan ammuttiin Viipurissa huhtikuussa 1918.

Sodan päätyttyä Koiton omaisuus julistettiin myymis- ja hukkaamiskieltoon. Toiminnan jatkaminen näytti vaikealta. Kuitenkin ravintolaliike käynnisti toimintansa kesän kuluessa. Syksyllä Koiton Näyttämö aloitti esitykset ja perässä tulivat useat piirit ja itse yhdistys. Työväestön kannalta kansalaissota hävittiin, mutta kieltolaki saatiin voimaan, mikä olikin merkittävä saavutus raittiusliikkeelle.

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Tuloksia ja vaikutuksia

Pääkirjoitus, raitis.fi-lehti 1/2018 Eduskunta päätti joulun alla alkoholilaista tiukasti tuloksin 98-94. Jos äänestystä vertaisi jalkapallo-otteluun, voisi sanoa, että kentän molemmat … Jatka lukemista Tuloksia ja vaikutuksia

raitis.fi-lehden numero 1/2018

Pääkirjoitus, raitis.fi-lehti 1/2018

Eduskunta päätti joulun alla alkoholilaista tiukasti tuloksin 98-94. Jos äänestystä vertaisi jalkapallo-otteluun, voisi sanoa, että kentän molemmat päädyt pelasivat odotetusti, mutta keskeltä pallo saatiin yllättäen muutaman kerran omaan maaliin. Jotakin ”ottelun” kovuudesta kertoo sekin, että kesken ratkaisevien laukausten tarvittiin lääkäriä hoitamaan liiallista päihtymystilaa kansanedustajien pikkujouluissa – juhlien muista ongelmista puhumattakaan.

Tämän tuloksen myötä on perusteltua kysyä, miksi Keskusta aikanaan jätti vaaliohjelmastaan pois ”Kippis kohtuudelle” -ohjelman, jossa puolue määritteli tavoitteet alkoholipolitiikan kokonaisuudistukselle, ja jonka keskeisin tavoite oli yli 3,7 prosentin alkoholijuomien siirtäminen kaupoista ja kioskeista Alkoon. Raittiusjärjestöt saivat sen mukaisesti Helsingin Sanomissa 14.2.2015 vastattavaksi pääministerin Juha Sipilän hämmästelyn, kun kannatusta keskioluen siirtämiselle Alkoon ei tullut edes raittiusjärjestöiltä.

Niinpä niin, paljon on tapahtunut matkan varrella. Onko raittiusjärjestöjen nyt kysyttävä itseltään, olisiko alkoholilain äänestystulos ollut toinen, jos olisimme tässä asiassa luopuneet sääntömääräisestä puoluepoliittisesta sitoutumattomuudestamme? Järjestömme kiittää jokaista kansalaisten terveyden ja hyvinvoinnin puolesta äänestänyttä kansanedustajaa.

Vaikutuksensa tälläkin lakiuudistuksella kuitenkin on. Media kiirehti alkaneen vuoden ensimmäisenä päivänä hämmästelemään, kun ”taivas ei pudonnutkaan niskaan” uuden alkoholilain tullessa osittain voimaan. On itsestään selvää, että seuraukset tulevat viiveellä ja uudistaa voidaan helposti, mutta vaikutuksia on vaikea ottaa takaisin. Haitat ovat valitettavan pysyviä, työllisyydessäkin enemmän virkavallan ja hoitohenkilökunnan taakkaa lisääviä sekä yhä lisääntyviä työstä poissaoloja päihteiden vuoksi.

Lakimuutokseen liittyneessä keskustelussa uudistuksen vastustajille annettiin toistuvasti ”ankeuttajat”-nimitys. Mediapeliä on monenlaista. Päihteettömyys ei ole kuitenkaan koskaan vammauttanut ketään. Toisin on kolaripaikoilla, tappeluissa, ensiapupäivystyksissä, perheväkivallan keskellä, huostaanotoissa ja lukemattomissa muissa tilanteissa. Niiden ankeuttajina ovat päihteet, alkoholi yhä etunenässä.

Jos päihteiden runtelemat ihmiskohtalot ja tutkimusfaktat eivät riitä takaamaan kansalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia turvaavia päätöksiä, niin ihmiskunnan geeniperimän kehitys saattaa yllättäen vaikuttaa asiaan. Hiljattain julkaistun amerikkalaistutkimuksen mukaan alkoholin juomisesta epämiellyttävän tekevä geenimuunnos yleistyisi koko ihmiskunnassa. Aasiassahan tämä geenimutaatio on jo tunnettu. Eli jos ihminen ei itse ymmärrä omaa parastaan, niin luonto tulee apuun. Jää kuitenkin nähtäväksi millä aikavälillä muutos tapahtuisi.

Kun järjestöiltä kysytään tänä keväänä ensimmäisen kerran yleisavustuksella aikaansaatuja tuloksia ja vaikutuksia, on perusteltua todeta olosuhteiden olevan entistä haastavammat kansanterveyden ylläpitämiselle. Kannustamme jokaista kantamaan entistä paremmin huolta omasta terveydestään sekä kuntia ja tulevia maakuntia tukemaan kansalaisia parhaalla mahdollisella tavalla tässä haastavassa tehtävässä. Sillä kun sääntöjä muutetaan ja peli elämän kentällä kovenee, on jokaisen suojauduttava entistä huolellisemmin myös oman vapauden vammoilta ja taattava niin toisille kuin itselleenkin turvallinen yhteiskunta. Raittius kannattaa joka tilanteessa!

Marko Kailasmaa, toiminnanjohtaja, Raittiuden Ystävät ry

Minnesota-hoidosta tehokasta apua päihdeongelmiin

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Moni Rehappi-klinikalla raitistunut piipahtaa vaikkapa lomalla muistelemassa paikkaa, josta uusi elämä alkoi. Miska Mikkoselle klinikasta tuli työpaikka.

Noin kymmenen vuotta sitten raitistunut Miska Mikkonen, 39, on päihdeterapeutti, jonka maailma ei ole mustavalkoinen. Minnesota-hoitoa Naantalin Rymättylässä tarjoavan Rehappi-klinikan perustajajäsen kertoo omista kokemuksistaan ja uskoo heidän hoitomuotonsa olevan parhaimpia tarjolla olevia tapoja raitistua, mutta myöntää, ettei se ole ainoa toimiva. Prosentit eivät kuitenkaan valehtele, ja Minnesota-hoidon avulla raittiina on vuoden seurannalla noin 65 prosenttia asiakkaista.

Rehapin kaikilla työntekijöillä on omia kokemuksia addiktioista ja niiden kanssa kamppailusta. Pohjalla käyntiä ei muita auttaakseen ja päihdeongelmaista ymmärtääkseen tarvita, mutta omakohtaisista kokemuksista on Mikkosen mukaan huomattava apu työssä. Hän itse oli todella huonossa kunnossa ennen raitistumistaan, eikä ongelmana ollut pelkkä alkoholi.

Mikkonen kertoo olleensa melko perinteinen tuurijuoppo, jolla oli turnajaisia ja eri mittaisia selviä kausia. Hän huomasi jo 1990-luvun loppupuolella opiskeluaikoinaan kärsivänsä jonkin sortin addiktiosta alkoholin suhteen. Päihteidenkäytön alkaessa olla holtitonta hän päätti noin kolme vuotta ennen raitistumistaan tehdä muutoksen elämässään.

– Perustelin juomisen itselleni varsin perinteisellä tavalla, eli työnteon vaativuudella. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja sitä rataa. Elämänmuutos oli se, että sanoiduin irti töistäni ja päätin pitää välivuoden. Sapattivuosi ei ollut päihderiippuvaiselle se paras vaihtoehto. Silloin juomisestani oli jo kärsinyt eniten puolisoni, Mikkonen sanoo.

Viimeisenä kolmena vuotena ennen raitistumistaan Mikkonen yritti lopettaa juomisen ties kuinka monta kertaa ja monin eri tavoin. Addiktio sai aikaan eron puolisosta ja suhteet läheisiin ihmisiin olivat poikki. Lääkärit ja psykiatrit tekivät diagnooseja ja hoitojaksoja eri laitoksissa kertyi useampia. Lopussa mukaan tulivat myös muut päihteet.

– Lupauksia, etten juo enää koskaan, tuli tehtyä ja aina retkahdettua uudelleen. Eron lisäksi minulla oli esimerkiksi porttikielto siskoni perheen luo ja kaikki läheiset kaverit olivat kaikonneet. Talousasiat olivat täysin sotkussa ja työkyky ryypätty. Viimeisinä vuosina sain useita mielenterveydellisiä diagnooseja ja olin hoidossa esimerkiksi psykiatrisella osastolla. Itsetuhoiset ajatukset olivat niin vahvoja, että itsemurhayrityksiä oli useita. Syöksykierteessä käytin myös huumaavia lääkkeitä ja laittomia päihteitä.

Riippuvuus ja häpeä

Minnesota-hoidon avulla raitistunut Mikkonen on työskennellyt Rehappi-klinikalla päihdeterapeuttina koko sen olemassaolon ajan, aina vuodesta 2011 asti. Kaikilla hoitolaitoksen työntekijöillä on omakohtainen toipumiskokemus alkoholismista joko oman päihderiippuvuuden tai läheiskokemuksen kautta. Se onkin yksi keskeinen tekijä ja työkalu Minnesota-hoitomallissa kautta maailman.

– Pelkästään oma toipumiskokemus ei tee ammattilaista, mutta väitän sen auttavan ymmärtämään päihderiippuvaisen merkillistä ajatusmaailmaa ja näkemään esimerkiksi kaiken salailun, välttelyn ja valehtelun läpi, jota jokainen alkoholisti tekee. Riippuvuuteen liittyy häpeä, ja kynnys puhua asioista madaltuu, kun toinen osapuoli on käynyt läpi vastaavan kokemuksen. Itse ollessani hoidossa psykiatrisella osastolla valehtelin lääkäreille ja hoitajille täysin vailla tunnontuskia.

Rehapissa Mikkosen asiakkaina on paljon hyvin samankaltaisia potilaita kuin hän itse oli, joille Minnesota-hoito on ainoa toimiva keino raitistua.

– Useita raitistumisyrityksiä takana, käsitys omasta tilastaan ja silti aina uudelleen retkahtaminen. Kevyemmät hoitomuodot eivät toimi ja kierretään vain kehää. Itse esimerkiksi join, vaikka minulla oli antabus-lääkekuuri päällä. Minnesodan vaativampi hoito oli ainoa joka auttoi.

Minnesota-hoito todellakin vaatii siitä apua hakevalta paljon, eikä raitistumis- ja -terapiaprosessi rajoitu vain pelkästään päihderiippuvaiseen itseensä. Terapian ja ryhmäterapian lisäksi kuukauden mittaisen perushoidon kolmantena tai neljäntenä viikonloppuna potilaan läheiset kutsutaan läheisviikonloppuun. Läsnä voi olla juomisesta kärsineitä perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä, joiden osallistuminen on tärkeää sekä potilaalle että heille itselleen. Läheisviikonloppuun osallistuneilla on mahdollisuus osallistua myös Rehapissa järjestettävään läheisten intensiivihoitoon. Vieraiden tai tuttujen edessä puhuminen on monelle potilaalle aluksi hyvin haastavaa, mutta Mikkosen mukaan heidän hoitomuodollaan saavutetaan hyviä tuloksia.

– Totta kai tämä on helpompaa niille, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ujoimmillekin tulee melkein aina ensimmäisen hoitoviikon aikana syvä yhteenkuuluvuuden tunne muiden hoidossa olevien kanssa. Meidän potilaat ovat kuin läpileikkaus yhteiskunnasta, mukana voi olla parikymppinen narkkari, eläkkeellä oleva toimitusjohtaja tai mitä tahansa siltä väliltä, mutta heidän kokemuksensa addiktiosta ovat hyvin identtisiä. Se auttaa arkojakin ihmisiä puhumaan.

Turvallista hoitoa

Krapulasta ja vieroitusoireista kärsiville on luontaista haluta olla yksin ja vetäytyä kuoreensa. Vaikka heti hoidon alussa puhutaan asioista suoraan, esimerkiksi siitä kuinka rumaa läheisten ihmisten kärsimys on, niin lähtökohtana on luoda ihmistä kunnioittava ja läheinen ilmapiiri potilaiden kesken.

– Hoidossa täytyy olla inhimillisyyttä ja lämpöä, vaikka asioita ei kaunistella millään tavalla.

Minnesota-hoidon tärkein osa-alue on terapia, eikä raittiutta ylläpidetä lääkkeiden avulla. Monille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi vain lukeneet muiden raitistumistarinoista, tuntuu jääneen mielikuva, että kaikki lääkkeet ovat kiellettyjä hoitojakson aikana. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, vaikka täysraittius onkin tavoite. Ihmisten henkeä ei vaaranneta.

– Hoidon alussa on aina lääkärintarkastus ja vakaviin vieroitusoireisiin lääkäri kirjoittaa tietysti rauhoittavia lääkkeitä, joita ilman pahimman vaiheen läpikäyminen voi olla hengenvaarallista. Hoidon lääkkeettömyys tarkoittaa lähinnä sitä, ettei meillä ole keskitettyä lääkkeidenjakoa, vaan jokainen huolehtii vaikkapa verenpaine ja -mielialalääkityksestään itse. Jos potilas käyttää niin sanottuja huumaavia lääkkeitä, niin niille lääkärimme tekee alasajo-ohjelman, joka yleensä hoidetaan ensimmäisen viikon aikana.

Minnesota-hoito jatkuu intensiivisen klinikalla vietetyn kuukauden jälkeen vielä vähintään vuoden verran. Se on Mikkosen mukaan ratkaiseva syy, miksi hoitomuodolla usein saavutetaan muita parempia tuloksia. Potilasta ei pelkästään auteta pahimman yli ja jätetä sen jälkeen yksin.

– Raitistuminen tapahtuu neljän viikon aikana ja seuraavat 11 kuukautta opetellaan elämään raittiina, tilanteissa, joissa aiemmin olisi ollut päihteiden vaikutuksen alaisena. Monet aivan tavallisilta ja arkisiltakin tuntuva asiat voivat tuntua selvinpäin yllättävänkin vaikeilta.

Loppuelämän mittainen päätös

Minnesota-hoito on tietynlainen tienhaara elämässä, jonka tarkoitus on auttaa henkilöä olemaan raittiina loppuelämänsä. Kaikki eivät tietenkään tähän pysty, mutta ovat silti tervetulleita takaisin hoitoon, jos vaikka retkahtavat parin vuoden kuluttua. Prosessi aloitetaan silloin nollapisteestä.

– Tämän hoitomuodon ei ole tarkoitus olla kuin pyöröovi, jossa samat naamat käyvät täällä kerta toisensa jälkeen. Joskus meille tulee asiakkaita, jotka ovat olleet pitkään kuivilla, mutta retkahtaneet. Heidän tapauksessaan koko hoitoprosessi aloitetaan alusta. Raittiina pysyneet ovat koska tahansa tervetulleita takaisin, esimerkiksi jos elämässä sattuu jotain, jonka johdosta heidän tekee mieli alkaa juoda uudelleen. Monet tulevat myös vaikkapa lomallaan tänne pariksi päiväksi ihan muuten vaan, muistelemaan sitä mistä lähdettiin liikkeelle ja mistä uusi elämä alkoi, Mikkonen selittää.

Mikkonen allekirjoittaa kaikki Minnesota-hoidon perusperiaatteet, mutta ei ole aivan niin ehdoton esimerkiksi kaikissa muissa alkoholiin ja muihin päihteisiin liittyvissä asioissa kuin monet muut. Esimerkiksi nelosoluen tuomisessa kauppojen hyllylle hän näkee ongelman vain kansanterveydellisellä tasolla. Addiktiossa ei ole kyse tahdonvoimasta tai siitä, että helposti koukkuun jäävä olisi jotenkin heikompi ihminen.

– Mielestäni alkoholismista ei voi parantua, se on loppuelämän mittainen sairaus. Omassa päässäni tapahtuu juodessani aivokemian tasolla jotain aivan erilaista kuin niille, jotka eivät addiktoidu helposti. Se mekanismi ei ole muuttunut kaikkien raittiiden vuosien aikana miksikään. Jos joisin, niin se lähtisi taatusti edelleen lapasesta. En pystyisi olemaan kohtuukäyttäjä.

– Vahvempien juomien tuominen maitokauppaan voi aiheuttaa ongelmia kansanterveydellisellä tasolla, mutta jo alkoholisoituneelle sillä ei ole merkitystä, koska hän juo, olivat säännökset ihan mitkä tahansa.

Mikkosella ei ole tarvetta puuttua muiden juomiseen, ei ainakaan niiden, jotka pystyvät käyttämään alkoholia vähäisissä määrin, ilman riippuvuutta. Ongelmakäyttäjille hän näkee ainoana vaihtoehtona raitistumisen.

– En koe itseäni perinteiseksi raittiusintoilijaksi.

Teksti: Aki Lehti  Kuvat: Marja Väänänen

Kostea opiskelijakulttuuri kuivuu

Alkoholilla on ollut erityinen asema teekkarikulttuurissa, mutta kulttuuri on muuttumassa.

Alkoholilla on ollut erityinen asema teekkarikulttuurissa, mutta kulttuuri on muuttumassa.

Teekkarisauna 1990-luvun lopulla. Ihmettelin, mihin Hervanta-juomispelin vetäjä tarvitsi megafonia. Asia selvisi, kun palasin saunasta puoli tuntia myöhemmin. Pelaajat olivat jo tukevassa humalassa, juomia oli valunut rinnuksille ja meteli oli valtava.

Tuo ilta oli yksi monista, joita olen saanut viettää teekkareiden maailmassa. Vuosijuhlissa, saunailloissa, sitseillä, Lappeenrannan Saimaa-ilmiössä, salaseurojen takahuoneissa, RWBK:n treenikämpällä, akateemisen kyykän MM-kisoissa ja muualla teekkariuden kovassa ytimessä on aina ollut hauskaa. Toisaalta myös alkoholia on noissa porukoissa kulunut runsaasti.

Opiskelijat ovat perinteisesti ryhmäytyneet kosteissa illanvietoissa, sillä alkoholi alentaa estoja ja vähentää epävarmuutta, joka estää tutustumasta uusiin ihmisiin. Toisaalta alkoholi myös heikentää unen laatua ja krapulassa opiskelukyky on alentunut.

Teekkarikulttuurissa ja vappulehdissä alkoholilla on ollut erityinen rooli. Ei ole näyttöä siitä, että teekkarit joisivat muita opiskelijoita enemmän, mutta juomiseen liittyvät perinteet, laulut ja puitteet ovat komeampia. Niin sanotun Polyteknikkojen Raittiusseuran missiona on ollut vuodesta 1969 saakka raitistaa maailmaa tuhoamalla kaikki alkoholi itse juomalla.

Teekkaritapahtumista on vaikeaa löytää valokuvia, joissa ei näy oluttölkkejä tai kuohuviinipulloja. Ulkopuolisten silmissä monet muidenkin haalariasuisten opiskelijoiden humalaiset toilailut ovat menneet teekkareiden piikkiin.

Iloa myös viinatta

Alkoholi mielletään yhä osaksi teekkarielämää. Kun toissa vuonna television alkoholiaiheiseen teemailtaan tarvittiin koehenkilöitä juomaan viinaa, Ylestä otettiin ensimmäisenä yhteyttä Tampereen teekkareihin.

Puheluun vastasi TEKin nuorten valiokunnan nykyinen puheenjohtaja Tiina Mikkonen.

– Toimittaja ehdotti, että joisin kossua suorassa lähetyksessä. Luulin ensin, että kyseessä on vitsi. Myös muita teekkareita yritettiin saada mukaan. Ketään ei kiinnostanut, pidimme ehdotusta loukkaavana. Mielikuva teekkareista on vanhentunut, se tulee jostain edellisiltä vuosikymmeniltä, Mikkonen sanoo.

Pikakysely kampuksille paljastaa, että ylioppilaskunnat ja killat ovat heränneet asenteiden muutokseen. Fuksipassin voi suorittaa ilman alkoholia, ja killoilla on alkoholittomia tapahtumia, jopa sitseille myydään alkoholittomia illalliskortteja. Nyt ryhmäydytään esimerkiksi kokeilemalla yhdessä uutta liikuntalajia.

Räkäkänni meni muodista

Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan opiskelijat käyttävät entistä vähemmän päihteitä. Alkoholin käyttö on vähentynyt etenkin miehillä.

Pian fuksitapahtumia kansoittavat kännykkä kädessä kasvaneet 2000-lukulaiset, jotka juovat vielä edellisiä ikäluokkia vähemmän.

Raittiiden korkeakouluopiskelijoiden osuus on kaksinkertaistunut 2000-luvulla. Yksi heistä on tamperelainen materiaalitekniikan opiskelija Mika Kiviluoma.

– Tyypillisin miljöö, jossa olen ollut mukana, on teekkarisauna. En muista, että minulta olisi koskaan suoraan kysytty siitä, etten juo. Jos asia on tullut muuten esille, en muista juurikaan joutuneeni perustelemaan valintaani. Muissa tapahtumissa, kuten Akateemisen kyykän MM-kisoissa ja wappuna, olen viime vuosina ollutkin valokuvaamassa, eikä kamera kädessä heiluvan teekkarin nollalinjaa ole kukaan koskaan ihmetellyt, Kiviluoma kertoo.

Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätion mukaan sosiaalista painetta alkoholinkäyttöön on edelleen. Joka seitsemäs opiskelija tiedostaa käyttäneensä ryhmäpaineen takia alkoholia enemmän kuin haluaisi.

– Tamperelaisessa fuksikasvatuksessa ollaan tarkkana siitä, että ketään ei painosteta juomaan. Tutorit ovat roolimalleja uusille opiskelijoille, sanoo Tiina Mikkonen.

– Tölkki kädessä on helpompaa olla, mutta se turvatölkki ei ole välttämättä omia kurssikavereita, vaan vanhempia tieteenharjoittajia varten. Edelliset sukupolvet ovat oppineet erilaiseen juomakulttuuriin.

Kun itse opiskelin 1990-luvulla, Tampereen teekkareiden Bommareissa oli jätesäkeillä vuorattu huone oksententelijoita varten.

– Ördääminen ei ole enää hyväksyttävää. Ei ole kiinnostusta eikä aikaa ryypätä, kun pitäisi saada tiukassa tavoiteajassa opinnot kasaan, Mikkonen sanoo.

Vain moukka kysyy, miksi et juo

Myös juomiseen liittyvä etiketti muuttuu. Otaniemen Polyteekkarimuseon johtaja Tiina Metso on kirjoittanut akateemisia käytösoppaita ja perehdyttänyt useita opiskelijasukupolvia akateemiseen tapakulttuuriin.

– 1800-luvulla maljat nostettiin vain tiukalla viinalla. Miksei nykyään voisi skoolata muullakin kuin alkoholilla? Ei ole mitään syytä jättää tapahtumien ulkopuolelle ihmistä joka ei juo. Vain moukka kysyy, ”miksi et juo?”, Metso toteaa.

 

Kirjoittaja Jussi Nousiainen on humanisti, jonka työ ja harrastukset ovat vieneet teekkareiden rientoihin. Artikkelia varten haastateltiin Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätion yhteisöterveyden ylilääkäri Noora Seiloa ja johtajaylilääkäri Jarmo Kantosta. Teksti on julkaistu TEK-verkkolehdessä 1.2.2018

Lapsuus päihdeperheessä saattaa oirehtia vasta aikuisena

Suojaavia tekijöitä voivat olla muut aikuiset, koulu ja mielikuvitus.

Suojaavia tekijöitä voivat olla muut aikuiset, koulu ja mielikuvitus.

Suomessa joka kymmenes lapsi elää päihdeperheessä. Tilanne on ollut samanlainen jo vuosikymmenet. On laskettu, että noin 400 000 suomalaista kantaa päihdeperheen haittoja mukanaan, joten päihdeperheessä kasvamista kutsutaan jo kansanterveysongelmaksi.

Monilla päihdeperheessä kasvaneilla lapsilla menee elämässä kohtalaisesti tai aivan hyvin. He löytävät paikkansa työelämästä ja perustavat oman perheen. Kuitenkin päihdeperheen lapset oireilevat useimmiten jollakin tavalla ja lapsuus päihdeongelmaisessa perheessä on riski terveydelle ja kehitykselle.

Suomessa kasvaa tällä hetkellä lähes 70 000 lasta perheessä, jossa ainakin toisella on päihdeongelma. Yhtä monta aikuista elää tulevaisuudessa tilanteessa, jossa tarvittaisiin psykologista apua. Päihdeongelmaisissa perheissä avioerot ovat yleisiä, joten niissä kasvavat lapset kohtaavat päihteideongelmien lisäksi myös rikkoontuvan kodin ongelmia. Kaiken kaikkiaan päihdeperheessä koetaan turvattomuutta ja pelkoa.

Vanhempien päihdeongelmat lisäävät merkittävästi pienten lasten riskiä joutua sairaalahoitoon tapaturmien vuoksi. Myös huostaanotot ovat lapsuudessa yleisiä, mutta tällöin perheessä on yleensä myös köyhyyttä ja muita ongelmia. Päihdelapsuus saattaa olla edesauttamassa syrjäytymistä.

Oireita nuorena ja aikuisena

Päihdeperheessä kasvaneet kantavat usein tiedostaen tai tiedostamattaan sisäisiä ristiriitoja. Nämä jännitteet taas saattavat ilmetä esimerkiksi jatkuvana stressitilana. Stressi saattaa oireilla käytöshäiriöinä tai somaattisina sairauksina.

Joskus lapsuuden kokemukset nousevat pintaan teini-iässä tai vasta aikuisuudessa. Myöhemmin elämässä psyykkiset häiriöt ovat yleisiä johtuen turvattomasta ja epävakaasta lapsuudesta – kiintymyssuhde varhaislapsuudessa on jäänyt vajaaksi. Lapsen psykologiset ongelmat varhaislapsuudessa ovat erityisen tyypillisiä niissä perheissä, joissa päihteidenkäyttäjä on äiti.

Valitettavasti alkoholiongelmaisten perheiden huono-osaisuus näyttää periytyvän – alkoholistivanhempien lapset pärjäävät usein muita lapsia huonommin koulussa ja kouluttautuvat vähemmän peruskoulun jälkeen kuin muut. Päihdeperheissä kasvaneiden aikuisten oireita ovat yleisimmin huono itsetunto, jännitys pelko ja aggressiivisuus.

Toisaalta osa pyrkii myös tiedostamattaan kompensoimaan lapsuudesta saatua riittämättömyyden tunnetta ylisuorittamisella tai pakonomaisella menestyksen tavoittelulla, jolloin suhde työhön tai velvollisuuksiin ei ole terve.

Usein välit vanhempiin ovat huonot tai jopa kokonaan katkenneet. Päihdeperheissä kasvaneet ajautuvat joskus itsekin päihde- ja ihmissuhdeongelmiin. Aikuisena voidaan kokea myös ikäviä muistivälähdyksiä lapsuudesta, unettomuutta, masennusta ja sulkeutuneisuutta.

Tie voi olla myös ylöspäin

Aina eivät päihdeperheissä kasvaneet kuitenkaan kasva kieroon, vaan heistä saattaa tulla pärjääjiä. Työelämässä he saattavat olla lannistumattomia, luovia ja hyviä ongelmanratkaisijoita. Lapsella ja nuorella saattaa olla monia suojaavia tekijöitä elämässään, jotka päihdeongelmista huolimatta kantavat aikuisuuteen saakka. Niitä voivat olla oma osaaminen ja temperamentti, terve tahto pärjätä sekä muut lapsen elämässä olevat ihmiset, jotka tukevat häntä. Myös suomalaiset hyvät päiväkodit ja koulut voivat kannustaa elämässä.

Lapsen korkean älykkyysosamäärän on myös havaittu olevan suojaava tekijä. Lisäksi lapset löytävät turvapaikkoja mielikuvituksestaan, metsästä tai vaikka vain haaveilusta. Joskus oma huone ja sänky ovat turvallisia paikkoja rankan perhe-elämän keskellä. Jo yksikin turvallinen aikuinen lapsen elämässä on merkittävä apu haastavissa olosuhteissa. Turvallinen aikuinen voi olla isovanhempi, opettaja tai vaikka ystävän äiti. Myös harrastuksilla ja rakkaalla lemmikillä voi olla elämään positiivista virettä tuova vaikutus.

Artikkelissa on käytetty lähteinä useita suomalaisia tutkimuksia.

Teksti ja kuva: Lea Ansamaa

Planeetan kokoinen loikka

– Kun menneisyyden taakat jäävät taakse

- Kun menneisyyden taakat jäävät taakse

Luokkaloikaksi kutsutaan sitä, kun ihminen aikuisena muuttaa periaatteessa Suomessa näkymätöntä yhteiskuntaluokkaansa. Hän opiskelee tohtoriksi, vaikka on asunut työläisperheessä tai ryhtyy käsityöammattilaiseksi, vaikka on kasvanut akateemisessa kodissa.

Minä kasvoin perheessä, jossa vanhemmilla oli hyvät ammatit ja tulot, meillä oli munankeitin ja tiskikone silloin kuin muilla ei vielä ollut, meillä oli sievä kesämökki ja uusi auto. Me siskokset soitimme pianoa, osittain siksi, että halusimme ja osittain siksi, että se näytti ulospäin hyvältä. Minä tanssin balettia ja kävin paljon teatterissa ja konserteissa. Kävimme vappuna pihviravintolassa.

Olisin tosin vaihtanut mikroaaltouunin ja munankeittimen siihen, että tuossa akateemisessa perheessä olisi ollut hyvä olla. Omassa mielessäni lokeroin itseni sellaiseen luokkaan, johon myös ulkoisesti pahoinvoivat henkilöt vajoavat. Koin olevani huonompi kuin muut.

Kerran olin myrskyisänä iltana läheisellä ratsastustallilla, johon olin pyöräillyt salaa. Salaa, koska vanhempieni mielestä ratsastaminen ei ollut tarpeeksi hienoa. (Olisipa muuten hauska tietää, oliko heidän mielestään hienoa sitten se, että balettipukukaappini toisella puolella oli viinakätkökaappi.) Ilta pimeni ja luokkakaverini vanhemmat saapuivat yllättäen tallille. He olivat päättäneet hakea kaverini kotiin autolla, koska sää oli niin kehno. Autosta he huusivat luokkakaverilleni, että hyppää äkkiä autoon, tai hampurilaiset jäähtyvät. He olivat käyneet uudessa Carroll’s-hampurilaisravintolassa.

Minä seurasin vaivihkaa sivusta tuota tilannetta ja se piirtyi mieleeni ihmeen terävänä. Ajatella, että niin moni asia oli hänen elämässään toisin. Ensinnäkään vanhempani eivät tienneet, että olin tallilla ja vaikka olisivat tienneet, kukaan ei olisi kuuna päivänä hakenut minua sieltä pois huonon sään takia. Toki vanhempani eivät enää silloin edes eläneet samassa kodissa.

Luokkakaverini molemmat vanhemmat tulivat tallille yhdessä ja olivat molemmat huolissaan hänen kotimatkastaan. Sitten vielä sekin, että he olivat illalla ajokunnossa! Meillä oli auto, mutta ei sillä kukaan iltaisin ajanut, koska oli otettu niin paljon viiniä rentoutumiseen. Oli jopa haettu hampurilaisia. Noin vain! Olin niin kateellinen, ettei sitä enää voi kutsua edes kateudeksi. Minä koin olevani toisella planeetalla. Meillä olisi ollut varaa autoon, ratsastustuntuneihin ja hampurilaisiin, mutta tuollainen tilanne olisi ollut perheessäni täysin mahdoton.

Myöhemmin elämässäni olin keskellä rakennusurakkaa, kun minä ja mieheni rakensimme uutta omakotitaloa. Katselin rakennusaikana muita perheitä kokien syvää ulkopuolisuuden tunnetta. Tuossa nuo ylempiarvoiset ihmiset taloja rakentavat, ovat normaalien ihmisten isossa valtamerilaivassa ja vilkuttavat minulle, joka keikun pienessä puupaatissa laivan jälkiaalloissa. Miten minä voisin mitenkään sopia siihen joukkoon?

Silti kukaan silloin uusista ja nyt jo nykyisistä naapureistani ei hetkeäkään ajatellut, että en olisi kuulunut heihin, tuohon aivan tavallisten ja kunnollisten ihmisten porukkaan. Ei sellainen asia näy ulospäin. Minä itse olin yksin siinä pienessä veneessä – edes perheeni ei mielestäni ollut matkassani. Kunnes lopulta työterveyspsykologilta apua saatuani katkaisin paatin narun ja hyppäsin valtamerilaivaan muiden kanssa. Heilutin kättäni pikku veneelle, joka sittemmin hävisi näkyvistä.

Se oli oma luokkaloikkani, jonka tein oman pääni sisällä. Minä vaihdoin planeettaa.

Teksti: Lea Ansamaa

Huumeiden käyttäjiä auttavissa palveluissa puutteita

Kun apua ei saada ajoissa, syrjäytyminen yleistyy.

Kun apua ei saada ajoissa, syrjäytyminen yleistyy.

Ehkäisevän päihdetyön verkosto esittää helmikuussa 2018 julkaisemassaan tiedotteessa huolensa huumeiden käyttäjille suunnattujen palveluiden puutteista ja huumeiden käytön lisääntymisestä. Sen mukaan nykyinen päihdepalvelujärjestelmä ei tunnista tarpeeksi päihdeilmiön moninaisuutta ja erilaisia käyttökulttuureita. Tämän seurauksena suurelle osalle huumeita käyttävistä ei ole soveltuvia palveluja tarjolla.

Pahimmillaan stigma, eli häpeäleima, estää hoitoon hakeutumisen tai mahdollisuuden hyvään hoitoon. Seurauksena voi olla syrjäytyminen.

– Huumeita käyttävien ihmisten syrjäyttäminen yhteiskunnasta ei palvele ketään. Syrjäytyminen heijastuu meihin kaikkiin rikollisuuden ja yleisen turvattomuuden lisääntymisen myötä. Myös kustannukset päihdehuollossa, lastensuojelussa ja erikoissairaanhoidossa kasvavat, toteaa A-klinikkasäätiön Muunto-hankkeen projektikoordinaattori Miina Kajos.

Laittomien päihteiden eli huumeiden käyttö Suomessa on kaksinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana, arvioi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Nuorten käyttö ei ole erityisesti lisääntynyt, mutta yhä vanhemmat ihmiset käyttävät huumeita. Yleisimmin käytetään kannabista. Vähintään 20 prosenttia opiskelijoista ja työssäkäyvistä on joskus käyttänyt huumeita. Valtaosa huumeita käyttävistä ihmisistä kokeilee kerran tai käyttää huumausaineita satunnaisesti.

– Ehkäisevään päihdetyöhön tarvitaan uusia keinoja ja tapoja. Miten esimerkiksi voidaan estää, ettei huumeita kokeillut henkilö etene käytössään pidemmälle? Kajos kysyy.

– Haittoja vähentäviä toimintatapoja tulisi hyödyntää jo paljon nykyistä varhaisemmassa vaiheessa.

Syvällistä rentoutumista avannossa

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Marianne Wikström ihastui avantouintiin seuratessaan isänsä esimerkkiä.

– Isäni oli jo vuosia harrastanut avantouintia. Aloin kesällä käymään hänen mukanaan uimassa viisi ja puoli vuotta sitten, kertoo yrittäjä Marianne Wikström, 31.

– Kesällä oli helppo aloittaa, koska syksyn tullen ilma ja vesi viilenivät pikkuhiljaa. Näin en kokenut äkillistä muutosta lämpoasteissa, vaan ehdin totuttautua talvea kohti asteittain.

Nykyisin Wikström käy avannossa ja saunassa pari kolme kertaa viikossa. Joku voisi pitää hänen matkaansa hankalana. Wikström nousee junaan pyöränsä kanssa ja pyöräilee Helsingin asemalta talviuintiseuraansa, myös syksyn sateessa ja talven pakkasessa tai viimassa.

– Kyllähän tähän aikaa menee, mutta koen kyllä tämän ajankäytön mielekkäänä. Kun pukeudun sään mukaan, pärjään mukavasti, Wikström sanoo.

Reipas nainen kertoo, että arjen kiireen keskellä talviuinti auttaa pysähtymään hetkeen. Avanto rentouttaa koko kehon ja mielen.

– Jos jokin ahdistaa, niin se useimmiten jää mereen. Tulee tunne, että keho alkaa toimimaan eri tavalla. Verenkierto, hengitys ja lihakset rentoutuvat. Mieli on tasapainoisempi ja uimapäivän jälkeen uni selvästi syvempää.

Mahdollisimman läsnä itselleni

Samoihin aikoihin, kun Wikström ryhtyi harrastamaan avantouintia, hän jätti myös pois alkoholinkäytön, jota oli käyttänyt yhteiskunnassamme niin sanottuun normaaliin tapaan.

– Alkoholin käyttö jäi pois, kun aloin kiinnostumaan enemmän omasta hyvinvoinnistani ja tulin enemmän tietoiseksi sen vaikutuksista kokonaisuuteeni. En ole käyttänyt alkoholia noin kuuteen vuoteen, Wikström kertoo.

Rauhaa rakastava uimari ei ole kiinnostunut baarielämästä. Syynä on muun muassa se, ettei hän halua päihtyä.

– En pidä alkoholin mausta, enkä koe nautintoa edes yhdestä saunakaljasta. Helposti me rentoudumme alkoholin avulla tai pakenemme jotain, tai otamme rohkaisuryyppyjä, että uskallamme tehdä jotain tai olla jotenkin rennommin. Koen, että se vie minulta mahdollisuuden kohdata itseni, ihmiset ja elämän sellaisenaan. Haluan olla mahdollisimman läsnä itselleni ja muille sellaisena, kun olen. Koen avantouinnin erittäin hyvänä perjantai-illan rentoutumiskeinona kaljapullon sijaan. Avantouinti tukee hyvinvointiani myös niin, että minulla on seuraavanakin päivänä hyvä olo, Wikström summaa.

– Kun päihtyy, syvempi tietoisuus ja läsnäolo katoavat. Jos otan alkoholia se muuttaa minua, se muuttaa oloani, tunteitani ja käytöstäni. Jos juon, kun olen iloinen, ja juon, kun olen surullinen, niin todellinen minä jää kokematta. Useiden tunteiden merkitys voi jäädä osittain tai kokonaan pimentoon. Se, että olen tietoinen tunteista ja siitä mitä ne viestivät minulle tarkoittaa sitä, että olen läsnä itselleni, Wikström kertoo.

Suomalaisille ei ole aina helppo luoda kontaktia uuden ihmisen kanssa. Nuoret ihmiset etsivät parisuhdetta, ja poistavat kontaktivaikeuksia alkoholin avulla. Marinanne on sinkku, ja kysyn häneltä, miten esimerkiksi kaksi ujoa voi tutustua toisiinsa.

– Itse en etsi kumppania. Koen, että asiat vain tapahtuvat meille, kun on sen aika. Yleensä voi käydä niin, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun juttu luistaa jonkun kanssa ja oleminen on luonnollista niin en koe, että siihen tarvitaan sen enempää.

– Jos on ujo, niin on hyvä tapa tulla esille sen asian kanssa, että on ujo, häpeilemättä sitä. Kun kertoo asian eikä piilottele ujoutta, niin saa rohkeutta tilalle. Koen ujoutta välillä, mutta mitäpä siitä, nainen pohtii.

Saunan lämmössä kaikenlaisten ihmisten kanssa

Wikströmin talviuintiseurassa on muutama sata eri ikäistä jäsentä. Pienempi osa heistä käy vain pelkästään avannossa. Enemmistö Wikströmin tavoin menee avantoon ensin lämmiteltyään saunassa ja lähtee myös kotiin saunan kautta.

Vanhempien esimerkki harrastusten löytämisessä on monella tapaa tärkeä.

– Uskon, että isääni innostivat samankaltaiset asiat kun minuakin. Isä piti tätä itsehoitokeinona ja vuosien mittaan hänellä oli useita ystäviä avantouintiseurasta. Se oli hänelle tärkeää, Wikström iloitsee isänsä puolesta.

Hän itsekin nauttii siitä, että seuran saunan lauteilla tapaa kaikenlaisia ihmisiä. Kävijät ovat sekä naisia että miehiä. Saunassa ollaan uimapuvut päällä.

– Olen tavannut myös ihmisiä, joilla on samankaltaisia mielenkiinnon kohteita kun minulla, kertoo myös Capoeiraa ja Yin-joogaa harrastava Wikström.

– On ollut erittäin innostavaa keskustella niistä asioista.

– Useat ihmiset ovat olleet avuliaita ja tarjonneet minulle kyytiä välillä kotiin. Meillä on kokonaisuudessaan hyvä ilmapiiri siellä.

Fyysinen terveys vahvistuu

– Minulla on ystäviä, jotka ovat samanhenkisiä, ja jotka eivät luonnollisesti pidä päihtymisestä. Jotkut ystävistäni saattavat joskus ottaa vähän, mutta he tietävät, etten tykkää juoda eikä tämä aiheuta sen kummempaa ihmetystä.

Marianne Wikström toteaa, että hänen tapaamansa ihmiset ovat usein kiinnostuneita siitä, miksi hän ei juo.

– Jos minulta kysytään erikseen alkoholin käytöstä, niin silloin kerron etten tykkää juoda. Muuten en puhu asiasta sen kummemmin, hän tokaisee.

Hän kertoo, ettei sairasta yleensä juurikaan flunssia ja kokee monen asian vaikuttavan siihen.

– Sillä mitä syön, on suuri vaikutus siihen. Ja avantouinti on myös yksi osa tätä kokonaisuutta. Olen keskustellut seuran jäsenten kanssa tästä aiheesta ja useat jäsenet eivät sairasta flunssaa. Minulla on kokemusta kivuista ja niihin olen itse saanut apua avantouinnista, niin kun isänikin sai, Wikström kertoo.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Suomessako tiukka alkoholilaki?

Islannissa oli kieltolaki vielä 1980-luvun lopulla.

Islannissa oli kieltolaki vielä 1980-luvun lopulla.

Uuden alkoholilain ollessa tekeillä, alkoholiteollisuus toisteli kuinka Suomen lainsäädäntö on prosenttijuomien osalta poikkeuksellisen tiukka. Esimerkkejä haettiin ”vapaasta Euroopasta”, jossa viinitkin ovat ruokakaupoissa.

Todistelun tuoksinassa unohdettiin mainita perinteisten viinimaiden juomiseen liittyvä tiukka sosiaalinen kontrolli, joka on täysi vastakohta Suomen sosiaalisen puuttumattomuuden ihanteelle. Vai koska olet viimeksi kuullut suomalaisen ilmaisevan pahennusta ystävänsä nousuhumalasta?

No, kun ruvetaan vertailemaan alkoholilakeja, käännetäänpä katseet Islannin suuntaan.

Suomi salli juuri 5,5 %:set juomat ruokakauppoihin. Islannissa vastaava raja on 2,25%. Sitä vahvemmat myydään paikallisessa alkossa, Vinbúðinissa, joka sulkee ovensa iltakuudelta. Yli 2,25%:sia juomia ei saa mainostaa lainkaan.

Alkoholin ostamisen ikäraja on 20 vuotta. Raitis 18-vuotias onkin saarivaltiossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Toisaalta tähän vaikuttanee myös vahva panostus nuorten harrastustoimintaan.

Alkoholiverokin on korkea, etenkin väkevien osalta. Oluen osalta se on vain vartin verran meikäläistä enemmän, mutta viinaa verotetaan lähes kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa hinnan Suomeen verrattuna.

Vahvalla sääntelyllä on Islannissa vankka kansan tuki, ja viimeiset vuosikymmenet maan alkoholilaki on pysynyt lähes muuttumattomana. Asenteista kertoo sekin, että maassa oli alkoholin kieltolaki vuodesta 1935 aina vuoteen 1989 asti.

Kuten arvata saattaa, Islannin alkoholinkulutus ja alkoholihaitat asukasta kohti ovat pohjoismaista vähäisimpiä.

Teksti: Janne Valkeapää

ELONtanssi on itseilmaisua ilman sääntöjä

Ei opeteltuja askeleita, ei koreografioita. ELONtanssissa seurataan omia tuntemuksia. Jan Pesonen teki chileläisestä vapaata itseilmaisua korostavasta biodanza-perinteestä suomalaisen version.

Ei opeteltuja askeleita, ei koreografioita. ELONtanssissa seurataan omia tuntemuksia. Jan Pesonen teki chileläisestä vapaata itseilmaisua korostavasta biodanza-perinteestä suomalaisen version.

Kehopsykoterapeutti Jan Pesonen rentoutuu itsekin tanssin avulla.

Istun odottamassa ELONtanssi-työpajan alkua. En tunne ketään ympärilläni, enkä keksi mitään sanottavaa, vaikka haluaisin. Muutkin istuvat hiljaa. Vierauden tunteemme vähän vaivaa minua. Kahden tunnin kuluttua olemme täysin erilaisessa tilanteessa.

Olen lähtenyt etsimään uudenlaisia tanssikokemuksia.

Lopetin paritanssiharrastukseni, koska se tuntui liian rajoittuneelta. Jouduin myös liian usein tanssimaan yksin, sillä miehiä on harrastuksessa vähemmän.

Haikailin vanhan ajan iloiseen piiritanssiin, mutta sitä harvemmin tarjotaan. Sitten löysin ELONtanssin.

– ELONtanssi pohjautuu alun perin Chilestä lähtöisin olevaan biodanza-traditioon, josta olen luonut oman suomalaisille sopivan variaationi, kertoo tanssin kehittäjä, kehopsykoterapeutti Jan Pesonen.

– ELONtanssi poikkeaa monista muista siten, että tässä ei opetella askelkuvioita tai koreografioita, vaan sisäiset kehon impulssit johdattavat luovaa liikettä.

Pesonen johdattaa alkuun lyhyesti puhuen, tämän illan teema on elämän ja luonnon syklisyys. Kahden tunnin tanssityöpajoissa on aina vuodenaikaan tai vaikka juhlapyhään liittyvä teema, jota kohdataan omaa sisäisyyttä kuunnellen. Hän laittaa alkuun soimaan hyvin energisoivaa musiikkia.

Ei ole olemassa ”oikeita tai vääriä” askeleita, vain irrottelevan tanssin iloa.

Kaikki ovat tanssimassa, eikä kukaan istu laidalla. Paritansseista tuttua kurjalta tuntuvaa parin odotusta ei ole lainkaan.

Turvallisuutta yksin ja yhdessä

Kun olemme lämmenneet omalla tanssillamme, jatkamme hetken yhdistävällä piiritanssilla, pitäen toisiamme kädestä. Piirihän on tanssin ikiaikainen muoto. Se luo yhteyden ja turvallisuuden tunnetta. Tanssin lopussa palaamme myös piiriin.

Musiikki ELONtanssissa on hyvin vaihtelevaa, on poppia, rockia, klassista, afroa.

Eri osioiden välissä Pesonen antaa sanallista johdatusta ja suuntaa-antavia virikkeitä tanssin teemaan. Tanssimme paljain jaloin pienissä ryhmissä.

Tanssin vaihteleva luonne piristää. Erona jumppaan on se, että jumpassa osallistuja seuraa koko ajan ohjaajan liikkeitä, jolloin sisäänpäin kääntyvä huomio jää vähemmälle. ELONtanssissa tanssitaan koko ajan sisältäpäin ohjautuen.

Tunnekuorman vapauttamista

– Kehomme kantaa jännityksiä ja tunnekuormaa, jota päivien tai vuosienkin mittaan kertyy, Pesonen toteaa.

Hän selittää kuinka tanssi helpottaa kehon tunnekuormaa, auttaa olemaan paremmin läsnä ja myös pääsemään paremmin yhteyteen muiden kanssa. Huomaan tämän itsessäni ja muissa tanssijoissa. Myös Pesonen näyttää todella rentoutuvan kahden tunnin aikana.

– Tarvitsin todella tätä, ohjaaja itsekin kiittelee jälkeenpäin.

Työpajan jälkeen mieleni on valoisa ja puhdistunut, noussut negatiivisten tunteiden yläpuolelle. Aikaisemmin päivällä käyty riita aviomiehen kanssa on täysin unohtunut, kun hän tulee hakemaan minua autolla.

ELONtanssi-työpaja on aina päihteetön tapahtuma. Monet käyttävät alkoholia stressin purkamiseen tai rohkeuden löytämiseen. Tanssissa nämä myönteiset kokemukset tapahtuvat luonnollisesti.

Lopussa tuntuu hyvin luonnolliselta halata alkuun täysin vieraita tanssikumppaneita. Siinä missä alussa en keksinyt mitään sanottavaa, pois lähtiessä onkin helppoa jutella. Tunne omasta iästä ja muut ihmisiä lokeroivat raja-aidat ovat poistuneet. Huomaan ilahtuneena juttelevani tyttäreni ikäiselle nuorelle naiselle yhtä luontevasti kuin juttelen aikuisemmille ihmisille.

Pesonen työskenteli aikaisemmin suunnittelualalla. Uteliaisuus ja kiinnostus ihmisyyteen veivät hänet kuitenkin kehopsykoterapiaopintoihin ja eri vaiheiden kautta alan vaihtoon. Tätä kautta syntyi myös kiinnostus chileläiseen biodanza-traditioon, josta hän muokkasi ELONtanssin.

– Minua on aina kiinnostanut luovuuden ja liikkeen yhdistäminen. Kehopsykoterapiaopintojen jälkeen halusin jatkossakin tehdä ryhmien kanssa yhdessä liikkeellisiä matkoja, jossa voi olla tarjolla irrottelua ja kannattelua, tunnetyöskentelyä ja rentoutusta.

ELONtanssi ei kuitenkaan ole varsinaista terapiaa. Se sopii kaikille eikä edellytä tanssitaitoa. Pesonen pitää tanssityöpajoja eri puolilla Suomea.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta