raitis.fi-lehti: Kaikki artikkelit

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita uusimmasta alkaen. Voit selata juttuja myös kategorioittain.

Anna lapselle raitis tulevaisuus

Kun kansanedustajamme päättävät uudesta alkoholilaista, he eivät vaikuta ratkaisevasti vain aikuisväestön päihdetottumuksiin, vaan myös lasten kasvuun ja tulevaisuuteen.

raitis.fi-lehden numero 4/2017

Pääkirjoitus, raitis.fi-lehti 4/2017

Kun kansanedustajamme päättävät uudesta alkoholilaista, he eivät vaikuta ratkaisevasti vain aikuisväestön päihdetottumuksiin, vaan myös lasten kasvuun ja tulevaisuuteen. Alkoholin aiheuttamat haitat lisääntyvät vääjäämättä prosenttirajan korotuksen myötä ja alkoholin kokonaiskulutuksen kasvaessa.

Perheiden päihdehaitat kohdistuvat ensimmäisinä lapsiin. Suomessa 70 000 lasta kärsii molempien tai jommankumman vanhempansa päihdeongelmasta. Vaikka vanhempien alkoholin käyttö vaikeuttaa merkittävästi lasten psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia, ei alkoholilain uudistuksen yhteydessä ole tehty kattavaa lapsivaikutusten arviointia. Nyt on vaarana, että lakiuudistus syventää entisestään perheiden ongelmia.

Vanhemman ongelmallinen päihteidenkäyttö aiheuttaa myös lasten huostaanottoja. Vuonna 2015 yli 17 000 lasta ja nuorta oli sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Joka neljännen huostaanotetun taustalla on vanhempien ongelmallinen alkoholin käyttö.

 

Hiljattain julkaistu Kouluterveyskysely osoitti, että kerran tai useammin viikossa alkoholia käyttävien lasten ja nuorten osuus on kääntynyt nousuun. Vuodesta 2000 lähtien nuorten alkoholin kulutus vähentyi, mutta nyt on suunta muuttunut. On edesvastuutonta, jos tässä tilanteessa alkoholin saatavuutta lisätään. Silloin ei ainoastaan vaikeuteta lasten elämää vain nyt, vaan houkutellaan heitäkin tulevaisuuden alkoholin kuluttajiksi.

Uudistettu Anna lapselle raitis joulu -kampanja muistuttaa päihteiden käytön seurauksista ja vanhempien vastuusta lapsen turvallisen ja terveellisen juhlatunnelman turvaamisessa. Tavoitteena ei ole vain lapselle taattava raitis koti ja juhla-ajat, vaan myös arki ja tulevaisuus, jota eivät päihteet vaaranna.

 

20. juhlavuottaan viettävä kampanja kiittää yhteistyökumppaneita ja kaikkia asiaa esillä pitäneitä. Ajankohtainen kampanja näkyy taas monella tapaa maassamme. Varmistakaamme yhdessä lasten hyvinvointi ja onnistuneet elinolosuhteet.

Tulevaa on myös Tipaton tammikuu. Se on monelle merkittävä vähentämisen tai jopa ainutkertaisen lopettamisen hetki. Kampanja muistuttaa osaltaan alkoholin terveysvaikutuksista, joista alkoholin ja syövän laajasta yhteydestä saamme tässäkin numerossa lukea kattavia tutkimustuloksia asiantuntevan lääkäriryhmän kirjoituksessa.

Saamme kuulla myös raittiuden rohkaisevista esimerkeistä, joista tammikuussa 100 vuotta täyttävä salolainen Ilmari Koppinen on huipputapaus. Syntymäraitis sotaveteraani harrastaa yhä monipuolisesti urheilua ja pyöräilee 5000 kilometriä vuodessa! Raittius todellakin kannattaa!

Siksi on hätkähdyttävää, että alkoholi ja muut päihteet saavat yhä vaarantaa elämän perusteet monissa kodeissa, liikenteessä ja jopa lasten hyvinvoinnissa. Siksi teitä kaikkia tarvitaan – Anna siis lapselle toivo paremmasta – Anna raitis elämä!

 

Marko Kailasmaa
Toiminnanjohtaja, Raittiuden Ystävät ry

Useimmat eivät tiedä alkoholin olevan ankara syövän aiheuttaja

Harva yhdistää syöpäsairautensa alkoholin käyttöön. Mediakin yleensä vaikenee alkoholijuomien syöpäriskistä. Kiistattomasta tieteellisestä näytöstä huolimatta, alkoholialan strategiaan kuuluu pääsääntöisesti alkoholijuomien syöpäriskin kieltäminen.

Harva yhdistää syöpäsairautensa alkoholin käyttöön. Mediakin yleensä vaikenee alkoholijuomien syöpäriskistä. Kiistattomasta tieteellisestä näytöstä huolimatta, alkoholialan strategiaan kuuluu pääsääntöisesti alkoholijuomien syöpäriskin kieltäminen.

Kuvitus: Janne Valkeapää

Jos alkoholijuomat keksittäisiin tänä päivänä, laki tuskin sallisi niiden myymistä kaupoissa. Maailman terveysjärjestö WHO arvioi alkoholin käytön yhdeksi kymmenestä suurimmasta terveysriskistä maailmanlaajuisesti. Vaikka suuressa osassa maailmaa juodaan huomattavasti länsimaita vähemmän, alkoholin aiheuttama tautitaakka on 5.1 % kaikista maailman taudeista. Maailmanlaajuisesti alkoholi aiheuttaa vuosittain 3.3 miljoonaa kuolemaa eli 5.9 % kaikista kuolemista (1).

Alkoholin ja syövän yhteydestä esitettiin todisteita jo yli 100 vuotta sitten (2). Tieteellisesti kiistattomat todisteet saatiin viimeistään 1980-luvun lopulla. Viime vuosina on myös pystytty luotettavin tieteellisin ja tilastollisin keinoin selvittämään tarkkaan alkoholin osuutta syövän syntyyn eri syöpälajeissa. Alkoholi onkin yksi merkittävimmistä elintapoihin liittyvistä syöpäriskeistä.

 

Suuri yleisö tuntee heikosti alkoholin ja syövän yhteyden

Alkoholin ja syövän yhteyttä ei Suomessa ole korostettu kovinkaan äänekkäästi ja sama on tilanne maailmalla. Asia tunnetaan huonosti kansalaisten keskuudessa, Yhdysvalloissa vain 39 % väestöstä tietää alkoholin voivan aiheuttaa syöpää, Euroopassa vain joka viides kansalainen tietää alkoholin ja syövän yhteydestä (4).

Näyttö alkoholin yhteydestä syöpään on kuitenkin vakuuttavaa. Ruokatorvisyövän ja paksusuolisyövän riski on alkoholin käyttäjällä moninkertainen ja riski kasvaa käytön lisääntyessä. Myös riski suun, nielun, kurkunpään ja peräsuolen syöpiin sekä rintasyöpään kasvavat alkoholia juodessa. Arviolta 5.8 % kaikista syöpäkuolemista on yhteydessä alkoholiin (5). Syöpäriski on annosriippuvainen eli suurissa määrissä tai usein juotuna alkoholi lisää riskiä eniten.

Kuvitus: Janne Valkeapää

Alkoholin syöpää aiheuttavat biologiset mekanismit ovat vielä osittain tuntemattomia (6). Juominen nostaa naisilla myös estrogeenin ja androgeenin määrää ja sen arvellaan olevan yhteydessä alkoholia käyttävien naisten rintasyöpäriskin kohoamisen kanssa (7). Keskeisintä kuitenkin lienee, että alkoholi tuottaa aineenvaihdunnassa asetaldehydia, joka on vahvasti syöpää aiheuttava. Asetaldehydi on luokiteltu ensimmäisen luokan karsinogeeniksi eli samaan ryhmään kuin esimerkiksi asbesti.

Asetaldehydin karsinogeenisyys ihmisellä todennettiin vakuuttavasti aasialaisen geenimutaation avulla. Esimerkiksi japanilaiset kestävät huonosti alkoholia, koska heiltä puuttuu asetaldehydiä pilkkova entsyymi aldehydidehydrogenaasi tai sitä on vain vähän. Tällaisten ihmisten elimistön asetaldehydipitoisuudet nousevat alkoholijuomia käytettäessä korkeaksi ja riski sairastua yläruoansulatuskanavan syöpiin on jopa 12-kertainen verrattuna niihin, joilla geenimutaatiota ei ole (8, 9).

 

Vähäinenkin alkoholin käyttö lisää syöpäriskiä

Noin 27 % kaikista maailman syövistä ilmaantuu ruoansulatuskanavan alueelle. Niiden ennuste on huono lukuun ottamatta paksunsuolen syöpää. Vuonna 2013 tehty laaja meta-analyysi (10) selvitti alkoholin aiheuttamaa syöpäriskiä syöpään sairastuneilla. Myös käytetty alkoholin määrä otettiin huomioon. Tutkimukseen hyväksyttiin 572 artikkelia, jotka käsittelivät 486 538 syöpätapausta.

Verrattaessa runsaasti alkoholia käyttäviä raittiisiin ja vähän alkoholia käyttäviin havaittiin, että suun, nielun ja ruokatorven syövän saamisen riski on runsaasti alkoholia käyttävällä 5-kertainen verrattuna muihin. Samoin kurkunpääsyövän, maksasyövän, paksusuoli- ja peräsuolisyövän ja rintasyövän riski on kohonnut alkoholia käyttävillä, kuten näkyy oheisesta taulukosta.

Vähäisempi jatkuva alkoholin käyttö eli yksi annos (12 g) päivässä lisää myös suuontelon, nielun, ruokatorven ja rinnan syövän riskiä (11).

Toisaalta on myös viitteitä siitä, että vähäinen alkoholin käyttö näyttäisi jonkin verran suojaavan munuaisia syövältä (13,14). On kuitenkin syytä huomioida, että vähäinenkin alkoholin käyttö lisää eri syöpien riskiä monin verroin enemmän kuin vähentää.

Rintasyöpä on niin yleinen, että pienelläkin alkoholin käytön lisäämisellä voi olla suuri kansanterveydellinen merkitys (15).

 

Panimoala vaimentaa syöpätutkimuksen tuloksia

Kuvitus: Janne ValkeapääAlkoholiteollisuuden ja sen rahoittamien järjestöjen strategiaan kuuluu – selkeästä tutkimusnäytöstä huolimatta – alkoholin käytön syöpäriskin kiistäminen. Kansainvälinen tutkijaryhmä julkaisi äskettäin mielenkiintoisen selvityksen siitä, miten alkoholiteollisuus ja sen sidosryhmät vaikuttavat muun muassa siihen, että alkoholin ja syövän yhteys jätetään huomioimatta (4).

Tutkijat selvittivät 27 alkoholiteollisuuden maailmanlaajuisesti merkittävän toimijan ja niiden rahoittamien sosiaalista näkökulmaa ja yhteiskuntasuhteita ylläpitävien järjestöjen julkaisemien alkoholia ja syöpää koskevien kirjoitusten ja nettisivujen sisältöä kvalitatiivisesti.

Näistä toimijoista 13 sivuutti kokonaan alkoholin käytöstä aiheutuneen syöpäriskin, kuten riskin rintasyöpään. 20 järjestöä sivuutti kirjoituksissaan kokonaan paksusuoli- ja peräsuolisyövät, joiden yhteydestä alkoholin käyttöön on myös vahvaa tutkimusnäyttöä. Viisi järjestöä kielsi kokonaan alkoholin ja syövän yhteyden ja 12 järjestöä esitti tutkimustensa ja selvittelyjensä tuloksena, että alkoholin aiheuttama syöpäriski koskee ainoastaan pientä, erittäin paljon juovaa vähemmistöä.

 

Juoman laadulla ei ole merkitystä

Kaikki alkoholijuomat lisäävät syöpäriskiä. Syövän kannalta ei ole merkitystä, juoko ihminen viiniä, olutta, siideriä vai viinaa. Ratkaisevaa on alkoholin määrä. Runsaasti alkoholia käyttävän riski saada syöpä on pahimmillaan viisinkertainen muihin verrattuna. Potilaskontakteissa lääkärin, sairaanhoitajan ja mm. sosiaalityöntekijän on syytä muistaa myös alkoholin mahdollinen osuus tapahtumassa ja ottaa asia puheeksi unohtamatta mainita myös lisääntyneestä syöpäriskistä.

 

Katso artikkeliin liittyvät lähteet seuraavalta sivulta. Kaikki kolme kirjoittajaa ovat lääkäreitä ja lääketieteen tohtoreita.

 

Teksti: Martti Vastamäki, Heidi Vastamäki, Väinämö Nikkanen Kuvitus: Janne Valkeapää

Alvarin avulla lapsen ääni kuuluviin

Perhetyöllä tuetaan perheen omia voimavaroja.

Perhetyöllä tuetaan perheen omia voimavaroja.

Oulun ensi- ja turvakoti ry:n Alvari-perhetyötä toteuttavat muun muassa Teija Hyväri (oikealla) ja Helianna Huttu. He kummatkin ovat perhetyöntekijöitä ja sosionomeja.

Perhetyöllä on Suomen historiassa pitkät juuret parin sadan vuoden takaa tähän päivään. Perhetyö käsitteenä on hyvin laaja, eikä lakikaan ole määrittänyt sitä täsmällisesti. Perhetyötä toteutetaan yleisimmin yhteistyössä perheiden kanssa sosiaalitoimen, neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun yhteydessä.

Ensi- ja turvakotien liitto aloitti Alvari-hanke vuonna 1989. Projektin tunnuslause on ”Alvariinsa apunanne”, joka nimensä mukaan oli jatkuvaa päivystystä. Hanke päättyi vuonna 1994, mutta sen tuloksena syntyi Alvari-perhetyönmalli. Alvari-mallissa yhdistyvät kotipalvelun tehostettu perhetyö, lastensuojelun psykososiaalinen työ sekä sosiaalinen kuntoutus.

Tätä perhetyön mallia toteutetaan nykyisin lastensuojelun ostopalveluna eri paikkakunnilla ensi- ja turvakotien toteuttamana ja sen piiriin kuuluu noin 800 perhettä. Työntekijöiden nimikkeitä ovat muun muassa sosiaaliohjaaja, perheohjaaja ja perhetyöntekijä. Alvari-perhetyö on sosiaalihuoltolain (1301/2014) mukaista palvelua ja luonteeltaan suunnitelmallista ja tavoitteellista.

Työ on perheen tilanteesta riippuen ennaltaehkäisevää tai korjaavaa. Ennaltaehkäisevä perhetyö on luonteeltaan varhaista toimintaa sekä vapaaehtoisuuteen perustuvaa tukea, missä keskeisintä on tarjota tukea oikeaan aikaan haastavissa elämäntilanteissa ja samalla ehkäistä ongelmien kasautumisia eli kriisejä. Lastensuojelun kautta ostettava tehostettu perhetyö (LsL 36§) on puolestaan lastensuojeluasiakkaana oleville perheille järjestettävää suunnitelmallista, pitkäjänteistä ja tavoitteellista avohuollon tukitoimintaa, joka kytkeytyy osaksi muuta lastensuojelun työprosessia.

Oulussa sosiaalityöntekijän ostopalveluna tilaaman Alvari-perhetyön taustat liittyvät muun muassa perheen sisäisiin väkivaltaongelmiin, kuten parisuhdeväkivaltaan, lapseen kohdistuvaan kuritusväkivaltaan, sekä vuorovaikutus- ja päihdeongelmiin. Perhetyö on lastensuojelun avohuollon tukitoimi, joka perustuu yhteistyöhön perheen kanssa ja perheen sitoutumiseen työskentelyyn.

 

Pohjana motivaatio ja luottamus

Oulun Ensi- ja turvakodin Alvari-perhetyön parissa työskentelevä perhetyöntekijä, sosionomi Helianna Huttu 32v., kertoo Alvari-perhetyön olevan oululaisille perheille suunnattua intensiivistä ja ammatillista perhetyötä.

– Alvari-perhetyö on tarkoitettu tueksi etenkin perheille, joissa on ollut tai on perheväkivaltaa. Perheiden arjessa voi olla myös muita haasteita, kuten esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmia tai vanhemmuuteen liittyviä haasteita. Perhetyötä tehdään pääsääntöisesti perheiden kotona ja se perustuu perheiden omaan motivaatioon ja sitoutumiseen sekä työntekijöiden ja perheen väliseen luottamukseen. Perhetyön tavoitteena on aina perheen omien voimavarojen vahvistaminen, hän painottaa.

Huttu jatkaa, että työ suunnitellaan aina yksilöllisesti perheiden tarpeiden mukaan ja asiakkuus voi kestää vuodesta kahteen, mutta myös lyhempiä jaksoja toteutetaan.

– Alvari-perhetyön asiakasperheet ohjautuvat työskentelyn piiriin yleensä ensi- ja turvakodin laitos- tai avopalveluasiakkuuden jälkeen tai sen aikana, mutta myös suoraan lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ohjaamina, hän kuvailee.

 

Lapsi perhetyön keskiössä

Perhetyöntekijä Hutun työparina työskentelevä perhetyöntekjä, sosionomi Teija Hyväri kertoo, että Alvari-perhetyön piiriin kuuluu hyvin monenlaisia perheitä, joilla on jokaisella oma yksilöllinen tarina.

– Perhetyössä tuetaan perheitä esimerkiksi vanhemmuudessa, lapsen kasvatuksessa, vuorovaikutustaidoissa, päihteettömyydessä tai kriisien läpikäymisessä. Meidän tehtävänämme perhetyöntekijöinä on perheen tukemisen ohella nostaa esille lapsen näkymätön ääni ja tuoda se turvallisesti kuulluksi, hän korostaa.

Hyväri jatkaa, että heidän tavoitteenaan on yhteistyössä perheen kanssa muun muassa vahvistaa perheen sisäistä turvallisuutta, mahdollistaa lapselle korjaavia kokemuksia ja valvoa lapsen edun toteutumista eri tilanteissa.

– Haastavimpia tilanteita perhetyössä ovat esimerkiksi perheiden ylisukupolviset toimintamallit, joissa perheet hyväksyvät tai käyttävät kuritusväkivaltaa lapsiin. Tai tilanteet, joissa parisuhteeseen kuuluu väkivaltaa, minkä keskiöön lapsi joutuu tahtomattaan. Perhetyön tavoitteena on käytännön läheisesti tuoda perheen arkeen uusia toimintamalleja, joilla väkivallan kierre voidaan katkaista. Työssä käytetään esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liiton Kannusta minut vahvaksi! -hankkeen materiaaleja. Alvari-perhetyön asiakkailla on taustallaan yleensä vakavia ja pitkäkestoisia ongelmia ja asioita.

– Perhetyön tarkoituksena ja tavoitteena on auttaa perheitä niin, että esimerkiksi huostaanotolta vältyttäisiin, mutta jos kuitenkin joudutaan turvautumaan huostaanottoon, perhetyö voi olla perheen tukena tässäkin tilanteessa. Olipa perheen tilanne ja tausta mikä tahansa, parhaiten perhetyö auttaa kuitenkin silloin, kun perheet ovat valmiit ottamaan apua vastaan ja sitoutuvat työskentelemään muutoksen eteen. Alvari-perhetyössä yhdistyvät monenlaiset auttamisen elementit: konkreettinen apu, toiminnalliset tehtävät ja keskustelut, hän tiivistää.

 

Tukea ja konkreettista apua

Anonyyminä henkilönä vainon vuoksi artikkelissa esiintyvä nainen kertoo saaneensa Alvari-perhetyöstä paljon henkistä voimaa.

– Saimme Alvari-perhetyötä noin puolenvuoden ajan siirtyessämme turvakodista asumaan omaan kotiin. Yksinhuoltajana oma aika on todella tiukalla, joten perhetyöntekijä saattoi olla esimerkiksi lasteni kanssa sillä aikaa, kun kävin pikaisesti asioilla. Perhetyöntekijät olivat todella ammattitaitoisia ja tukivat minua ja lapsiani rankkojen asioiden läpikäymisessä. Perhetyöntekijät tekivät muun muassa erilaisia toiminnallisia tehtäviä lasteni kanssa, joiden aikana lasteni oli helpompi puhua ja purkaa erilaisia tunteita. Itse sain paljon voimaa siitä, että sain jutella ihmisille, joilla on todellista tietoa ja taitoa käsitellä kokemiani asioita, hän kuvailee.

Anonyymi perheen äiti kertoo olevansa erittäin tyytyväinen saamaansa apuun ja elävänsä nykyisin perheensä kanssa suhteellisen tasapainoista elämää.

– Alvari-perhetyön avulla saimme kontaktin sujuvasti myös muun avun ja tuen piiriin. Tällä hetkellä koen voivani suhteellisen hyvin ja olen iloisesti yllättynyt siitä, että vaikka suhteemme perhetyöhön on loppunut, työntekijät soittelevat edelleen ja varmistavat, että meillä on kaikki hyvin, hän lisää tyytyväisenä.

Teksti ja kuva: Minna Korva-Perämäki

Nolo äiti ei pelota

Miks piti puhua siitä jauhelihasta kaupan kassalle, purnaa seitsemäsluokkalaiseni ja pyörittelee silmiään. Nolo äiti. Mutta minä hymyilen, sillä tiedän, mikä on pahempaa kuin nolo.

Miks piti puhua siitä jauhelihasta kaupan kassalle, purnaa seitsemäsluokkalaiseni ja pyörittelee silmiään. Nolo äiti. Mutta minä hymyilen, sillä tiedän, mikä on pahempaa kuin nolo.

Muistan sen illan selvästi. Isä makasi makuuhuoneessa lähes tajuttomana. Vaalea kuviotapetti oli repeytynyt rumasti siinä huoneessa, mummin virkkaama valkoinen sängynpeite lähes hipaisi patjaa, johon isä oli pissannut alleen jo monta viikkoa. Isällä oli päällään verkkopaita, vähän kuin Uuno Turhapurolla, samalla tavalla rikkikin. Jalassaan isällä oli melkein polviin valahtaneet valkoiset kalsarit, joissa oli se hassu etumusluukku, jota ei ollut käytetty siihen tarkoitukseen.

Ruskeat, läpikuultavat verhot olivat olleet ikkunoiden edessä niin kauan, etten muistanut, miltä huone näytti valoisana. Se ei ollut normaali vanhempien makuuhuone, ja tiesin sen jo ihan pienestä.

Isä makasi kuitenkin tällä kertaa jotenkin liian liikkumattomana. Äitini tutki huoneessa olevan vanhan kirjoituspöydän laatikot, joista löysi paljon lääkkeitä. Oli syytä tilata ambulanssi. Kuulin, miten äiti puhui puhelimessa, että älkää tulko pillit ulvoen, etteivät naapurit kuule ja näe. Tulivat silti, ja minä juoksin viereiseen huoneeseen seuraamaan tilannetta. Seisoin ikkunassa ja katsoin äidin makuuhuoneen verhojen lomasta, miten ambulanssi tuli alarappumme kohdalle.

Viereen kerääntyivät kaikki naapurin lapset, joista useimmat olivat luokallani. Valahdin kalpeaksi ja mietin, miten seuraavasta koulupäivästä selvitään. Entä jos Janne, luokan ilkein poika, sanoo jotain ääneen?

Minä tunsin tunnetta, joka oli minulle niin tuttu – häpeää. Lohdutonta häpeää siitä, että ambulanssimiehet kannattelivat housuun pissannutta isääni portaikkoon, häpeää tuosta hoipertelevasta hahmosta, joka ei ollut sellainen isä kuin muilla. En koskaan joutunut nauramaan isäni hassuille hiihtotrikoille, kuten naapureiden lapset. Isäni pukeutui yleensä pelkkiin alusvaatteisiin.

Häpeä oli minussa, se oli äidissäni, siskojeni käytöksessä ja siinä elämäntavassa, miten juomista meillä piiloteltiin. Ja minä niin häpesin. Häpesin isäni holtittomuutta ja omituisia lupauksia, kavereiden tuomista kotiini, sitä, miten löysin keskustassa tieni Alkojen avulla suunnistaen, häpesin sitä, miten meillä meni kaikki alaspäin silloin, kun kavereiden isät rupesivat rakentamaan tiilitaloja. Häpesin niin, että luulin lopulta itse olevani huonompi kuin kaikki muut.

Häpeän karistaminen on ollut aikuisiällä se viimeisin häntä toipuessani alkoholismiperheen traumatisoimasta lapsuudesta. Vihan minä ymmärrän, pettymyksenkin, ärsytyksen ja raivon, itkun, ikävän ja salaa pieniin vihkoihin kirjoitetun toiveen siitä, että olisin saanut normaalit vanhemmat, välipalaa ja kotitöitä, mutta häpeä piti pintansa kaikkein kauimmin. Se esti minua olemasta avoin menneisyydestäni, koska jostain syystä tunsin häpeää myös itsestäni. Vasta häpeän karistaminen toi keveyden tunteen.

Kyllä, molemmat vanhempani ovat olleet alkoholisteja ja ovat tuottaneet paljon pahaa, mutta häpeän he saavat kantaa aivan itse. Minä en enää suostu kulkemaan heidän häpeänsä harteillani, koska repeytyneet tapetit, pissapatjat, vessan sekasotku, piilotetut viinapullot, rattijuopumussakot ja rikkinäiset puserot eivät olleet minun aikaansaannostani.

Nyt kun omat lapseni sanovat, että olen nolo, hykertelee sydämeni. Minä olen se äiti, jonka jumppatrikoille nauretaan. Nolo on hyvää, normaalia ja koomista, häpeä on pahaa, salattavaa, turvatonta. Minä olen onnellisesti nolo äiti, jota ei koskaan tarvitse oikeasti hävetä eikä pelätä.

Teksti: Lea Ansamaa

Tunturissa ei ole sanoja

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

Erämaa kiehtoo. Kaisu Innanen Haltin huipulla lämpimässä kelkkailuasussa.
Erämaa kiehtoo. Kaisu Innanen Haltin huipulla lämpimässä kelkkailuasussa.

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

– Lappiin ja pohjoiseen, se on aina se tunne, kun loma lähestyy, ja näin on ollut jo pitkään, Kaisu Innanen kertoo.

– Vasta nyt tämä on lähtenyt ihan mahottomuuksiin, Oulun keskustan tuntumassa Tuirassa lapsuutensa viettänyt Innanen toteaa.

 

Pikkurepulla Kebnekaiselle

Lappiin Innanen ihastui alun perin teini-ikäisenä, kun pääsi laskettelureissulle Ylläkselle ja Pallakselle. Silloin hän huomasi, että vuoriahan on niidenkin jälkeen, ja niin oli Lapin hulluus valmis alkamaan. Opiskeluikäisenä Innanen vaelsi esimerkiksi Saanalla ja hivutti matkojaan vähitellen Norjan rannikolle asti.

– Vietin vuoden Tromssassa vaihto-oppilaana ja opin kielen, jonka jälkeen oli helppo vaeltaa Ruotsissa ja Norjassa. Vaelsin muutamina vuosina Kebnekaisen maastoissa, jossa oli valtavan hienot palvelut. Pienellä repulla selvisi pitkän aikaa, sillä joka toisen päivämatkan päässä oli kauppa.

Kun Innanen halusi siirtyä vaeltamaan ilman merkittyjä reittejä, matkaseuraa ei tahtonut enää löytyä helposti. Erään saksalaisnaisen kanssa löytyi mukava yhteinen rytmi, ja yhdessä tehtiin monta vaellusta.

– Sitten löysin Tunturilatu-seuran, jossa on mukava hiihtovaellusporukka. Heidän kanssaan on tehty sitten vaelluksia. Noilla reissuilla ei kuljeta valmiita reittejä pitkin vaan kaikki kannetaan mukana. Helpoista Ruotsin lakanavaelluksista on menty toiseen äärilaitaan, Innanen toteaa.

Innanen kertoo eskapismin olevan osa luonnettaan ja kertoo nauttivansa reissuilla erityisesti visuaalisista elämyksistä.

– Tunturi on aina voimakas kokemus. Ehkä suurimpana elämyksenä on jäänyt mieleen Sulitjelman matka Ruotissa, joka oli kesäreissu.

 

Kamppeet pulkkaan ja tunturiin

Innanen tekee vuosittain pari reilun viikon pituista vaellusta – toisen kesällä ja toisen kevättalvella. Silloin mennään vaellussuksilla ja kamppeet kulkevat ahkiossa perässä. Tunturilta voi laskea suksilla alas, ja öisin nukutaan teltassa hangessa.

– Silloin kun lumimyrsky tai sumu yllättää, väsyttää ja on nälkä, saatamme toisillemme huudella, että onko meillä nyt mukavaa, hän nauraa.
Silti kesällä ja talvella tunturiin vetää sama asia tuiskuista huolimatta: kokonaisvaltainen elämys luonnossa.

– Oleminen on siellä ihan erilaista ja perusasiat korostuvat: Uni, syöminen ja juominen. Maisemat, tähdet ja se lumituiskukin ovat sellaisia elämyksiä, ettei niitä koe, jos ei ensin kävele niiden luokse. Tunturissa ei myöskään ole sanoja, siellä on hiljaista, eikä kännykkä kuulu. Se on isoa ja hienoa.

Sulitjelmassa tunturissa pääsee kinoksille heinäkuussakin.

Kommelluksiltakaan ei ole vältytty.

– Olemme yleensä vaellusta edeltävän yön jossakin hyvässä majapaikassa, jotta olemme virkeitä lähtemään. Olin laittanut kaikki kuivaamani muonat majapaikan jääkaappiin ja tajusin niiden jääneen sinne vasta kun ensimmäinen vaelluspäivä tuli iltaan. Silloin piti turvautua ystävien pusseihin, ja onneksi kaikilla oli niin paljon ylimääräisiä ruokia mukana, että selvisimme ne viisi päivää. Jotenkuten pärjäiltiin.

 

Pienestä voi aloittaa

Vaellukselle voi lähteä monella tavalla, eikä kaikkien tarvitse lähteä tunturiin talvella. Varusteitakaan ei kannata heti hankkia uutena.

– Hyvät varusteet kestävät kyllä pitkään, että jos tästä tulee harrastus, niin rinkkaan, kenkiin ja telttaan kannattaa satsata.

Ennen reissua Innanen testaa välineensä yöpymällä mökin pihalla viikonlopun teltassa.

– Reissuun ei lähdetä testaamaan varusteita, joten nukun lämpimän mökin pihamaalla pari päivää ja kohotan kuntoani hiihdellen jäällä, hän kertoo.
Pienenä ihmisenä Innasen pakkaukset ovat tarkat, sillä kaikki on itse kannettava vaellukselle, eikä ylimääräisiäkään ruokia kannata tuoda takaisin. Rinkan pitää istua ja pakkausten olla kannettavissa ylämäessäkin.

Harva vaeltaja pakkaakin rinkkaansa alkoholia mukaan painolastiksi. Elämyksen keskellä ei itseään tarvitse turruttaa.

– Vaeltaminen on niin fyysistä, ettei siitä tulisi mitään, jos ottaisi alkoholia. Kun nukutaan hangessa ja ollaan itsestään vastuussa, se olisi törttöilyä. Sitä paitsi riittävä lämmin muona ja itsensä lämpimään makuupussiin saaminen on jo tarpeeksi suuri elämys.

Teksti: Lea Ansamaa Kuvat: Jukka Kyllönen

Tärkeintä on rakkaus ja uudet kokemukset

Eero Lehtisen ottoisä kertoi vuonna 1957 12-vuotialle pojalle, ettei ihminen tarvitse lainkaan kaljaa, tupakkaa tai viinaa. Eero-poika uskoi neuvot ja on noudattanut niitä koko elämänsä.

Eero Lehtisen ottoisä kertoi vuonna 1957 12-vuotialle pojalle, ettei ihminen tarvitse lainkaan kaljaa, tupakkaa tai viinaa. Eero-poika uskoi neuvot ja on noudattanut niitä koko elämänsä.

Tällaista pukua ei ihan joka herrasmiehen kaapista löydy. Eero Lehtisen Ideaparkin pormestarin puku
on räväkän pinkki.

Imurinmyynnin ennätysmiehenä, Eetu-Pellenä, Ideaparkin pormestarina, keräilijänä, viihdyttäjänä, asiakaspalvelutaiteilijana ja hyvänmielenlähettiläänä parhaiten tunnetulla lempääläisellä 72-vuotiaalla Eero Lehtisellä on aivan käsittämätön muisti. Haastattelun aluksi puhelimeen vastatessaan hän sanoo ääneen päivämäärän ja kellonajan, painaen ne ilmeisesti mieleensä. Vajaan tunnin mittaisen juttutuokion aikana Lehtinen mainitsee melkoisen määrän elämänsä tärkeitä tapahtumia minuutin tarkkuudella.

– Kun vietin 70-vuotisjuhliani vuonna 2015 olin omistanut yhteensä 37 autoa ja muistin niiden kaikkien merkit, rekisterinumerot, millä ajoin ajokortin ja millä kärähdin kortittomana ajosta 20. elokuuta vuonna 1963 kello 22.24. Se oli Morris Mini, jonka rekisteri oli IB-760. Ihminen ilman muistoja on rutiköyhä, Lehtinen toteaa.

Lehtinen jäi jo kertaalleen eläkkeelle, mutta jatkaa edelleen unelmatöitään ihmisten parissa viihdyttäjänä, noudattaen ja jakaen tärkeintä elämänohjettaan – tee joku onnelliseksi jokaisena päivänä.

Miehen vaiherikkaasta, jonkun mielestä ehkä omituisesta elämästä voisi helposti kirjoittaa useamman kirjan. Hän julkaisi jo yhden elämäkerran, mutta siitä on jo kuusi vuotta. Kaikkien ihmisten koko elämään ei välttämättä mahdu niin paljon kokemuksia, kuin Lehtinen on näiden muutaman vuoden aikana ehtinyt kerätä.

Lehtinen kertoo juttuja ja tarinoita sellaisella tahdilla, ettei perässä meinaa pysyä. Asiasta mainitessa hän kertoo olleensa samanlainen papupata jo lapsena ja nuorena. Vuonna 1945 syntyneistä kaksospojista hän oli sosiaalisempi, se jota koulussa kutsuttiin piispaksi, koska vuonna 1956 Lapuan hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi valittiin toinen Eero Lehtinen.

– Tahdoin jo pienenä poikana ihmisiä kohdatessani puhua kaikille, olla kaveri ja auttaa toisia. Ketään ei saanut satuttaa tai loukata ja se periaate on toiminut tähän päivään saakka. Puhelahjoillani olen pärjännyt, vaikka koulussa niistä oli haittaakin, koska en malttanut ajatella, vaan vastasin kaikkeen heti. Opettaja yritti saada minut laskemaan kymmeneen ennen kuin vastaan mitään, hän muistelee.

 

Kättä päälle

Elämänarvonsa ja kanssaihmisten kunnioituksen Lehtinen oppi ottoisältään. Hänen isänsä kuoli syöpään, jonka jälkeen äiti yritti pitää huolta kaikista neljästä lapsesta. Lehtinen halusi auttaa ja aloitti vain yhdeksänvuotiaana työnteon lempääläisen kaupan juoksupoikana. Kauppiaasta tuli hänelle kakkosisä, jonka antamat yksinkertaiset ohjeet pieni poika otti auliisti vastaan ja muisti myöhemminkin.

– Siitä asti olen elättänyt itse itseni. Kauppias oli pitkä ja komea mies, jota katsoin ylöspäin, rehti ja suora kuin puhelinpylväs. Vuonna 1957 hän sanoi minulle, etten koskaan tarvitse kolmea asiaa, eli kaljaa, tupakkaa ja viinaa. Uskoin, ja löimme kättä päälle.

Lapsenlapsiaan Lehtinen kehottaa käymään kouluja ja opiskelemaan. Itse hän ei ehtinyt käydä kuin kansakoulun, koska työnteko oli aina ykkössijalla. Teininä hän haaveili olevansa isona kauppias ja sellainen hänestä tulikin, yrittäjä yhdeksän vuoden ajaksi, kunnes supliikkimies aloitti ennätysuransa pölynimurimyyjänä Hedengrenin Elektroluxilla nähtyään lehdessä ilmoituksen avoimesta työpaikasta. Työhaastattelussa Lehtinen kertoi haluavansa esitellä ja myydä imureita omalla tavallaan ja olla hommassa parempi kuin kukaan muu.

– Soitin ensin numeroon 24533 ja 20. maaliskuuta vuonna 1972 kello 15.00 menin Tampereella osoitteessa Pyhäjärvenkatu 6 sijainneeseen konttoriin. Päällikkö Ossi Sutinen kysyi koska voisin aloittaa myyntikoulutuksen. Vastasin aloittavani myynnin seuraavana päivänä, jos saan viedä imurin yöksi kotiin ja koulutttaa itse itseni. Kahden kuukauden jälkeen myin enemmän imureita kuin kukaan muu ja sitä jatkui seitsemän vuotta. Suomen vuotuinen myyntiennätys on edelleen hallussani.

 

Pelleilyä ympäri Suomen

Lehtinen pystyy myymään melkeinpä mitä vain kenelle tahansa. Pelkillä puhelahjoille puhelahjoille ei onnistu, vaan työssä täytyy olla rehellinen. Hänellä on kyky keksiä kaikille jotain erilaista sanottavaa ja lukea ihmisiä. Pelleilyn Lehtinen aloitti harrastuksena vuonna 1977, mutta Eetu-Pellen nimen hän sai vasta vuonna 1982, jolloin siitä tuli päätyö, jota hän on tehnyt lukemattomissa paikoissa. Suurin osa keikoista oli pankeissa ympäri Suomea, mutta Eetu-Pelle on esiintynyt myös esimerkiksi tavarataloissa, häissä, syntymäpäivillä ja autonäyttelyissä.

– 496 Kansallis-Osake-Pankin konttoria on nähty, vain Utsjoen konttorissa en esiintynyt, mutta monissa muissa useammankin kerran. Minulla oli työsopimus heidän kanssaan 30 vuotta, aina vuosi kerrallaan. Keikkoja oli monenlaisia – lapsille, aikuisille, eläkeläisille ja vaikka kenelle. Viihdytin myös Fazerin leivissä 14 vuotta ja Volvon hommissa olin 10 vuotta. Myös cocktailtilaisuudet tuli käytyä läpi.

Viihdyttäjää ei muiden alkoholin käyttö haittaa, kunhan se pysyy aisoissa. Hän saattaa kertoa omasta päihdekannastaan, mutta kunnioittaa muiden valintoja.

 

Sopu, terveys ja rakkaus

Pelleily jatkuu siis edelleen, mutta Lehtinen ehti olla myös viisi vuotta Ideaparkin pormestari, jossa hän tapasi melkoisen määrän ihmisiä. Pinkissä puvussaan pormestari otti vastaan päivittäin 5-10 bussilastillista ihmisiä ja jakoi elämänohjeitaan kaikille.
Nykymaailman menoa, terroritekoja, vihapuhetta tai rasismia Lehtinen ei ymmärrä lainkaan.

– Sopu, terveys ja rakkaus, ne jossain muodossaan ovat elämän tärkeimmät asiat. Me osaamme kyllä silittää puheliamme, mutta emme toisiamme. Läheiselle täytyy kertoa rakastavansa juuri nyt, silloin kun hän on vielä vieressä. Hautausmaallakin voi puhua, mutta siellä ei enää kukaan vastaa. Olen menettänyt monia ihmisiä, esimerkiksi kaksoisveljeni poltti tupakkaa ja otti liikaa kuperkeikkaöljyä, eikä uskonut, kun kehotin pitämään itsestään huolta. Hän kuoli isäni tavoin syöpään.

Lehtisen mukaan hänen henkinen ja fyysinen hyvinvointinsa kulkevat käsi kädessä. Pitämällä kehostaan hyvää huolta elämä tuntuu mukavalta ja hyvää mieltä voi jakaa myös muille. Tupakan ja alkoholin lisäksi myös lääkkeet ovat pannassa. Vielä muutama vuosi sitten hän ei ollut koskaan ollut myöskään sairaalassa.

– Yhden yön vietin Vammalan sairaalassa, kun minulle tehtiin eturauhashöyläys, näitä vanhojen miesten juttuja. Mitään lääkettä en edelleenkään käytä säännöllisesti. Syön vain vitamiineja ja maitohappobakteereita.

Lehtinen tunnetaan myös intohimoisena keräilijänä, joka haalii itselleen muun muassa kuulakärkikyniä, säästölippaita ja puhelimia. Osa kokoelmista on esillä Ideaparkin näyttelyssä, jonka lisäksi hänellä on kotonaan kyniä tällä hetkellä yli 100 000, lippaita 2500 ja puhelimia 500 kappaletta. Erilaiset esineet eivät kuitenkaan ole hänelle tärkein keräilynkohde.

– Niistä pidän huolta, vaikka tavarat ovatkin ongelmajätettä. Tärkeintä on kuitenkin kerätä elämänkokemuksia ja antaa itsestään joka päivä jotain uutta. Ihmistä ei ole ilman muistoja ja menneitä, ja niitäkin voin jakaa muiden kanssa. Tuskin olisin saanut elää näin rikasta elämää ilman nuorena tekemääni päätöstä olla ilman päihteitä, hän miettii kiitollinen sävy äänessään.

Haastattelun jälkeen olo on hetken pöllämystynyt, kunnes kurkkaan peiliin. Huomaan hymyileväni ja tunnen itseni onnelliseksi. Hyvänmielenlähettiläs on onnistunut taas tehtävässään.

Teksti: Aki Lehti Kuvat: Eero Lehtisen arkisto

Hyvinvointia etsimässä maailmalla

Vaikeudet saivat Nanna Mikkosen etsimään parempaa perustaa elämälleen.

Vaikeudet saivat Nanna Mikkosen etsimään parempaa perustaa elämälleen.

Nanna Mikkosella on pitkä ura musiikki-, mainos- ja muotimaailmassa. Yksityiselämässään hän on joutunut käymään pitkän ja haastavan kamppailun. Kirjassaan Vapaudu – Polku hyvään elämään (Otava, 2017) Mikkonen jakaa vuosien varrella oppimiaan erilaisia keinoja löytää parempia tapoja elää.

18-vuotiaan Mikkosen mieliala oli varsin erilainen kuin kirjan kirjoittajan. Nuori nainen aloitti aamunsa ajattelemalla: ”Minusta ei ole mihinkään.”

– Jo aamusta loin synkkyyttä elämääni, siitä oli tullut minulle tapa. Sisältäni olin täysin epävarma ja vahvasti negatiivisen ajattelun vankina. Minulla oli valtava tarve etsiä syitä pahaan olooni ja ymmärtää, miksi voin pahoin, Mikkonen kertoo nuoruudestaan.

Hän hakeutui erilaisiin hoitoihin, joista hän koki vyöhyketerapiasta olleen apua. Mikkonen oivalsi, että mitä enemmän hän valittaa ja pyörittää ajatuksiaan negatiivisessa maailmassa, sitä huonommin hän voi.

– En hyväksynyt itseäni, syytin itseäni kaikesta. Olin kohdannut elämäni suurimman haasteen: oppia rakastamaan ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olin, Mikkonen toteaa.

Vyöhyketerapeutiltaan Mikkonen sai voimalauseita, joita hän toisteli päivän aikana 20 kertaa kuukauden ajan. ”Hyväksyn sinut (oma nimesi) juuri sellaisena kuin olet. Rakastan sinua (oma nimesi) juuri sellaisena kuin olet.”

Terapian myötä armottomat ajatukset muuttuivat pehmeämmiksi ja hyväksyvimmäksi.

 

Mielen harjoitusta ja suursiivousta

Mikkonen tapasi Thaimaasta käymässä olevan munkin. Pitkän pohdinnan jälkeen Mikkonen päätti lähteä yksin retriittiin thaimaalaiseen keskukseen.

Munkeilta hän oppi vipassana-mielenharjoituksen, jota hän käyttää edelleenkin itsensä rauhoittamisessa ja vahvistamisessa. Mikkonen selittää, että tässä buddhalaisessa tekniikassa tehdään itsetarkkailua.

– Kävelyn aikana seison vahvana keskittyen jalkapohjiini ja tietoisen rauhallisesti nostan oikean jalkapohjani maasta. Sanon mielessäni ”nostamista, nostamista, nostamista”. Siirrän jalkani eteenpäin ja sanon ”liikuttamista, liikuttamista, liikuttamista”, ja kun lasken jalkapohjani maahan, hoen ”laskemista, laskemista, laskemista.”

Tarkoitus on tulla tietoiseksi mielen ja kehoni tuntemuksista.

Suomeen palattuaan Mikkonen koki, että hänen täytyy siivota kotinsa uuteen olotilaan sopivaksi ja vaihtaa järjestystä.

– Siivoaminen vaikuttaa minuun ahdistavissakin hetkissä tuoden rauhaa ja kirkkautta ajatteluuni ja jopa kehooni. Tuntuu kuin siivoamalla ja laittamalla tavarat paikoilleen ja järjestykseen siivoan myös ajatuksiani poistaen turhat ahdistukset mielestäni. Varsinkin lattian luuttuaminen kontaten on minulle meditaatiota parhaimmillaan.

– Mitä kaoottisempi kotini alkaa olla, sitä kaoottisempi on myös mieleni, Mikkonen toteaa.

 

Japanista nöyryyttä ja kunnioitusta

Mikkosen tie johti seuraavaksi Japaniin, shindo-terapeutti opiskelujen parissa. Hän suoritti opintoja sensein assistenttina ja sai asua japanilaisissa perheissä.

– Kun matkasimme kaupungista toiseen, perheet ottivat minut aina avosylin vastaan tarjoten parastaan ja koin suunnatonta kiitollisuutta. Siivosin heidän kotejaan vastapalvelukseksi siitä, että he avasivat kotinsa ja sydämensä minulle kohdellen minua kuin perheenjäsentä, Mikkonen kertoo.

– Siivoaminen otettiin kiitollisena ja kunnioituksen osoituksena vastaan. Niinkin arkinen ja perusasia kuin siivoaminen ei ollutkaan enää arkinen vaan suuressa kiitollisuuden osoituksen roolissa matkallani.

Mikkonen seurasi teeseremoniamestaria ja -seremoniaa, jota opiskellaan vuosia. Pääosassa teeseremoniassa on harmonia ja kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan. Nöyryys on tässäkin vahvasti läsnä. Ennen kuin oppii todellisen sisällön, on osattava kunnioittaa toisia ihmisiä, jopa vihollista.

– Japanissa suhtautumiseni syömiseen muuttui, Mikkonen kertoo.

– Söin aivan liian nopeasti ja hotkin ruokani. Sensei antoi minulle harjoituksen, jossa minun kuului pureskella jokaista suupalaani 100 kertaa, ennen kuin sain nielaista sen. Hän sanoi, että ruuansulatus alkaa jo suussamme ja minun ongelmani oli huono ruoansulatus ja liian nopea syöminen.

– Pari viikkoa jouduin syömään näin, ja sen jälkeen pureskelujen määrä tiputettiin 20 kertaan. Huomasin jo viikon jälkeen, miten se vaikutti olotilaani, aineenvaihduntani alkoi parantua, suhtautuminen ruokailuun muuttui ja ruokailustani tuli rauhallinen ruokaa kunnioittava hetki.

Kirjailija päättää kirjansa rohkaisemalla lukijaa omalle polulleen.

– En usko, että on yhtä oikeaa ruokavaliota kaikille. Kaikkien ei pidä joogata tai meditoida. On vain yksi oikea tapa – sinun tapasi. Mikään muutos ei ole alussa helppoa. Kaiken uuden aloittamiseen kannattaa varata aikaa, ei kannata odottaa ihmettä tapahtuvaksi yhdessä yössä, vaan antakaamme muutokselle aikaa olemalla armollisia itseämme ja muita kohtaan.

Teksti: Tuula-Mari Ahonen

Järjestöaktiivi vaihtoi ravintolatyöstä raittiiden lehmien pariin

Ihmiset ympärillä ja monipuolinen yhdistystoiminta pitävät Eila Kotolan, 70, mielen virkeänä.

Ihmiset ympärillä ja monipuolinen yhdistystoiminta pitävät Eila Kotolan, 70, mielen virkeänä.

– Olen aina ollut yhdistysihminen, milloin Martoissa, mielenterveysyhdistyksessä tai raittiusyhdistyksissäkin jo vuodesta 1982 lähtien.

Henkiseen vireyteen voisi vielä lisätä fyysisenkin puolen, sillä Virolahdella sijaitsevalla maatilalla Kotola kasvattaa miehensä kanssa ravihevosia. Raittiusyhdistystoimintaan hän lähti mukaan, kun häntä pyydettiin paikallisyhdistykseen puheenjohtajaksi.

– Asuin silloin Vehkalahdella ja kylässä toimi pienimuotoisesti raittiusyhdistys, joka järjesti keväisin pyöräretken. Päätettiin tyttäreni kanssa osallistua, ja siinä sitten lupauduinkin puheenjohtajaksi.

 

Erilaisia ihmisiä ja yhteistä asiaa

Yli 30 vuoden yhdistystoimintakokemuksen myötä luottamustoimet ovat lisääntyneet. Tällä hetkellä Kotola on Raittiuden Ystävät ry:n Kymen-Lounais-Karjalan Raittiuspiirin puheenjohtaja, Katrilli-Klubin varapuheenjohtaja sekä vuonna 2000 perustetun Raittiuden Ystävien säätiön puheenjohtaja sekä mukana Joutsenon Opiston johtokunnassa.

Haasteellisimpana niistä hän pitää säätiön puheenjohtajuutta, mutta toiminta kaikkineen on ollut mielenkiintoista. Kotola kertookin saaneensa järjestötyöstä enemmän kuin on voinut itse antaa.

– Toivon mukaan olen kasvanutkin näiden tehtävien myötä, hän lisää.
Yhdistystoiminnassa Kotolaa kiinnostaa yhteisten asioiden vieminen eteenpäin, mutta myös ihmisten erilaisuus ja eri-ikäisyys sekä mukavat liikunnalliset toimintamuodot. Erityisesti retket, jotka ovat kaikille avoimia ja päihteettömiä.

– Mieleenpainuvimmat ovat tainneet olla osallistumiset Karelia- ja Sulkavan soutuihin sekä pyöräilyretket Ahvenanmaalle sekä Vaasasta–Vaalimaalle osuudet. Monena vuonna olemme käyneet myös Lapissa ruskaretkellä ja viimeksi Ylläksellä. Matkojen pitääkin olla niin hauskoja, että niille lähdetään uudelleen ja uusiakin jäseniä saadaan mukaan toimintaan, toteaa Kotola.

Aina ei sekään riitä, sillä monien muiden yhdistysten tavoin raittusyhdistyksetkin kokevat jäsenpulaa ja myös aktiivisesti toimintaa järjestäviä ihmisiä on entistä vähemmän.

– Uusia henkilöitä on vaikea saada mukaan. Ihmiset eivät halua enää sitoutua, mutta osallistuvat kuitenkin toimintaan. Vapaita halutaan olla. Aikaisemmin vuosikokouksissakin oli väkeä pilvin pimein, nyt muutama. Vanhat konkarit ikääntyvät, eikä nuoria some-aikakaudella kiinnosta.

 

Ravintoloista raikkaan raittiille maatilalle

Eläimet ovat lähellä raittiissa kodissa kasvaneen Eila Kotolan sydäntä. Maatilalla on tällä hetkellä kuusi lämminveristä ravihevosta, joista osa omia kasvatteja. Valmennuksessa riittää työtä sekä aviomiehelle että samalla tilalla asuvalle Sanna Rallille.

– Valmennamme Sannan kanssa yhdessä ja raveissa käydään lähes viikottain. Hevoset antavat sisältöä elämään, kuin myös viisi lapsenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi.

Ennen maatilalle tuloaan Eila toimi tarjoilijana ravintolassa sekä laivoissa 20 vuotta. Moni onkin häneltä aikoinaan kysynyt: Miten päädyit tarjoilijan ammatista lypsämään lehmiä?

– Ravintolaelämää tarpeeksi seuranneena nautin siitä, että kun aamulla aukaisen tuon oven, joka lehmä on selvä, vastasin silloin. Myöhemminhän lehmät vaihtuivat hevosiin, kuvailee Kotola.

Ravimaailmassa häntä kiehtoo myös se minuuttitarkkuus, jota siellä noudatetaan sekä päihteettömyys.

– Jokainen ohjastajakin puhallutetaan kaikissa raveissa, jopa poniohjastajatkin, Eila Kotola kiittelee.

Teksti: Anne Janhunen Kuva: Sanna Ralli

Alkoholilakiuudistus – varsinainen 100-vuotislahja lapsille ja nuorille

Panimoteollisuus ajaa voimakkaasti niin sanottujen rajoitusten purkamista alkoholin saatavuudessa ja rohkeneepa väittää, ettei kulutus nousisi, vaikka esimerkiksi nyt kaupoissa myytävän … Jatka lukemista Alkoholilakiuudistus – varsinainen 100-vuotislahja lapsille ja nuorille

Panimoteollisuus ajaa voimakkaasti niin sanottujen rajoitusten purkamista alkoholin saatavuudessa ja rohkeneepa väittää, ettei kulutus nousisi, vaikka esimerkiksi nyt kaupoissa myytävän oluen alkoholipitoisuutta nostettaisiin tai ravintoloiden aukioloa ja anniskeluaikaa jatkettaisiin.

Uudistusta ajetaan elinkeinoelämän ehdoilla kansanterveyden kustannuksella. Tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista ei kannata alkoholin saatavuuden helpottamista (Ehyt ry). Osa poliitikoista näyttää kuitenkin edelleen uskovan, että myönteisyys lakiuudistukseen varmistaisi heidän äänisaaliinsa.

A-klinikkasäätiön päihdelääkäri Kaarlo Simojoki on sanonut, että nyt jo noin miljoona suomalaista kärsii läheisensä alkoholin käytöstä ja suuri osa heistä on lapsia.

Hän sanoo myös, että meillä on jo noin 500 000 riskikäyttäjää, joiden ei paljon tarvitse lisätä kulutustaan, kun seuraukset näkyvät terveys -ja päihdepalveluissa sekä lapsien maailmassa. Tuoreessa tutkimuksessa (Sunnuntaisuomalainen 20.11.2016) nuoret kertovat, miltä tuntuu, kun isä tai äiti juo. Juttu oli otsikoitu ”Viinan viemä lapsuus”.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta pohti alkoholiuudistusta SS:n Torstaivieras-palstalla 8.12.2016 otsikolla ”Demokratian viisausvaje” viidestä eri näkökulmasta. Lainaan tähän viimeisen kappaleen:

”Kaikista näistä näkökulmista eduskunnan hallituspuolueiden enemmistön kanta on ymmärrettävä, mutta viisaaksi sitä ei voi sanoa suomalaisen hyvinvoinnin ja terveyden kannalta. Toivottavaa on, että tätä asiaa vielä punnittaisiin eduskunnan käsittelyssä avoimin mielin. Muussa tapauksessa sosiaali- ja terveysministeriön virkamiesten tehtäväksi jää demokraattisesti päätetyn tyhmyyden tiivistäminen toimeenpanokelpoiseen muotoon.”

Olisi mielenkiintoista myös tietää, kuinka paljon kansainvälinen panimoteollisuus on vaikuttanut Suomen Panimoliittoon, jotta lakia meillä muutettaisiin. Suurin osa firmoistahan on jo ulkomaisessa omistuksessa. Siis voitot ulkomaille ja haitat Suomeen.

Ja näkyyhän tuo vaikuttamispyrkimys sopivan toisin päinkin, kun Olvi ja Carlsberg ovat jo lähettäneet kirjeen Viron pääministerille ja ilmaisseet huolensa Viron mahdollisista oluen hinnan korotuksista (IS 2.1.2017).

MARJA-LEENA KETTUNEN
Iisalmi

Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 16.1.2017 ja Savon Sanomissa 8.2.2017. Kirjoittaja on Raittiuden Ystävät ry:n kunniapuheenjohtaja. Hän toimi järjestön puheenjohtajana vuosina 1990–1999.

Tylsä, tylsempi, raitis

Älä ole tylsä! Et kai vain taas aio olla tylsä? Onneksi te muut ette ole tylsiä. Minä en ainakaan aio olla tänään tylsä. Tuttu ja usein toistuva illanvieton alkukeskustelu minulle, joka olen usein se ainoa kamalan tylsä juhlamekkojen kahinan keskellä.

Lea Ansamaan ”juomatavat” ovat kuivakan tylsiä.

Älä ole tylsä! Et kai vain taas aio olla tylsä? Onneksi te muut ette ole tylsiä. Minä en ainakaan aio olla tänään tylsä.

Tuttu ja usein toistuva illanvieton alkukeskustelu minulle, joka olen usein se ainoa kamalan tylsä juhlamekkojen kahinan keskellä. Tosin mieheni on vannottanut vuosien varrella, että kaikenlaista voin olla, joskus monimutkainenkin ja kummallinen, mutta tylsäksi ei ole elämä kanssani koskaan käynyt.

Minä olen katsonut kymmeniä kauhuelokuvia, ratsastanut kamelilla, syönyt patonkia Eiffelin tornin juurella, ollut mallina muotikuvauksissa, ollut Ylen suorassa uutislähetyksessä, kiljunut Madonnan, Michael Jacksonin ja Tina Turnerin konserteissa, katsonut yöllä lentokoneesta Istanbulin valoja ja pitänyt töissä yllä värikästä Star Wars -puseroa. En koskaan pukeudu mustaan, enkä ikinä kieltäydy karaoken laulamisesta edes keskellä päivää. Silti minä olen tylsä, siitä ensimmäisestä hämmästyksestä lähtien, kun koko pöytäseurueelle tilataan kuohuvat ja minä otankin limua. Silloin koko sakki kääntyy katsomaan minua. Mitä ihmettä? Mikä sairaus tuo on ja miten kauan se on jatkunut? Sen tuijotuksen ja halveksunnan kun pulloon saisi, sillä liikuttaisi vaikka armeijan tankkia.

Sanakirjan mukaan tylsän synonyymeja ovat apea, halju, haukotuttava, ankea, ikävä, ilmeetön ja ilonpilaaja. Tuo viimeinen on varmasti se, mitä tuolla tylsäksi haukkumisella halutaan sanoa. Minä pilaan muiden ilon, koska minua vasten muiden juominen näyttäytyykin toisenlaisena – ei normina, vaan siitä erottuvana.

Klassisesti on helpointa laittaa kaikki sen syyksi, joka poikkeaa rivistä. Tuo tuossa, siinä on vika. Siinä, että hän on tiukkapipo ja paheksuva ja muilla ei ole sen kanssa ikinä hauskaa. Siitäkin huolimatta, että en koskaan puhuisi pahaa toisten juomisesta tai edes katseellani hipaise muiden laseja. Minua ei lasien kilistely haittaa, mutta toisin päin se on miltei mahdoton yhtälö.

Olen joskus ajatellut, että olisi helppoa tilata yksi siideri koko illaksi ja siihen kaveriksi vesi, jota sitten oikeasti joisi. Olisi kuten muut ja säästyisi niin paljolta kummastelulta. Joskus tämä keskustelu on alkanut jo juna-asemalla ja päättynyt vasta useamman yön reissun jälkeen paluumatkalla. Ja siinä välissä on aika monta kertaa tilattu koko porukalle drinkit ja kahvin kaveriksi liköörit, mutta muistettu isoon ääneen mainita tarjoilijalle, että niin, paitsi yhdelle. ”We have one who doesn´t drink alcohol.” Tai todettu, että ”Ota nyt kun kerrankin olet hyvässä seurassa”. Minulle on joskus jopa tilattu useita drinkkejä eteeni, vaikka joka kerta sanoin, että kiitos en välitä. Siinä on aika ikävä istua, kun toiset käyttäytyvät noin moukkamaisesti.

Silti en tilaa siideriä ja ole juovinani. Mielestäni minulla on oikeus olla ottamatta alkoholia samalla tavalla kuin minulla on oikeus pukea päälleni mitä haluan, ostaa sellaiset silmälasit kuin haluan, asua siellä missä haluan ja kuunnella sitä musiikkia, mistä juuri minä pidän. On mahdottomuus ruveta elämään elämää, jota toiset määrittelevät. Muuta tietä ei ole, kuin seisoa itsensä takana sellaisena kuin on. Minun on kelvattava tällaisena, kokonaisena pakettina.

Mutta kumminkin. Kai tuon auton nyt voi tuohon yöksi jättää, eikö? Tulet sitten huomenna hakemaan.

Teksti ja kuva: Lea Ansamaa

Kirjoittaja Lea Ansamaa on oululainen viestintäalan ammattilainen ja kahden lapsen äiti. Viime vuonna Lea sai Vuoden raittiusteko -palkinnon blogikirjoituksestaan ”Anna lapselle raitis joulu tai koko elämä”.