raitis.fi-lehti: Esittelyssä

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita kategoriasta Esittelyssä. Muiden kategorioiden juttuja löydät täältä.

Menestyvän medianaisen selviämistarina alkoholismista

Toimittaja Riitta Castrén sai potkut yli 30-vuotisen intohimoisen työuransa päätteeksi. Syynä oli alkoholi. Nyt hän kertoo kirjassaan raitistumisesta ja pohtii alkoholiongelmien taustaa.

Toimittaja Riitta Castrén sai potkut yli 30-vuotisen intohimoisen työuransa päätteeksi. Syynä oli alkoholi. Nyt hän kertoo kirjassaan raitistumisesta ja pohtii alkoholiongelmien taustaa.

– Minun elämäni tärkein asia oli työ. Opin sen jo äidiltä. ”Hanki ensin ura, sitten vasta perhe”, sanoi äitini, joka oli tehnyt näin. Ajattelin, että miehet tulevat ja menevät, mutta työ jää. Minun tapauksessani työ tarkoitti kirjoittamista. Olen toimittaja, Castrén kertoo kirjassaan.

Työ sujui ja alkoholia kului ajalle ominaiseen toimittajatyyliin, joskaan ei kovin paljon. Toimittajauran lopussa tilanne muuttui pahempaan suuntaan, useammasta syystä.

– Kymmeniä vuosia yhdessä työskennellyt toimituksemme oli vastaikään hajonnut, kun moni lähti eläkkeelle. Olin ainoa, joka jäi jäljelle vanhasta tiimistä. Se ei pelottanut minua, koska olin tottunut muutoksiin. Yllätyin sen sijaan työtavoista, joista oli mielestäni kadonnut ennen niin saumaton yhdessä tekemisen meininki.

– Kun huomasin, ettei uudessa toimituskulttuurissa ollut sijaa analyyttisyydelle eikä innostukselle, aloin huolestua. Sanomattakin oli selvää, etteivät kemiat esimieheni kanssa kohdanneet.

Castrénin kaksi läheistä sairastui samaan aikaan syöpään. Koirakin kuoli. Kaikki vaikeudet yhdessä toivat arkeen masentavan ja kuormittavan tunteen. Ja tähän saumaan löytyi lohtuviini, josta alkoi tulla pikkuhiljaa tärkeämpi ja tärkeämpi.

– Siivosin, kävin kuntosalilla ja koko ajan odotin hetkeä, että saisin avata viinipullon. Sunnuntai oli yhtä itsepetoksen juhlaa. Kun alkoholi alkaa hallita ihmisen mieltä, kaikki elämässä pyörii sen ympärilä. Mitä enemmän tissuttelin, sitä tarkempi oli käyttäytymisestäni. Halusin säilyttää kasvoni, mikä varmasti näkyi ulospäin kireytenä, toimittaja kuvailee.

– Näin toimii alkoholin suurkuluttaja. Addiktoituvan asenne muuttaa ihmistä niin vaivihkaa, ettei hän sitä itsekään huomaa. Se on salakavala prosessi, jossa kadottaa nopeasti suhteellisuudentajunsa, Castrén valottaa.

Työyhteisön ulkopuolelle jäävän alkukantainen kauhu

Toimittaja kuvaa hyvin tilannetta, jollaisia koetaan varmasti monilla muillakin työpaikoilla. Tunnollisena työntekijänä hän ei kertonut kenellekään uupumuksestaan, eikä hakenut sairaslomaa. Tunnelma alkoi kiristyä kiristymistään.

Castrén koki, ettei uuden työyhteisön johtaja onnistunut luomaan kohtaavaa ja luottamusta synnyttävää vuorovaikutusta.

– Kohtaamattomuuden muuri vain kasvoi kasvamistaan. Kun lähdin työpaikalta kotiin, minulla oli ollut tunne, että olin ollut kahdeksan tuntia keskellä pimeää painajaista: ventovieraiden seurassa vailla tulevaisuutta.

– Tunsin olevani kuin laumansa hylkäämä eläin: haavoittuvainen kuin hortoileva hirven vasa.

Vertaus sopii hyvin muun muassa työterveyslääkäri Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa -kirjan kuvaukseen siitä tunnemysrkystä, jonka valtaan työyhteisön ulkopuolelle jäänyt helposti joutuu: ”Se herättää alkukantaista kauhua”.

Pian alkoholiongelma näkyi myös työpaikalla. Seurasi varoitus ja lopulta potkut. Castrénille tuotiin valmis irtisanomistodistus, joka oli vain hänen allekirjoitustaan vailla.

– Olin tyhjä, olin turta. Olin elävä kuollut. Värit katosivat elämästä. Se oli kummallinen hetki – kuin tuhkaaminen. Työni oli merkinnyt minulle kaikkea. Olin hengittänyt sen kautta. Olemassaoloni oli sementoitu työhöni. Se oli läheisteni jälkeen tärkein asia elämässäni. Nyt se oli otettu minulta pois. Elämääni oli tullut yö, ja minä muutuin höyhentäkin kevyemmäksi.

Vaikka kokemus oli äärimmäisen omakohtainen, Castrén peilaa kirjassaan alkoholismia ilmiönä laajemminkin.

– Uusimmat huippu-urheilijoita koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että kun kilpaura katkeaa äkillisesti, on vaarana, että päihteiden käyttö kasvaa tuntuvasti, hän kertoo ja muistuttaa, että sama pätee myös työelämässä.

– Kun ihminen, jolle työ on intohimo, irtisanotaan yllättäen, siitä seuraa shokki, josta on vaikea toipua.

Takaisin lapsuuden viattomuuteen

Castrénin juominen jatkui aina sairaalareissuun asti.

– Kuulen yhä korvissani sen, kuinka lääkäri sanoi minulle vieläpä kaksi kertaa: ”Ei enää pisaraakaan alkoholia.” Se tuntui oudosti hyvältä. Minulla on keskivaikea maksan vajaatoiminta. Jos elän ohjeitten mukaan, terve osa maksasta hoitaa entiset tehtävät, mutta minun pitää olla varovainen.

Näin alkoi raitis elämä, joka on tuottanut paljon hyvää. Castrén sai pyynnön alkaa kirjoittaa blogia elämäntilanteestaan, ja näin syntyneet blogi-tekstit ovat rohkaisseet muitakin saman ongelman kanssa kamppailevia.

– Muuan kuntosalilta tuttu mies hyppäsi ohi ajaessaan pyörän selästä, irrotti kypäränsä ja tuli kiittämään. Kioskin pitäjä sanoi: ”Hyvä Riitta, me seuraamme sinua.” Tutut ja tuntemattomat lähettivät viestejä, joissa kiitettiin tai pyydetiin tapaamista.
Castrén aloitti kahden vuoden terapian, jossa hän alkoi löytää itseään.

– Tie raittiuteen on tavallaan paluuta lapsuuden viattomuuden tilaan. Kun ei voi enää tukeutua keinotekoisiin turruttajiin, arki on kohdattava sellaisena kuin se tulee, vastoinkäymisineen ja voittoineen.

– Joskus pysähdyn miettimään, miksi niin monen meistä on vaikea rentoutua ilman alkoholia. Ehkä tämä kaikki kertoo myös elämänrytmin kiihtymisestä. Monet eivät jaksa pysyä mukana jatkuvassa kilpailussa, eivätkä halua tuhlata ainutkertaista elämäänsä rahan alttarille.

– He väsyvät kamppaillessaan tuulimyllyjä vastaan ja pakenevat siksi päihteisiin.
Yhä yleistyviä työpaineita ja -uupumusta turrutetaan usein päihteillä. Se tuokin uusia haasteita myös raittiustyölle. Olisiko esimerkiksi tehtävä yhteistyötä rentoutumis- ja luonto-asiantuntijoiden kanssa?

”Minulla on kaunis mieli”

Nyt muutama vuosi raitistumisen jälkeen ilmestynyt kirja kuvaa paitsi alkoholismia myös mitä löytyy, kun sen otteesta pääsee irti.

– Mistä voi tietää, että raittius on pysyvää? Aloitan elämyksestä. Kun kokee suuren elämyksen ilman päihteitä, voi tutkiskella itseään kirkkaalla mielellä. Fyysiset ja henkiset reaktiot ovat aitoja. Raittiina koettu elämys ei valehtele, Castrén pohtii.

– Tälläisiin elämyksiin olen nyt palannut. Näitä selvin päin koettuja muistoja alitajunnasta nousee aina vain lisää. Näiden kannattelemana on helppo pysyä raittiina. Raittiuden pysyvyyttä kannattaa peilata myös omaan arkeensa, sillä arki on elämyksiäkin parempi peili. Kun lopetin viinin lipittelyn, sain arkeni takaisin. Sain takaisin myös tunteeni, ja mikä tärkeintä: löysin tasapainon arkeeni ja elämääni.

– Raittius on minulle nykyään voimakkain itsenäisyyteni ilmaus. Koen, että minulla on kaunis mieli, Castrén sanoo ja lopettaa kirjansa kirjoittamalla pitkän kauniin kirjeen itselleen lapsena. Kirje loppuu: ”Sellainen sinä olit. Hillitön ja herkkä. Olen iloinen, että sain vihdoinkin tutustua sinuun.”

Teksti: Tuula-Maria Ahonen

Pelit ja pullat -illoissa virkistytään ja lataudutaan

Valokuvaaja Martu Väisäsen eteinen on täynnä erikokoisia kenkiä ja takkeja, ja eteisessä on vastassa kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Misty-kultainennoutaja … Jatka lukemista Pelit ja pullat -illoissa virkistytään ja lataudutaan

Scrabble on yksi niistä peleistä, joita kannattaa pelata silloin, kun pelaajia on vain muutama. Matru Väisänen (oikealla keskellä) on aina valmis kokeilemaan myös uusia pelejä.

Valokuvaaja Martu Väisäsen eteinen on täynnä erikokoisia kenkiä ja takkeja, ja eteisessä on vastassa kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Misty-kultainennoutaja kantaa suussaan isoa tennispalloa. Taustalta kuuluu puheen porinaa. Vietetään Pelit ja pullat -iltaa.

– Alun perin tämä lähti yhden ystäväni ehdotuksesta, että saisimmekohan kasaan porukan, joka rupeaisi yhdessä pelaamaan erilaisia lautapelejä. Väkeä löytyi, ja nyt meitä on mukana 13, Martu kertoo.

Pelejä on hankittu useita, ja niiden ostamisesta jutellaan aina porukalla. Joissakin tapauksissa pelien ostaminen on jaettu siten, että osalla on peruspeli ja muilla yksi lisäosa. Kenellekään ei tule kohtuuttomasti hankittavaa, ja hyvät pelit kestävät aikaa ja tuntien pelaamista.

Sääntöjä noudatetaan ja venytetään

Peliporukka kokoontuu vuoroin kenenkin luona. Tänään ollaan Väisäsen nurkissa. Ajasta, paikasta ja pelattavista peleistä sovitaan etukäteen Messenger-ryhmässä. Aktiivisia pelaajia on kuusi, illan emäntä, hänen ystävänsä ja kaksi pariskuntaa. Vähemmän ja enemmän saattaisikin olla ankalaa.

– Joskus peliin tarvitaan tarpeeksi väkeä. Pari, kolme on vähän liian pieni määrä. Toisaalta yli kuusi pelaajaa rajoittaa myös pelejä, sillä silloin joudutaan pelaamaan kahta peliä, eikä se aina ole mukavaa.

Suosituimpia lautapelejä ovat Catan, Dominion, Seven wonders sekä Hullun Ludvigin linna. Carcassonnea pelasimme joskus paljonkin.

– Joskus tahkomme samaa peliä koko illan, joskus taas pelaamme useampaa.

– Dominion on suosikkini, ja olen siinä kyllä aika hyvä, Väisänen kuiskaa.

Pelatessa tämä porukka noudattaa tarkasti sääntöjä. Joskus niitä tosin voidaan yhdessä hiukan säätää. Esimerkiksi Dominionin 10 virallisen pelikorttipakan lisäksi voidaan ottaa kaksi lisää tai sopia muista yksityiskohdista ennen pelaamista niin, että jokaisella on säännöt mielessään ennen pelin alkua. Epäreiluutta ei peli-illoissa esiinny.

– Minä taidan olla se tarkin, joten joskus pitää ihan netistä tarkistaa, miten asia on virallisesti, Väisänen nauraa.

Pelaajat ovat keskenään melko tasaväkisiä – kukaan ei häviä tai voita jatkuvasti. Peleissä on kuitenkin taidon lisäksi kyse usein tuurista ja noppaluvuista.

– Lautapelejä pelatessa näkyy aika helposti ihmisten aito luonne. Minä olen itsellenikin yllätykseksi aika kilpailuhenkinen.

– Joskus harmittelen niukkaa häviötä niin, että seuraavanakin päivänä vielä mietin edellistä peliä. Ja päätän strategiat seuraavaan peliin, Väisänen kertoo.

Juttelua ja pelaamista teemukien äärellä

Muutaman vuoden ajan järjestetyissä Pelit ja pullat -illoissa kuluu pannullisia teetä, mutta alkoholia niissä ei käytetä.

– Pelaaminen on arkisista asioista irti pääsemistä ihan ilman alkoholiakin. Pelaamisesta tulee kivasti virkistävä olo ilman krapulaa. Tämä on positiivinen tapa nollata aivojaan, Väisänen toteaa.

– Itse olen muutenkin huomannut, että elämää ei kannata krapulapäiviin tuhlata, se on siihen liian arvokasta.

Teemottien lisäksi tarjolla on yleensä limua ja kivennäisvettä sekä erinäinen määrä herkkuja ja evästä. Joskus joku on saattanut leipoa sämpylöitä, ja joku tuo töistä tullessaan vaikkapa hedelmiä. Stressiä ei tarjottavista oteta, eikä paineita toisille kasata.

Pelit ja pullat -kokoontumiset ovat pelaamista varten, eikä silloin varsinaisesti juoruta tai jutella muista. Joskus jutellaan vaikkapa jonkun uudesta työpaikasta tai muista kuulumisista, mutta useimmiten pelatessa ainoastaan pelataan.

Peliporukka on kyllä pelaamisen lisäksi tekemisissä muutenkin. Arkisin saatetaan antaa apua vaikkapa lasten kuskaamiseen, mutta yhdessä on käyty myös teatterissa ja taidenäyttelyissä.

Peli-illat kestävät useimmiten kolme, neljä tuntia, mutta joskus peli-ilta on venähtänyt Carcassonnen parissa pitkälle yöhön.

– Meillä oli monta lisäosaa ja levitimme pelin lattialleni. Juuri kun pari viimeistä palasta oli laitettu paikoilleen, Untamo-kissani hypähti pelinappuloiden läpi sotkien aivan kaiken. Silloin laitoimme pillit pussiin ja sovimme, että kaikki voittivat, Väisänen nauraa.

Pelaamiselle ei aina tunnu löytyvän aikaa, mutta yhteiset illat saadaan aina silti järjestymään. Pelituokiot ovat tärkeitä henkireikiä, eikä niistä helpolla luovuta. Kalenteriin siis raivataan tilaa.

Teksti ja kuva: Lea Ansamaa

Kasvukertomuksia pullon juurelta

Kirja vaietusta aiheesta – vanhempien alkoholismin vaikutuksesta lapseen

Kirja vaietusta aiheesta – vanhempien alkoholismin vaikutuksesta lapseen

Ani Kellomäki antoi sanat
kipeälle asialle, josta yleensä vaietaan.

Nelikymppinen valtiotieteen maisteri ja toimittaja-käsikirjoittaja Ani Kellomäki nostatti keskustelua muutamavuosi sitten. Naisen uusi Kokovartalofiilis-blogi käsitteli rohkeasti vaiettua aihetta eli vanhempien runsasta alkoholin käyttöä ja siitä usein lapsille aiheutuvia lähes kestämättömiä ongelmia.

Blogi sai nopeasti kymmeniä tuhan-sia seuraajia. Kohtalotoverit kirjoittivat omia kertomuksiaan lasisesta lapsuudesta. Lopulta kirjoittaja totesi asian olevan niin tärkeä ja aineistoa niin paljon, että lasisen lapsuuden kokemukset ja tuntemukset on avattava kaikille. Syntyi Kosteusvaurioita-kirja, joka kertoo 40 ihmisen lapsuudesta pullon juurella.

Myös Kellomäki itse on kasvanut alkoholiongelman varjossa. Äiti alkoi juoda runsaasti kirjoittajan ollessa teini-ikäinen. Asiasta ei koskaan puhuttu kotona ja ulkoisesti asiat näyttivät olevan hyvin. Ani Kellomäki kertoo tässä esikoiskirjassaan, miltä vanhemman juominen näytti lapsen silmin ja minkälaisia vaikutuksia sillä on myöhempään elämään, ihmissuhteisiin, työelämään, omaan vanhemmuuteen ja koko ajatusmaailmaan. ”Lapsi saattaa kokea häiritseväksi myös sellaisen alkoholinkäytön, jonka aikuiset luokittelevat aivan tavalliseksi suomalaiseksi juomiseksi.”

Viisihenkisen perheen äidin juominen alkoi avioeron jälkeen salakavalasti. Äiti ei koskaan juonut tyttärensä nähden. Suljettu liukuovi oli konkreettinen merkki 13-vuotiaalle Anille, että kotona kaikki ei ole hyvin. Äiti oli väsynyt, sulki makuuhuoneensa oven ja oli omissa oloissaan. Tyttö yritti olla mahdollisimman helppo, iloinen, reipas ja pärjäävä, sillä jossain sisimmässään hän ajatteli, että vian täytyi olla hänessä itsessään. ”Muutuin pieneksi mielistelijäksi. Sen roolin nappaaminen näyttää olevan alkoholiongelmaisissa perheissä varsin yleistä.” Pullon varjon vuosina Ani ei koskaan tiennyt, olisiko hän tänään äidille rakas kullannuppu vai huora ja lehmä, jolle sai sähistä mitä vain.

Rakastettavakin puoli alkoholistiäidissä oli. ”Ei äiti ole mikään mustavalkoinen hirviö. Ihmisillä on vaikeita aikoja, jolloin he eivät toimi parhaimmalla tavallaan. Se ei ole pahuutta, vaan syvästi inhimillistä.”

Ulkopuoliset eivät osanneet puuttua tilanteeseen, sillä päällepäin kaikki vaikutti olevan perheessä hyvin. Äiti piti raamit kunnossa, kävi töissä ja toi jääkaappiin ruokaa eli valmispitsoja ja lihaperunasoselaatikkoa, joita tytär sitten lämmitti mikrossa humalaisen äidin nukkuessa vaikkapa lattialla. On varmasti niin, että ”kun perheellä, jolla menee hyvin, ei sitten menekään hyvin, voi muutos iltasaduista ja teatterista ihan muuhun olla yllättävän jyrkkä ja nopea. Ympäristö näkee perheen vielä pitkään niin kuin ennenkin, sillä niin se halutaan nähdä, koska se on helpompaa”.

Arvaamattomasta ilmapiiristä johtuva pelko on alkoholistivanhempien lapsilla aina läsnä, se jää selkäytimeen. ”Ilta meni tutun kaavan mukaan. Minä olin kuumeessa kotona ja äiti ja isäpuoli baarissa umpihumalassa. Yökin noudatti tuttua kaavaa: he tulivat kotiin ja väkivalta alkoi.” ”Pullon varjossa kasvaminen jättää pitkät varjot. Kipeät muistot, kosteusvauriot, eivät katoa itsestään, vaan pitää hakea apua, kun ne alkavat nousta pintaan.” Joulut ja syntymäpäivät olivat pahimpia. Niihin juhliin tiivistyivät kaikki koetut hylkäämiset, mitätöinnit ja petetyt lupaukset. ”Ne kaikki kertoivat lapselle samaa tarinaa: sinä et ole tärkeä, sinulla ei ole väliä. Pysy poissa tieltä äläkä pyydä mitään.” Kirjan melkein kaikissa tarinoissa kaikuu kokemus omasta arvottomuuden tunteesta, joka ei suostu hellittämään senkään jälkeen, kun lapsuudenkodin ilmapiiri on jäänyt kauas taakse.

Lapsen tarpeet syrjää

Kosteusvaurioita-kirja koostuu suurelta osin kohtalotovereiden Kellomäelle toimittamista omakohtaisista kertomuksista ja heidän haastatteluistaan, joista tuon tässä kirja-arvostelussa esiin joitakin eniten huomiotani herättäneitä. ”Monet tähän kirjaan tarinansa kertoneet eivät ole puhuneet aiheesta aiemmin kenellekään. Vanhemman juomisen aiheuttamat häpeän, pelon ja syyllisyyden tunteet ovat kulkeneet mukana pitkälle aikuisuuteen, eikä peittelyn verhoa ole helppo avata.” Vanhemman tarve juoda ajaa tarinoissa kerta toisensa jälkeen lapsen perustarpeiden ohi.

Tyypillisesti onnellisen perheen kulisseja pidetään pystyssä viimeiseen asti. 37-vuotias nainen kuvaa lapsuuden perheen synkkää salaisuutta: ”Meillä oli ulkoisesti tavallinen keskiluokkainen perhe, eikä edes paras kaverini tiennyt, millaista elämää meillä vietettiin viikonloppuisin. Isäni aloitti juomisen aina perjantaina töistä tullessaan ja jatkoi koko lauantain. Sunnuntain hän oli aluksi juomatta, mutta lopulta vuosien edetessä hän oli sunnuntaitkin humalassa. Äiti joi perjantain ja lauantain.”

Mitä nuorempi lapsi on, sitä vaikeampi hänen on käsitellä päihdeongelmaa. 41-vuotias mies kertoo: ”Isä ei käyttäytynyt uhkaavasti, mutta lapsi ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Luulin isän tulleen hulluksi tai sairastuneen, koska käytös, olemus ja puhe muuttuivat. Oli kamalaa mennä nukkumaan siinä tilanteessa. Itku silmissä kyselimme pikkusiskon kanssa äidiltä, kuoleeko isi.”

29-vuotias nainen kertoo lapsuudestaan: ”Tapana oli mennä äidin kanssa paikalliseen syömään makkaraperunat. Pöytään kerääntyi äidin kavereita ja jossain vaiheessa siirryttiin baarin puolelle. Siinä sitten mukana roikuin ja mutsi antoi kolikoita, että pääsin pelaamaan Asteroidsia. Sitten kun kinusin, että äiti, lähdetään jo kotiin, niin mutsi vastasi aina: Otan vielä yhden. Tuo lause saa vieläkin verenpaineet koholle.”

Lapsuuden kokemus varjostaa omaa vanhemmuutta

Miten sitten lasisen lapsuuden kokeneet pärjäävät itse vanhempina. Luulisi, että omat muistot ovat niin karmeita ja masentavia, että omille lapsilleen ei sellaisia halua jakaa. Asia ei kuitenkaan ole aina niin onnellisesti.

55-vuotias mies kertoo kirjassa, että ensimmäiset 15 vuotta juominen pysyi hyvin hallussa. ”Sitten kerrat tihenivät ja olut alkoi maittaa aamuisinkin. Ehtiäkseen juoda ennen aamupalaa oli herättävä muita ennen. Mutta vain viikonloppuisin! Ensin oli kunnia-asia, ettei juonut viikolla, kunnes kunnian oli aika siirtyä syrjään. Kun mies löysi itsensä vaatehuoneesta juomasta olutta epämukavassa asennossa, näyttäytyi kaavan toistuminen kirkkaasti: Tajusin olevani kuin oma isäni. Hävetti, nolotti ja inhotti. Silloin tajusin, että tälle tulee vielä loppu, mutta ei ihan vielä. Alkoholin tuoma hyvä olo oli vielä selkeästi plussalla.”

Rankan lasisen lapsuuden kokeneilla ei ole yleensä merkittäviä kokemuksia hellyydestä vanhemman ja lapsen välillä. 33-vuosia nainen kertoo äidiksi tulemisesta: ”Huomasin esikoisen kohdalla, että minulta ei tullut luonnostaan se, että menen halaamaan ja lohduttamaan lastani. Olin ihan tuntemattomilla vesillä. Huomasin sen itsessäni ja tietoisesti menin lohduttamaan ja sitä kautta opin, että näin kuuluu tehdä. Olin oppinut, että itse pärjätään ja surut ja pettymykset yksin kärvistellään ilman kosketusta tai lohtua.”

Lasinen lapsuus -kierteen jatkajallakin saattaa olla mahdollisuus, kuten 47-vuotiaalla isänsä juomatapoja toistaneella miehellä, joka aloitti vertaistukiryhmässä. Vuosikymmeniä juonut isä raitistui AA-ohjelman kautta viimeiseksi elinvuodekseen ja tämä herätti miehessä toivoa paremmasta myös omalle elämälleen. ”Aloin ymmärtää ja vähän pohtia sitä, että alkoholismi olisikin sairaus ja että juominen on vain yksi sen oireista. Vaati kuitenkin vielä hyvän aikaa, ennen kuin aloin purkaa opittuja malleja.”

Ani Kellomäen kirja on merkkitapaus alkoholisoituneiden vanhempien lasten elämänkokemuksia käsittelevässä varsin vähäisessä kirjallisuudessa. Kirja on jouhevasti kirjoitettu, lukijan mielenkiinto säilyy runsaiden murheellistenkin ja ilmeisen autenttisten tapausselostusten myötä. Kirjaa voi suositella lämpimästi ainakin kaikille niille, joiden elämä sivuaa alkoholia ja lapsia yhdessä – eli valtaosalle meitä suomalaisia.

Teksti: Martti Vastamäki Kuva: Riikka Kantinkoski

Suomalaisen raittiusliikkeen esikuva taisteli lasten, naisten ja työväen olojen parantamiseksi

Raittiusaktivisti ja naisasianainen Alli Trygg-Helenius (1852–1926) tunnetaan yhtenä suomalaisen raittiusliikkeen historian merkkihenkilöistä ja suunnannäyttäjistä. Karismaattisena puhujana tunnettu nainen työskenteli väsymättä yhteisen hyvän eteen.

Raittiusaktivisti ja naisasianainen Alli Trygg-Helenius (1852–1926) tunnetaan yhtenä suomalaisen raittiusliikkeen historian merkkihenkilöistä ja suunnannäyttäjistä. Karismaattisena puhujana tunnettu nainen työskenteli väsymättä yhteisen hyvän eteen.

Alli Trygg (keskellä) vähäosaisille järjestetyssä kesäsiirtolassa 1913. Helsingin kaupunginmuseo. Kuva: Harald Rosenberg

Suomalaisen voimanaisen yli satavuotias perintö elää yhä. Vuonna 1890 Alli Tryggin Suomessa Lontoolaisen mallin mukaan alulle panema setlementtiliike toimii tänäkin päivänä parantaen ihmisten elinoloja ja yhteiskuntaa yleensä. Setlementtiliike ja sen myötä perustettu Helsingin Sörnäisten Kansankoti oli kuitenkin vain yksi raittiusaktivistin monista hankkeista.

Alli Trygg-Helenius oli raittiusliikkeessä ja kristillisessä työväenliikkeessä vaikuttaneen Matti Helenius-Seppälän puoliso ja läheinen työtoveri. Molemmat saivat paljon vaikutteita ulkomailta, erityisesti Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Alli Tryggin sydäntä lähinnä oli lasten parissa tehty raittiustyö ja hän perusti 1893 lasten raittiuslehti Koiton.

Toivon Liitto -nimisen raittiusseuran esikuvana oli englantilainen Band of Hope, nuorisolle suunnattua raittiusopetusta organisoinut järjestö. Suomen Opettajain Raittiusliitossa Alli Trygg-Helenius ehdotti kansa- ja oppikoulujen raittiuskirjoituskilpailuja, joita järjestettiin yleisesti aina 1970-luvulle saakka, ja joita järjestetään yhä joissakin kouluissa.

Alli-täti näki vanhempien alkoholin käytön seuraukset oppilaissaan

Suomalaisen raittiustyön uranuurtaja Alli Trygg teki koko kaksikymmenvuotisen opettajanuransa työväen asuinalueilla Inkoossa ja Helsingissä. Vilkasta ja eloisaa, riuskasti toimeen tarttuvaa nuorta opettajatarta aikalaiset Cygnaeus ja Topelius kutsuivat Tulitikuksi. Osuvaa sanontaa alkoivat viljellä myöhemmin myös muut ystävät. Pitkänsillan pohjoispuolisen esikaupungin elämä oli kovaa, ja opettaja näki oppilaissaan vanhempien runsaan alkoholinkäytön seuraukset. Hän etsi ratkaisua nais-, raittius- ja valkonauha-aatteesta ja auttoi toimintaa myös taloudellisesti. Kun palkka ei riittänyt menoihin, hän ryhtyi avustamaan muun muassa sanomalehtiä Hufvudstadsbladet, Åbo Underrättelser ja Uusi Suometar toimien ulkomaanmatkoillaan näiden kirjeenvaihtajana.

Virikkeitä ulkomailta

Alli Trygg haki jatkuvasti virikkeitä ulkomailta. Tammisaaren seminaarista opettajaksi valmistunut Alli Trygg oli ruotsinkielisestä kodista ja saanut koulusivistyksensä ruotsin, ranskan ja saksan kielellä, joten kielimuurit eivät häntä pidätelleet.

Käänteentekeväksi Alli Tryggin koko myöhemmälle elämälle koitui matka Englantiin 1887 ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin, jossa pidettiin ensimmäinen kansainvälinen naisasiakongressi. Hän edusti kongressissa Suomen Naisyhdistystä, jota hän oli myös ollut perustamassa. Matkan jälkeen Helsingin ”Sörkkaan” syntyi työväen keittiö, joka tarjosi hyvää ja edullista ruokaa sekä kotikaljaa, eli ”Allin kaljaa”, ruokajuomana oluen sijasta.

Keittiö ja lukusali sen yhteydessä olivat ensimmäinen yritys työväen sosiaalisen aseman parantamiseksi Pitkänsillan pohjoispuolella. Vuonna 1890 perustetussa Kansankodissa kokoontuivat muun muassa monet ammattiyhdistykset, laulukuorot, raittiusyhdistykset sekä voimistelu- ja urheiluseurat.

Ensitapaaminen Kangasalan naisopistolla

Alli Tryggin vaikutus nuorisoon oli lähes hurmoksellinen. Sitä kuvaa hyvin tamperelaisen Maamme-lehden kuvaus Alli Tryggin vierailusta Kangasalan naisopistolle talvella 1890:

”Kangasalan kansanopistolla oli oikea riemupäivä viime keskiviikkona, kertoo U. S (Uusi Suometar -lehti). Neiti Alli Trygg oli tullut opistoon vierailemaan. Töiden päätyttyä piti hän esitelmän naisten raittiustöistä Ameriikassa. Miellyttävällä, herttaisella esitystavalla innostutti hän niin kuulijakuntansa, jotta eivät tahtoneet häntä pois päästää puhujalavalta. Vilkkaasti, viehättävästi hän kertoi ja hieman puutteellinen suomen taito vain kuvauksen hauskuutta lisäsi. Illaksi toimitti hän kekkerit opistolaisille. Tanssiksi pistivät, piirihyppyjä hypiskelivät ja välillä lauluja heläyttivät. Hauskaa näkyi hyvinkin olevan, vaikka ei kavaljeeria ainoatakaan joukossa ollut. Neiti T. nuorisoa elähyttää osasi. Innostunut naisjoukko hänet lopuksi, eläköön huutojen kaikuessa, tuolilla ilmoille kohotti. Viimeksi veisattiin Maamme-laulu, huudettiin eläköön ja niin oli tämä juhlahetki päättynyt.”

Samassa Kangasalan opiston tilaisuudessa esitelmöi myös pälkäneläisen karvarin ja teurastajan poika Matti Helenius-Seppälä (1870-1920). Kolmetoistalapsinen perhe oli vähävarainen, mutta Matti pääsi lahjakkuutensa ansiosta kymmenvuotiaana Hämeenlinnan lyseoon, joka 1880 oli maan ainoa suomenkielinen normaalilyseo. Hän oli luokkansa parhaita oppilaita.

Pariskunnan ensitapaamisella Kangasalan opistolla oli kauaskantoiset seuraukset. Tulevilla puolisoilla oli samanlainen elämänkatsomus sekä yhteiset aatteelliset harrastukset. Kertoman mukaan 18 vuotta nuorempi Matti piiritti sinnikkäästi Allia, jolla kosijoita oli riittänyt aiemminkin. Ympäristön ennakkoluuloista huolimatta vilkas ja eloisa helsinkiläisopettaja sekä hämäläisen rauhallinen tutkija-poliitikko täydensivät toisiaan. Ystävyys syveni ja pari vihittiin Turussa 1897. Työlleen omistautuneen parin vihkiminen tapahtui yksinkertaisesti ja koruttomasti. Tämän jälkeen oli kummankin suunnattava esitelmätilaisuuksiinsa.

Itse avioliitto jatkui aina Matti Helenius-Seppälän kuolemaan saakka 1920. Matti Helenius-Seppälä kuoli matkallaan Atlantin valtamerellä, Alli Trygg-Helenius kuusi vuotta myöhemmin Helsingissä. Alli Trygg-Heleniuksen hautajaissaattueen kulkiessa läpi kaupungin kerrotaan kadun varsien olleen täynnä ihmisiä. Niin suuri vaikutus raittiusvaikuttajalla oli työväen sosiaaliseen elämään.

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Hyvän mielen talolla jokainen on yhtä arvokas

Vapaaehtoistoiminnassa tuetaan luottamuksellisesti toista ihmistä ja molemmat saavat hyvän mielen ja merkityksellisyyden kokemuksen. Hyvän mielen talo on vapaaehtoisten varassa toimiva mielenterveyskuntoutujien ja heidän omaistensa tukipiste. Talolla tarjotaan tietoa, tukea ja erilaisia aktiviteetteja, kuten taidetta ja liikuntaa.

Vapaaehtoistoiminnassa tuetaan luottamuksellisesti toista ihmistä ja molemmat saavat hyvän mielen ja merkityksellisyyden kokemuksen. Hyvän mielen talo on vapaaehtoisten varassa toimiva mielenterveyskuntoutujien ja heidän omaistensa tukipiste. Talolla tarjotaan tietoa, tukea ja erilaisia aktiviteetteja, kuten taidetta ja liikuntaa.

Hyvän mielen talo on viihtyisästi sisustettu.

Vapaaehtoistoiminta tuottaa iloa ja tarjoaa mielekästä ja sosiaalista tekemistä työelämän ohella, sen jälkeen tai vaikkapa opiskellessa. Vapaaehtoistyötä voi tehdä monella eri tavalla. Osa toimii itsenäisenä vertaisena omien kokemuksiensa kautta ja osa hakeutuu vapaaehtoistoimijaksi johonkin järjestöön määritelläkseen paremmin oman ajankäyttönsä ja tuen saajan kohteen.

Organisoidusta vapaaehtoistoiminnasta vastaa aina joku virallinen toimija, jolloin sillä on myös vastuu toiminnan järjestämisestä ja sen turvallisuudesta. Vapaaehtoistyö on tärkeä osa yhteiskuntamme kivijalkaa ja sen avulla toteutetaan paljon sellaista hyvää, mihin yhteiskunnan resurssit eivät muuten riitä tai ylety.

Kansalaisareena ry:n teettämä ja Taloustutkimuksen toteuttama tutkimus Vapaaehtoistyö Suomessa 2010 ja 2015 osoitti, että noin joka kolmas suomalainen tekee vapaaehtoistyötä. Vuonna 2015 tehtiin eniten vapaaehtoistunteja lasten, kulttuurin ja liikunnan parissa. Vuonna 2010 eniten työskenneltiin eniten senioreiden, lasten ja liikunnan parissa. Samaisen tutkimuksen mukaan järjestöt ja yhteisöt ovat organisoineet noin puolet (53%) vuosien 2010–2015 vapaaehtoistyöstä, kolmannes (31%) on totettu ensisijaisesti organisoimattomana ja lopuissa (16%) on yhdistetty molempina tapoina.

Monipuolista toimintaa

Oulun kaupungissa 28 vuotta mielenterveyden edistämiseksi toiminut ja STEA:n tukema pohjoissuomalainen mielenterveysyhdistys Hyvän mielen talo ry vahvistaa toiminnallaan mielen hyvinvointia, ennaltaehkäisee mielenterveyden häiriöitä ja tukee niistä toipumista. Hyvän mielen talo tarjoaa noin 100 vapaaehtoisen toimijan avulla runsaasti erilaisia toiminta- ja keskusteluryhmiä, joihin kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita.

Hyvän mielen talon vapaaehtoistoiminnan koordinaattorin sijainen Virve Ahola, 32, kertoo, että talon vapaaehtoisuus perustuu aina toimijan omiin voimavaroihin ja omaan ajankäyttöön.

– Talon vapaaehtoiset ovat itse kokeneita vertaisia, kokemusasiantuntijoita, opiskelijoita, työttömiä, kuntoutujia tai työssä käyviä henkilöitä. Jokaisella on oma motivaationsa toimia vapaaehtoisena ja jokaisen kohdalla vapaaehtoisuus antaa samalla tavalla iloa toimijalle kuin tuettavalle. Hyvän mielen talon vapaaehtoinen toimija voi valita itse, haluaako hän olla toiminnassa mukana säännöllisesti, silloin tällöin vai ainoastaan kertaluontoisissa tehtävissä. Talossa on tarjolla myös sitoutumista vaativia vapaaehtoistehtäviä, kuten esimerkiksi ryhmien ja kurssien ohjaamista, tukihenkilötoimintaa ja mielenterveyden kokemuskouluttaja- ja kokemusasiantuntijatehtävissä toimimista, hän kuvailee.

Hyvän mielen talolla on vapaaehtoisten ohjaamana paitsi toiminta- ja keskusteluryhmiä myös opiskelijoille suunnattuja vertaistukiryhmiä, kirjallisuus- ja diagnoosipohjaisia keskusteluryhmiä, sekä maalaus-, laulu-, liikkumis- ja peliryhmiä. Ja paljon muuta.

– Meillä jokainen vapaaehtoinen toimija on yhtä arvokas ja pyrimme tukemaan heitä muun muassa erilaisilla koulutuksilla ja perehdytyksillä, henkilökohtaisella ohjauksella ja neuvonnalla, sekä yhteisillä vertais- ja virkistystapaamisilla, hän kuvailee talon vapaaehtoisia tukevaa toimintaa.

Paljon annettavaa

Hyvän mielen talon vapaaehtoistoimijaksi kesällä 2016 ryhtynyt Tuija, 56, kertoo tulleensa taloon suoraan vapaaehtoistyöhön.

– Jäin pois työelämästä muutama vuosi sitten ja aloitin vapaaehtoistyöntekijätoiminnan sen vuoksi, että aloin myös itse kaipaamaan aiemmin työssäni saamaani sosiaalisuutta ja arjen merkitystä. Aloitin ensin toimimalla Olohuone Revossa päivystäjänä, mutta nyt toimin myös henkilökohtaisena vertaishenkilönä.

Repo-vapaaehtoiset keskustelevat vapaasti Repo-olohuoneessa viihtyvien henkilöiden kanssa ja tarpeen mukaan he ohjaavat olohuoneessa olijoita heidän mieltä askarruttavissa kysymyksissään sekä ovat ottamassa vastaan toimintaan tulevia uusia ihmisiä. Repo-vapaaehtoiset ovat läsnä olohuoneessa talon aukioloaikoina kukin omalla vuorollaan kaksi tuntia viikossa.

– Olen tällä hetkellä tyytyväinen nykyiseen vapaaehtoisena tekemääni viikkotuntimäärään ja olen alkanut pohtimaan myös työelämään takaisin palaamista, hän tuumailee hymyillen.

Tuija jatkaa, että toimiminen vapaaehtoisena on antanut hänelle todella paljon merkitystä elämään ja voimaa myös omaan arkeen.

– Tänne Hyvän mielen talolle on aina hyvä tulla. Täällä kukaan ei ihmettele ja äimistele ketään ja jokainen saa, voi ja uskaltaa puhua omista asioistaan vapaasti. Täällä jokainen oppii uutta toisistaan, saa olla erilaisissa vuorovaikutustilanteissa ja saa tuntea olevansa tärkeä ja hyväksytty. Me vapaaehtoistoimijat saamme täällä kerrassaan ihanaa kohtelua ja arvostusta talon omalta väeltä. Kunpa työelämässäkin asiat olisivat samalla tavalla, hän huomauttaa pilke silmäkulmassa.

Omaisen ABC

Läheisen henkilön mielenterveydenhäiriö on usein raskas kokemus myös omaiselle itselleen. Mielenterveysongelmat omaishoitoon ja erilaisiin palveluihin oikeuttavina sairauksina, ovat palvelujärjestelmässämme yhä heikossa asemassa. Niinpä läheiselle oikean hoidon löytyminen ja eri palvelujen saaminen vie huomattavan paljon aikaa ja voimia niin sairastuneelta itseltään kuin hänen omaiseltaan. Pelkkä läheisen ihmisen paha olo vaatii runsaasti voimia omaiselta ja hän joutuu usein unohtamaan itsestään huolehtimisen huolehtiessaan toisesta.

Hyvän mielen talon omaisten vapaaehtoistoiminnasta vastaava Piia Saraspää kertoo, että heillä on mielenterveyshäiriöitä potevien läheisille tarjolla runsaasti erilaisia info- ja koulutuspäiviä, sekä vertaisryhmiä ympäri Pohjois-Suomen.

– Koska omaisesta huolehtiminen vie paljon voimia, on tärkeää muistaa huolehtia myös itsestään. Jos omainen itse uupuu, hän ei kykene huolehtimaan samalla tavalla enää toisesta, Saraspää huomauttaa lempeästi.

Hän kertoo, että Hyvän mielen talo järjestää mielenterveyskuntoutujien omaisille tukea ja vertaistoimintaa, joiden kautta he pääsevät jakamaan kokemuksiaan. Kokeneet itse ohjaavat Hyvän mielen talon erilaisia vertaiskohtaamisia ja ryhmiä kokemuksiensa kautta ja koulutuksen tukemana.

– Pyrimme järjestämään säännöllisesti eri puolella Pohjois-Suomea lyhyitä mielenterveyteen liittyviä info- ja koulutustilaisuuksia, joissa käsittelemme mielenterveyden hyvinvointia kattavasti. Tällä hetkellä meillä on meneillään muun muassa Omaisen ABC -koulutus, joka on tarkoitettu omaisille, joille läheisen mielenterveyden ongelmat tai sairaus ovat uusi asia sekä jo pidempään sairastaneiden omaisille, jotka tarvitsevat tietoa ja tukea sekä mahdollisuuden keskustella muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa, Tuija kertoo.

Omaisen ABC -koulutuksen on kehittänyt Mielenterveysomaiset Pirkanmaa – FinFami ry ja se pohjautuu koulutukselliseen perhetyön malliin. ABC-koulutus koostuu kolmesta teemallisesta tapaamisesta, joista jokaisessa on omaisen asemaan ja elämään liittyvä aihe. Koulutus on järjestetty tänä vuonna jo muun muassa Oulussa ja Tyrnävällä ja seuraavaksi se järjestetään Kajaanissa, Rovaniemellä ja Ylivieskassa, hän kuvailee.
Saraspää jatkaa, että heillä on suhteellisen uutena omaistoimintana Vertaisvastaanotto yhteistyössä Oulun yliopistollisen sairaalan aikuispsykiatrian osaston kanssa.

– Vertaisvastaanotto on tarkoitettu henkilöille, joiden läheinen on psykiatrisessa sairaalahoidossa. Vertaisvastaanotolla pääsee keskustelemaan mielenterveyskuntoutujan omaisen kanssa kahden kesken, hän kertoo iloisena toiminnan laajenemisesta.

Kokemuksen syvä ääni

Paras mistä tahansa sairaudesta tai vammasta kertova henkilö lääketieteen edustajan lisäksi on sairauden tai vamman henkilökohtaisesti kokenut tai hänen läheisensä. Hyvän mielen talon kokemusasiantuntijoina voivat toimia henkilöt, joilla on omaa tai läheisenä saatua kokemusta mielenterveyshäiriöistä ja halua hyödyntää kokemuksiaan mielenterveystyössä.

Kokemusasiantuntijan kokemustarinaa hyödynnetään muun muassa sosiaali- ja terveysalan opetuksessa ja ammattilaisten täydennyskoulutuksessa teoriatiedon ohella. Kokemustarinat ovat myös tärkeä osa sosiaali- ja terveysalan palveluiden suunnittelua ja kehittämistä. Yhtään samanlaista kokemusasiantuntijaa tai -tarinaa ei ole, sillä jokaisella kokemusasiantuntijalla on takanaan oma historiansa käsiteltävän asian kanssa sekä oma valloittava persoona, jolla hän tuo tarinaansa esille.

Virallisesti toimiva kokemusasiantuntija saa toimintaansa kattavan koulutuksen ja hänen on sitouduttava toimimaan aktiivisesti ja pitkäjänteisesti. Hyvän mielen talon kokemusasiantuntijat voivat osallistua muiden vapaaehtoisten tavoin talon vapaaehtoisille tarkoitettuun työnohjaukseen ja virkistystoimintaan.

Teksti ja kuvat: Minna Korva-Perämäki

Kännikapina testaa: Elokuvateatteri Riviera

Onko Riviera elokuvateatteri vai baari? Niin tai näin, paikassa on hyvä tunnelma.

Onko Riviera elokuvateatteri vai baari? Niin tai näin, paikassa on hyvä tunnelma.

riviera

Helsingin Kalliossa sijaitseva Riviera on hieno esimerkki baarista, jossa keskiössä ei ole humaltuminen vaan mukava ajanvietto yhdistettynä kulttuuriin ja makuelämyksiin. Kännikapina kävi testaamassa paikan elokuvaelämyksen ja moctailit.

Heti ovelta välittyi Rivieran hyvä tunnelma. Osa ihmisistä oli selvästi vain pistäytymässä, osa odotti elokuvan alkua, mutta kaikilla oli hymy herkässä.Rennossa ilmapiirissä tuntemattomillekin saatettiin jutella pari sanaa.

Baarimikko sekoitteli juomat, jotka olivat paitsi kauniin näköiset myös taivaallisen hyvän makuiset! Shakeriin lorahti ainakin granaattiomenamehua, sitruunaa ja minttua. Kylmäkaapissakin oli ihan kiitettävästi alkoholittomia oluita ja siidereitä limujen lisäksi.

Myös elokuvasalissa on baaritiski, josta voi käydä katselun aikanakin tilaamassa naposteltavaa ja juotavaa. Hymyilevä mies -elokuvaa katsellessa hymyilytti itseäkin, kun edessä oli dippilautanen, kaunis drinkki ja tietysti myös perinteiset popcornit.

Viime aikoina baarit, joissa on myös jotain mukavaa tekemistä, ovat kasvattaneet suosiotaan. Ihmiset ovat selvästi valmiita maksamaan juomistaankin vähän enemmän kivassa ympäristössä. Rivieran kaltaisten paikkojen voi katsoa edustavan juuri sitä paljon puhuttua sivistynyttä alkoholikulttuuria, jota Suomeen on toivottu. Tunnelma on välitön, kaikki käyttäytyvät hyvin eikä sillä oikeastaan ole merkitystä, mitä kenelläkin on kauniissa lasissaan.

Leppoisa ja hyväntuulinen baarin ja elokuvateatterin sekoitus
Yleinen tunnelma:
Alkoholittomat juomat:
Ruoka / naposteltavat:
Aktiviteetit / viihdykkeet: 

Teksti: Emilia Laine

Liikkumisen iloa ja yhdessä oloa

Sherborne-liikuntamuodossa mielen hyvinvointi lähtee kehotietoisuudesta.

Sherborne-liikuntamuodossa mielen hyvinvointi lähtee kehotietoisuudesta.

Sherborne-harjoitteissa luodaan turvallisia toimintatilanteita, jotta lapsi voi oppia tuntemaan omat kykynsä ja luottamaan niihin.
Sherborne-harjoitteissa luodaan turvallisia toimintatilanteita, jotta lapsi voi oppia tuntemaan omat kykynsä ja luottamaan niihin.

Motorinen kehitys on tärkeä osa ihmisen kokonaiskehitystä ja näitä taitoja tukemalla ennaltaehkäistään sosiaalisen kehityksen ja oppimisen ongelmia. Liikkumisesta voidaan tehdä hauskaa ja yksi keino tähän on harjoittaa vuorovaikutussuhteita korostavaa Sherborne-liikuntaa.

Lapset liikkuvat, pyörivät, juoksevat ja pomppivat jokainen omalla yksilöllisellä tavallaan. Toinen kulkee hiljalleen siinä kun toinen säntää juosten paikasta toiseen kolmannen roikkuessa samaan aikaan pää alaspäin kädet heiluen.

Liikkuminen on lapselle luontaista, joten yhdessä havainnoiden ja kannustavassa ilmapiirissä lapsi uskaltaa kokeilla taitojaan. Vapaan leikin aikana lapsi saa itse vaikuttaa siihen, mitä tekee ja minkälaisilla säännöillä leikkiä leikitään. Aikuisen astuessa lapsen leikiin mukaan liikunnasta tulee yhdessä hauskaa ja myös aikuinen voi kehittää itseään tulemalla ulos omalta mukavuusalueeltaan.

Liikunta aktivoi kokonaisvaltaisesti aisteja ja samalla lapsi kehittää sosioemotionaalisia taitoja, oppimisvalmiuksia ja motoriikkaa. Mennään siis kuperkeikka takaperin, jätetään istuminen vähemmälle ja tutustutaan toisiimme liikunnan avulla.

Vuorovaikutussuhteita ja liikuntaa

Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry:n alueyhteyshenkilö, soveltavan ja Sherborne-liikunnan kouluttaja Sari Kuivas Oulusta sanoo, että lasta on hyvä kannustaa liikkumaan monipuolisesti.

– Aina ei tarvita välineitä vaan aivan vain sinä, minä ja tämä tila. Vamma tai sairaus ei ole este liikkumiselle. Mikäli lapsella on erityistarpeita, kokemusten antaminen hänelle on erityisen tärkeää, Kuivas kuvailee.

Sari Kuivas kertoo, että Sherborne-liikunnassa tuetaan lasta toimimaan hallitusti niin, että hänen aivonsa oppivat erottelemaan ja yhdistämään aistihavaintoja. Kokemuksien kautta lapsi alkaa aktiivisesti ja aloitteellisesti hakemaan tarvitsemiaan kokemuksia.
Sari Kuivas kertoo, että Sherborne-liikunnassa tuetaan lasta toimimaan hallitusti niin, että hänen aivonsa oppivat erottelemaan ja yhdistämään aistihavaintoja. Kokemuksien kautta lapsi alkaa aktiivisesti ja aloitteellisesti hakemaan tarvitsemiaan kokemuksia.

Kuivas kertoo, että liikkumalla opitaan vuorovaikutustaitoja, kehon tiedostamista ja sen hallintaa, sekä tilan ja voimankäytön tiedostamista ja ajan ja rytmin hahmottamista.

– Tekemisen lisäksi rauhoittuminen ja rentoutuminen ovat yhtä tärkeitä asioita. Toisin sanoen Sherborne-liikunnassa opitaan sellaisia taitoja, jotka toimivat perustana monen monimutkaisemman taidon oppimisessa, hän painottaa.

Kuivas kertoo, että monissa Sherborne-liikunnan liikkeessä ollaan lähekkäin, ja kosketuksen kautta lapsen ja perheenjäsenten välinen kehollinen vuorovaikutussuhde vahvistuu.

– Sherborne-liikunnassa positiiviset kokemukset omasta kehosta lisäävät omaehtoista liikkumista sekä halua ilmaista itseään. Uusien asioiden oppiminen turvallisessa ilmapiirissä vahvistaa lapsen itsetuntoa ja kannustaa liikkumaan lisää. Tässä liikunnassa ei tarvita välineitä, vaan toiminta rakentuu yksinkertaisista perusliikkumistaitojen kehittymistä sekä vuorovaikutusta tukevista harjoituksista. Sherborne-liikunta sopii kenelle tahansa ja missä tahansa. Näihin liikuntahetkiin voi yhdistää myös satuja, loruja, mielikuvia ja musiikkia. Yhdessä tehdessä ilo tarttuu, joten Sherborne-liikuntaa kannattaa kokeilla, hän painottaa.

Kuin kotonaan omassa kehossaan

Kuivas kertoo, että Sherborne-liikunnan eli Sherborne Developmental Movement -lapsen liikunnan kokonaisvaltaisen opetusmenetelmän kehitti englantilainen liikunnanopettaja ja fysioterapeutti Veronica Sherborne (1922–1990).

Veronica Sherbornen opettajina toimivat Rudolf Laban (1879-1958) ja Lisa Ullmann (1907-1985), jotka vaikuttivat voimakkaasti hänen ajatteluunsa ja tapaansa työskennellä lasten parissa. Tanssiteoreetikko Rudolf Laban on kehittänyt nimeään kantavan tanssiteorian ja Lisa Ullmann auttoi puolestaan Labania soveltamaan tanssiteoriaa myös lastentanssiin ja liikuntaan.

Sherborne-liikunnassa nautitaan yhdessä olosta ja liikutaan lapsen tason mukaisesti.
Sherborne-liikunnassa nautitaan yhdessä olosta ja liikutaan lapsen tason mukaisesti.

Veronica Sherbornen seuratessa eri-ikäisten lasten leikkimistä ja liikkumista, hän päätyi heitä havainnoidessaan päättelemään, että lapsella on kaksi perustarvetta. Ensinnäksin jokaisen lapsen on tärkeää kokea oma kehonsa siten, että hän voi tuntea olevansa siinä kotonaan ja tämän kokemuksensa avulla hän voi saavuttaa kehonsa hallinnan. Toiseksi jokaisella lapsella täytyy olla mahdollisuus ihmissuhteiden solmimiseen.

Kuivas jatkaa, että Veronica Sherborne kehitti Sherborne-liikunnan alunperin kehitysvammaisten lasten ja aikuisten tarpeisiin, mutta monipuolisuutensa ja muunneltavuutensa ansioista sitä käytetään nykyisin useissa maissa myös yleis- ja erityisopetuksessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

– Sherborne-liikunta sopii erinomaisen hyvin perheliikuntaan myös omassa kodissa ja pienissä tiloissa toteutettavaksi. Veronica Sherbornen mukaan vuorovaikutusleikit vahvistavat lapsen itsetuntoa, kasvattavat kehotietoisuutta ja lisäävät lapsen kokemaa fyysistä ja psyykkistä turvallisuudentunnetta. Hänen ajatustensa mukaan vuorovaikutusleikkien tavoitteena on antaa lapselle onnistumisen kokemus siitä, että hän saa jonkin asian tapahtumaan ja näin ollen hän saa onnistumisen kokemuksia omista suorituksistaan.

– Sherborne-liikunnan tavoitteena onkin luoda muun muassa turvallisia toimintatilanteita, jossa lapsella on mahdollisuus oppia tuntemaan omat kykynsä ja myös luottamaan niihin, hän painottaa.

Kuivas kertoo, että aikuisjohtoisilla Sherborne-harjoituksilla tuetaan lasta toimimaan hallitusti niin, että hänen aivonsa oppivat erottelemaan ja yhdistelemään lisäksi aistihavaintoja.

– Aikuisella tuleekin olla herkät ”tuntosarvet”, jolloin hän tunnistaan kunkin lapsen yksilölliset tarpeet ja saa sensitiivisellä ohjaamisellaan lasta kehittymään niin, että lapsi hakee aktiivisesti ja aloitteellisesti tarvitsemiaan kokemuksia, hän tiivistää.

Kuinka päästä alkuun?

VAU ry:n yhtenä kouluttajana toimiva Kuivas kertoo, että VAU ry järjestää Sherborne-liikuntakoulutuksia eri puolilla Suomea yhteistyössä muun muassa oppilaitosten, kesäyliopistojen ja järjestöjen kanssa sekä tilauskursseina kaupungeille, kunnille ja muille työnantajille.

– Sherborne-liikuntaa voi opiskella perus- ja jatkokursseilla. Peruskurssi on kaksipäiväinen eli se kestää yhteensä 16 tuntia. Jatkokurssi on päivän mittainen eli kahdeksan tuntia. Liikuntamalli soveltuu monipuolisesti erilaisten kuntoutuksien, liikunnan ja opetuksen ammattikäyttöön, mutta myös perheiden arkikäyttöön. Koulutus antaa tietoa lapsen kehitykseen liittyvistä ongelmista ja tarjoaa valmiuksia käyttää kyseisiä harjoituksia motoristen ja sosiaalisten taitojen kehittämisessä sekä oppimisvalmiuksien tukemisessa.

Peruskurssilta saa valmiudet Sherborne-ryhmän toiminnan aloittamiseen ja harjoitteiden käyttöön omassa työssä tai kotona. Jatkokurssilla syvennetään puolestaan tietoutta Sherborne-liikunnan soveltamisesta erilaisille ryhmille sekä perehdytään harjoitusten vaikeustason muunteluun. Molemmat kurssit sisältävät sekä teoriaopetusta että käytännön harjoituksia, Kuivas kuvailee koulutuksen sisältöä.

– Olen itse sangen ihastunut Sherborne-liikuntaan, koska yhdessä tekeminen ilman välineitä auttaa meitä kaikkia pysähtymään arjessa läsnä olevaan vuorovaikutukseen toistemme kanssa. Sherborne-liikunnan keinoin voidaan löytää niitä kykyjä ja taitoja, jotka ovat jossakin piilossa tai joita emme uskalla käyttää syystä tai toisesta. Kehotietoisuuden lisääntyessä uskallamme käyttää omaa luovuuttamme sekä omaa persoonaamme ilman jatkuvaa kontrollointia. Parasta Sherborne-liikunnassa on se, että jokainen osallistuja saa olla juuri sellainen kuin on, hän tiivistää.

Teksti: Minna Korva-Perämäki  Kuvat: Sari Kuivaksen kuvagalleria

Kohtuullisuudesta raittiuteen ja työväenyhdistykseksi

Raittiusyhdistys Koiton historia on värikäs. Mukaan mahtuu niin ilonpitoa ja harrastustoimintaa kuin aatteellisia kiistoja ja politiikkaa.

Raittiusyhdistys Koiton historia on värikäs. Mukaan mahtuu niin ilonpitoa ja harrastustoimintaa kuin aatteellisia kiistoja ja politiikkaa.

Raittiusyhdistys Koitto perustettiin 14. päivänä lokakuuta vuonna 1883 Helsingissä. Raittiusaate ei sinänsä ollut uusi asia, mutta Koitto oli mukana näyttämässä aatteelle kokonaan uutta suuntaa.

Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot ja moni muu oli jo perustanut raittiusseuroja vuosisadan alkupuolelta lähtien, mutta tuohon aikaan raittiusliike oli lähinnä sivistyneistön harrastus. Yläluokkaan lukeutuva Lönnrotkin varoitteli ylhäältä rahvasta juopottelusta ja puhui paloviinan käyttöä vastaan lääkärikirjassaan ”Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri” (1839) – hän ei tosin aina itsekään pysynyt oman seuransa periaatteissa.

Raittiusyhdistys Koitto toi kuitenkin aivan uusi tuulia. Yhdistyksen perusti Kansanvalistusseuran sihteeri ja valtiopäiväedustaja Aksel August Granfelt, mutta tällä kertaa osallisina toiminnassa eivät olleet vain ylhäiset. Koitto veti mukaansa joukoittain pääkaupunkiin muuttaneita työläisnuoria ja toi raittiuden ihanteen tavallisten ihmisten mieliin.

Alkuvaiheessa Koitto jakautui täyden raittiuden ja kohtuullisen raittiuden osastoihin. Kohtuuden kannattajiin kuuluivat ne jäsenet, jotka hyväksyivät raittiusliikkeen päämäärän, mutta eivät halunneet antaa ehdotonta raittiuden lupausta. Kohtuuden osaston erottua Koitosta muodostui yksinomaan täyden päihteettömyyden pohjalta toimiva raittiusyhdistys.

Samaa kehitystä kuvasi myös se, että suomalaisten raittiusjärjestöjen kattojärjestö oli alkuperäiseltä nimeltää Kohtuuden Ystävät. Vuonna 1884 nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa Raittiuden Ystävät, joka kuvastaa ajatusta, että päihteitä ei tarvita elämän iloihin tai suruihin lainkaan.

Sosiaalinen yhteisö juuriltaan irronneille

Heti ensimmäisinä vuosina Koittoon perustettiin kirjasto sekä laulu- ja soittokuntia. 1900-luvun alussa opinhaluisille järjestettiin erilaisia opiskelumahdollisuuksia kansakoulukursseista viulunsoittoon.

Viikkokokouksissa keskusteltiin urheilusta, säästäväisyydestä, väkijuomista sekä myös naisten asemasta ja äänioikeudesta. Koiton jäsenistön enemmistö oli nuoria aikuisia, hieman yli kaksikymmentävuotiaita. Vain murto-osa oli syntyperäisiä helsinkiläisiä. Koitto tarjosi sosiaalisen yhteisön juuriltaan irronneille, maalta muuttaneelle, kaupungin houkutuksille alttiille nuorisolle.

1900-luvun alussa yhdistys sai uusia jäseniä ja toiminta vilkastui. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa turmion lähteenä ei nähty vain juoppoutta. Käytiin jopa keskustelua siitä, voiko Koiton tilaisuuksissa tai Koiton tiloissa tanssia tai esittää näytelmiä. Terve ilonpito onneksi voitti.

Koitto hankki jäsenistölleen kesäsiirtolaksi Helsingin Vanhankaupunginlahdella sijaitsevan Lammassaaren vuonna 1904 ja sinne perustettiin näytelmäseura. Vuonna 1919 seurasta kehittyi Koiton Näyttämö. Koiton Näyttämö yhdistyi myöhemmin Kansanteatteriin, joka sittemmin sulautui Helsingin työväenteatteriin. Tämä taas muodosti pohjan tulevalle Helsingin kaupunginteatterille.

Työväen yhdistykseksi

Vuonna 1915 Koitto erosi kattojärjestö Raittiuden Ystävistä. Työväestö päätteli, että puute ja kurjuus eivät johdu yksinomaan juoppoudesta, vaan että juoppous johtuu ainakin suurelta osalta vallitsevasta yhteiskuntajärjestelmästä. Raittiusasia nähtiin nyt osana vallitsevaa politiikkaa. Raittiiden ja hyvien elämäntapojen ihanteista ei luovuttu, mutta ne ymmärrettiin aikaisempaa väljemmin.

Suuri joukko koittolaisia osallistui sisällissotaan ja huomattava osa joutui sodan jälkeen vankileireille. Sodan päätyttyä yhdistyksen omaisuus julistettiin myynti- ja hukkaamiskieltoon. Toiminnan jatkaminen näytti vaikealta. Näyttämö ja sekakuoro käynnistivät toimintansa uudelleen jo syksyllä 1918. Myöhemmin perässä seurasivat myös muut piirit. Vuoden 1919 vuosikertomuksessa todettiin, että kansalaissota hävittiin, mutta kieltolaki tuli voimaan.

Suomesta Amerikkaan muuttaneille siirtolaisperheille alkoholi tuotti paljon surua ja murhetta. Aktiivista toimintaa oli ollut 1890-luvulta lähtien mm. Calumetin kuparisaaren siirtolaisten keskuudessa. Siirtolaisten joukossa oli myös Raittiusyhdistys Koittoon Helsingissä kuuluneita jäseniä. Amerikan suomalaisen raittiuskansan äänenkannattaja Koitto kehottaa perheenäitejä ja vaimoja ottamaan ohjat käsiinsä ja poistamaan väkijuomat kapakoista. Atlantin toisella puolellakin elettiin kieltolain aikaa.

Koiton viesti Amerikan sisaryhdistykselle vuonna 1919.
Koiton viesti Amerikan sisaryhdistykselle vuonna 1919.

Vuonna 1930 maan alla toimineet kommunistit saivat enemmistön Koiton hallituksessa, mikä puolestaan aiheutti lapualaisissa ankaraa vastustusta. Saman vuoden heinäkuussa viranomaiset sulkivat Koiton talon. Ovien avaamisen ehtona oli kommunistien erottaminen yhdistyksestä.

Koiton runsaan vuosisadan historiaan mahtuu siis monia vaiheita: ensimmäisinä vuosikymmeninään Koitto oli leimallisesti yhteiskunnallinen liike, sittemmin sivistys- ja kulttuuriliike ja 1950-luvulta lähtien nuoriso- ja varhaisnuorisoliike.

Kirjoittaja Tuula Vuolle-Selki on kasvatus- ja sosiaalihistoriaan perehtynyt tutkija sekä elämänkerta- ja tietokirjailija.

Lisää historiaa: Lue Amerikansuomalaisten raittiusliikkeen vaiheista

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Raittiusliike oli amerikansuomalaisia yhdistävä voima

1900-luvun alussa Amerikan suomalaisten yhteisössä oli erikoinen kilpailutilanne. Raittiusliike ja työväenliike ajoivat kumpikin raittiusasiaa ja kamppailivat siitä, kumpi saa suomalaiset maahanmuuttajat puolelleen.

1900-luvun alussa Amerikan suomalaisten yhteisössä oli erikoinen kilpailutilanne. Raittiusliike ja työväenliike ajoivat kumpikin raittiusasiaa ja kamppailivat siitä, kumpi saa suomalaiset maahanmuuttajat puolelleen.

Suomalaisia siirtolaisia kokoontuneena Raittiusseuran talon kuistilla. Paikka on Eveleth, Kalifornia vuonna 1904. Kuva: SLS arkisto
Suomalaisia siirtolaisia kokoontuneena Raittiusseuran talon kuistilla. Paikka on Eveleth, Kalifornia vuonna 1904. Kuva: SLS arkisto

Monelle Suomesta Amerikkaan muuttaneelle siirtolaiselle alkoholi oli ongelma. Työ kaivoksissa ja metsäkämpillä oli raskasta. Suomesta tulijat olivat valtaosaltaan poikamiehiä tai miehiä, joiden perhe oli jäänyt kotimaahan. Vähäinen vapaa-aika oli houkutuksille altista.

Ympäristöstä puuttui koti-Suomessa vallinnut sosiaalinen kontrolli, kuten kyläyhteisö, sukulaiset tai kirkko ja myös koti-ikävä vaivasi. Valtiovallankaan käsi ei ulottunut syrjäisillä siirtolaisalueilla Amerikassa ja Kanadassa eläneiden siirtolaismiesten käytökseen tai pikkurikkomuksiin.

Raittiusaktiivi ja aikalainen Akseli Järnefelt-Rauanheimo kuvaa 1890-luvun suomalaismiesten railakasta vapaa-ajan viettoa kirjassaan Suomalaiset Amerikassa:

– Ensi aikoina suomalaiset yleensä tekivät itsensä tunnetuksi suuren juoppouden kautta. Raakaa elämää vietettiin kapakoissa, sinne ansiot kulutettiin ja siellä mässättiin.

Olosuhteet huomioon ottaen suomalaisten keskuudessa raittiustyötä oli tehtävä ehdottomuutta noudattaen ja täydellistä raittiutta vaatien.

Aluksi käytiin ruotsalaisten ja norjalaisten raittiuskokouksissa

Raittiusliike oli alkuvaiheessa suomalaissiirtolaisten kenties tärkein sosiaalinen instituutio ja yhdistävä voima. Aluksi suomalaiset kävivät ruotsalaisten ja norjalaisten raittiuskokouksissa. Suomen ruotsalaisseuduilta tulleille kieli ei ollut ongelma, suomenkielisille sen sijaan oli.

Suomalaiset alkoivat vähitellen perustaa omia raittiusseurojaan. Ensimmäinen yhdistys aloitti toimintansa Hancockissa Michiganin norjalaisessa raittiusseurassa käyneiden suomalaisjäsenten aloitteesta. Vuonna 1885 perustettiin Quincyssä raittiusyhdistys Pohjan Tähti.

Raittiusseurojen nimet kuten Totuuden Etsijä, Auringon Säde, Elon Tähti, Aallotar, Rauhan Koti ja Ilo-Huuto kertovat toiminnan ylevistä tavoitteista ja siveellisesti kohottavasta sisällöstä. Käytännössä raittiusjärjestöissä tehtiin paljon myös sosiaalista työtä.

Raittiusseurat olivat suomalaissiirtolaisille kirkon lisäksi ainoa paikka, jossa he saattoivat tavata toisiaan. Muiden kuin suomalaisten kanssa oltiin hyvin vähän tekemisissä työn ulkopuolella. Avioliittokumppaniakin haettiin omanmaalaisten keskuudesta.

Siirtolaiset kuitenkin kaipasivat toimintaa, joka myöhemmin kanavoitui muun muassa työväenliikkeeseen, näytelmäkerhoihin, soittokuntiin, ja voimisteluseuroihin.

Raittiusliikkeen hajoaminen

Raittiusseurat olivat tiukasti kirkon holhouksessa. Useimmat johtajat olivat pappeja ja monet tavoitteissaan tiukkoja, jopa ahdasmielisiä. Täydellisen raittiuden tavoitetta ylläpidettiin pikkutarkasti. Seuroissa käytiin muun muassa keskustelua siitä, saiko raittiusliikkeen jäsen käyttää alkoholia sisältäviä lääkkeitä.

Erimielisyydet tanssin ja muun kevyen ohjelman sisällyttämisestä raittiusliikkeen toimintaan jakoivat sen pian kahtia. Terveen ilonpidon sallivat perustivat oman keskusyhdistyksensä nimeltään Suomalainen Raittiuden Ystäväin Yhdistys Amerikassa.

Amerikansuomalainen raittiusliike oli alun perin varsin konservatiivinen. Se suhtautui työväenliikkeeseen avoimen torjuvasti. Raittius oli kuitenkin osa myös työväenliikkeen aatesisältöä, joten raittiusliikkeen ja työväenliikkeen välille syntyi selvä kilpailuasetelma.

Työväenliike näki alkoholin käytön kapitalismiin kuuluvana paheena, jolla heikennettiin työväenluokan asemaa. Monet Amerikassa vaikuttaneet työväenliikkeen edustajat, tunnetuimpana Matti Kurikka, puhuivat alkoholia vastaan. Sosialistit katsoivat, etteivät he tarvinneet raittiusseuroja, koska työväenliikkeessä oli mahdollisuus ajaa raittiusliikkeen tavoitteita.

Kieltolain vaikutus raittiusliikkeeseen

Kieltolain tultua voimaan 1919 raittiusliikkeen kannattajat tunsivat saavuttaneensa päämääränsä. Raittiusseuratyöllä ei nähty enää olevan suurta merkitystä. Kieltolain myötä raittiusliikkeen kannatus kuihtui.

Kun kieltolaki kumottiin, olivat suomalaissiirtolaiset jo sulautuneet ympäröivään yhteiskuntaan. Seuraavan polven siirtolaiset eivät enää kokeneet raittiusaatetta yhtälailla yhdistäväksi tekijäksi kuin edellinen polvi. Raittiusliikkeen sosiaaliset tehtävät olivat siirtyneet yhteiskunnalle tai muille instituutioille.

Kirjoittaja Tuula Vuolle-Selki on kasvatus- ja sosiaalihistoriaan perehtynyt tutkija sekä elämänkerta- ja tietokirjailija.

Lisää historiaa: Lue Raittiusyhdistys Koiton värikkäästä historiasta

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Kiusaaminen ei lopu itsestään

Kiusaaminen on ongelma, joka voi ilmetä hyvin eri tavoin. Se voi olla kaikille näkyvää tai lähes näkymätöntä. Jos kiusatulle ei … Jatka lukemista Kiusaaminen ei lopu itsestään

Lasten ja nuorten kiusaamisessa on samat elementit ja piirteet kuin aikuisten välisessä kiusaamisessa, vain käytetyt sanat ja teot vaihtelevat. Kun koululuokassa tai työyhteisössä yhtä kohdellaan kaltoin, se vahingoittaa koko ryhmän ilmapiiriä ja hyvinvointia.

Kirjan kansi: Irti kiusaamisesta ja kiusaajista, Kirjapaja 2017
Kirjan kansi: Irti kiusaamisesta ja kiusaajista, Kirjapaja 2017

Kiusaaminen on ongelma, joka voi ilmetä hyvin eri tavoin. Se voi olla kaikille näkyvää tai lähes näkymätöntä. Jos kiusatulle ei puhuta, häntä mollataan tai häneen kohdistuu fyysistä väkivaltaa, on ulkopuolisen helppo huomata, että jotain on vialla.

Sen sijaan hienovaraisempi kiusaaminen ei ole yhtä helposti huomattavissa. Pienet katseet, toistuva päälle puhuminen, kokouskutsujen lähettämisen ”unohtelu” tai selän kääntäminen ryhmässä ovat esimerkkejä tästä. Kiusattu tuntee sen, mutta tunne tai teot eivät välttämättä ole niin selkeitä, että asiaa osaisi pukea sanoiksi.

Psykologian tohtori Satu Kasken ja psykologi Vesa Nevalaisen tuore kirja Jo riittää – Irti kiusaamisesta ja kiusaajista (Kirjapaja 2017) käsittelee kiusaamista ja kuinka yhteisö voi päästä kiusaamisesta eroon. Kirjoittajien mukaan ei ole harvinaista, että jotakuta kiusataan koko peruskoulun ajan tai että vasta työpaikan vaihtaminen lopettaa kiusaamisen.

Kirja käsittelee aihetta monisyisenä ilmiönä, joka vaikuttaa kaikkiin muihinkin paitsi kiusattuun. Kiusaaminen on kuin syöpä yhteisössä. Se vaikuttaa koko tiimin ilmapiiriin. Työyhteisö menettää otteensa luovuudesta, tehokkuudesta ja tekemisen meiningistä. Kirjoittajien mukaan kiusaamista salliva joukkue tuottaa harvoin kokonaisuutena hyvää tulosta.

Pitkäjänteisyys ja aito halu ratkaisevat

Kiusaamisessa oleellinen piirre on toistuvuus. Kirjoittajat kuvaavat kiusaamisen lopettamista pitkäjänteisyyttä ja tahtoa vaativana prosessina. Yleensä kiusaaminen on kehittynyt pikkuhiljaa, pidemmän ajan kuluessa. Kun ihmisten väliseen vääristyneeseen suhteeseen ei puututa, siitä tulee yhteisön toimintatapa.

– Kiusaaminen kehittyy hitaasti, joten yleensä sen poistaminenkin on hidas prosessi, joka vaatii kaikilta osapuolilta aitoa halua muutokseen, kirjoittajat kuvaavat.
Suurin ongelma kuitenkin lienee se, ettei ongelmaan puututa.

– Se että kiusaamista ei oteta vakavasti, lienee yleisin syy siihen, miksi kiusaaminen jatkuu päivästä ja pahimmillaan vuodesta toiseen.

– Kouluilla voi olla esimerkiksi kiusaamisen vastainen ohjelma, mutta sitä käyttää vain kaksi opettajaa, kirjoittajat toteavat

– Työpaikalla on tarkat säännöt toisten työntekijöiden asianmukaisesta kohtelusta, mutta kukaan ei välitä niistä eikä edes lue niitä. Mikäli kaikki eivät sitoudu niin kutsuttuun nollatoleranssiin, vain muutamien siitä kiinni pitävien on hankala, jollei mahdotonta muuttaa kiusaamiskulttuuria.

On myös tavallista, että ongelmaan pyritään puuttumaan vain vähäisillä toimilla ja annetaan sitten asian olla.

– Joillakin organisaatiolla kiusaamisen selvittelyprosessi voi olla sellainen, että esimies keskustelee kerran kiusaajaksi syytetyn kanssa ja antaa asian olla. Pahimmillaan tällainen toiminta vain pahentaa itse kiusaamista.

On toisaalta ymmärrettävää, että työpaikoilla ja kouluissa on työnteko- ja tulospaineita, ja siksi kiusaamista yritetään hoitaa mahdollisimman vähäisellä vaivalla. Kukaan ei koe ilmapiirin parantamista omaksi tulosalueekseen ja siksi ongelmaa ei pyritä ratkaisemaan pitkäjänteisesti.

Vaarana on myös selvittäjien kärsimättömyys. Koska kiusaaminen on usein jatkunut yhteisössä pitkään, se ei myöskään lopu hetkessä. Kun pikaisia tuloksia ei synny, selvittäjät saattavat luovuttaa ja kiusattu itsekin tuntee itsensä vain kiusankappaleeksi.

Kiusaajia yhdistää vajaavainen empatiakyky

Kiusaajia ja kiusattuja on monenlaisia. Jotain yhteistä kuitenkin on.

– Ainoa kiusaajia yhdistävä asia tuntuu olevan se, että heillä on jonkinlaisia vaikeuksia empatia- eli myötäelämiskykynsä kanssa. Kun kyllästyttää, niin aina voi piristää itseään toisen kiusaamisella. Kun ärsyttää, niin aina voi purkaa ärsyyntymisen toiseen. Omat tarpeet ovat tällaisella ihmisellä aina etusijalla. Hän ei osaa ajatella muita, eikä ottaa toisen tarpeita huomioon, kirjoittajat kuvaavat.

– Kiusaajat eivät kerta kaikkiaan kykene tuntemaan, miten pahalta kiusaaminen toisesta tuntuu. He eivät ymmärrä tekojensa seurauksia kovinkaan hyvin. Joskus tällaista tapahtuu myös parisuhteen päättyessä. Eron jälkeen ihminen vainoaa ja kiusaa entistä kumppaniaan ymmärtämättään, mitä tekee, saati mitä se toiselle aiheuttaa.

Empatian puutteesta kertoo myös se, miten kiusaaja itse tyypillisesti kuvaa tilannetta, jos se otetaan puheeksi. Teot, jotka aiheuttavat toiselle suurta ahdistusta, koetaan viattomana leikkinä. Toisaalta osassa tapauksia kiusaaja tiedostaa tekojensa herättämät tuntemukset, mutta ei koe tekoja vääriksi.

– Heidän mielestään se on joko oikeutettua tai he eivät pidä sitä vakavana vaan pienenä herjanheittona, psykologit tiivistävät.

Yhteisön on tärkeää olla tietoinen jäsentensä kokemuksista ja tuntemuksista sekä ottaa ne vakavasti.

Joskus kiusaaja toimii niin röyhkeästi, ettei kukaan usko tapahtunutta todeksi. Työpaikalla kiusaaja voi kuunnella firman aamuraporttia, mutta samalla hän potkaisee pöydän alla työtoveriaan kipeästi. Tai henkilö saattaa kesken hyvin ystävällisen keskustelun sanoa kiusatusta jonkin viiltävän ilkeän lauseen. Asia on niin odottamaton, että muut epäilevät kuulleensa väärin.

-Kohtaamme säännöllisin väliajoin asioita, joita emme pysty uskomaan todeksi. Ja koska tapahtunut on niin järkyttävä, absurdi tai vastoin kaikkia moraalisia ja eettisiä oppeja, se kielletään. Koko yhteisö voi kieltää, että jotakin on tapahtunut. Röyhkeä kiusaaja on oppinut operoimaan juuri tällä alueella, koska hän on huomannut, että tällöin hän ei jää kiinni.

Vaikka kiusaaja ei ymmärrä tekojensa seurauksia tunneälyllä, hän voi ymmärtää älyllisellä tasolla, kun asia tehdään hänelle erittäin vakavasti selväksi.

”Olipa ikävästi sanottu työtoverille”

-Jokaisessa ryhmässä ja työyhteisössä jokainen on osallinen siihen, miten hyvin tai huonosti siellä kohdellaan toisia. Näin ollen ryhmällä on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten se toimii kiusaamistilanteissa, kirjoittajat toteavat.

– Kun ryhmässä tai työyhteisössä halutaan pitää kiinni niin kutsutusta nollatoleranssista kiusaamisen suhteen, tulisi jokaisen olla valppaana epäasiallisen toiminnan suhteen. Käytännössä se edellyttää ikävältä kuulostavaan sanailuun puuttumista. ”Olipas ikävästi sanottu työtoverille” -tyylinen lausahdus on tehokas pysäyttäjä. Sen sanominen edellyttää rohkeutta.

– Muiden pitäisi uskaltaa kompata puuttujan kommenttia esimerkiksi sanomalla: ”Samaa mieltä.”

Kouluissa ja päiväkodeissa sovitaan yhteiset käyttäytymissäännöt, ja kirjoittajien mukaan näin olisi hyvä toimia myös työpaikoilla. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi siitä, miten hän haluaa itseään kohdeltavan.

Näitä ääneen lausuttuja toiveita olisi syytä kunnioittaa, vaikka itse ei jakaisi samoja tuntemuksia. Osa on herkempiä, osa kestää enemmän. Kovaan huulenheittoon tottuneen on syytä heittää herjaa vain sellaisten kanssa, jotka ovat siihen valmiita. Ja hyväksyä se, että osaa ihmisistä omasta mielestä viattomalta tuntuva kommentti voi satuttaa.

Yhteinen toiminta on kirjoittajien mukaan paras keino ennaltaehkäistä kiusaamista. Kun työyhteisössä tuetaan toisia ja autetaan aina kun mahdollista, kiusaajalle ei jää tilaa toimia. Työyhteisön keskinäinen riippuvuus kannattaa yleensä osoittaa ja pohtia yhdessä.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa lukuelämys. Kirjoittajilla on elävän elämän kokemusta ja selkeä näkemys ongelman luonteesta.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen