raitis.fi-lehti: Esittelyssä

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita kategoriasta Esittelyssä. Muiden kategorioiden juttuja löydät täältä.

Minnesota-hoidosta tehokasta apua päihdeongelmiin

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Moni Rehappi-klinikalla raitistunut piipahtaa vaikkapa lomalla muistelemassa paikkaa, josta uusi elämä alkoi. Miska Mikkoselle klinikasta tuli työpaikka.

Noin kymmenen vuotta sitten raitistunut Miska Mikkonen, 39, on päihdeterapeutti, jonka maailma ei ole mustavalkoinen. Minnesota-hoitoa Naantalin Rymättylässä tarjoavan Rehappi-klinikan perustajajäsen kertoo omista kokemuksistaan ja uskoo heidän hoitomuotonsa olevan parhaimpia tarjolla olevia tapoja raitistua, mutta myöntää, ettei se ole ainoa toimiva. Prosentit eivät kuitenkaan valehtele, ja Minnesota-hoidon avulla raittiina on vuoden seurannalla noin 65 prosenttia asiakkaista.

Rehapin kaikilla työntekijöillä on omia kokemuksia addiktioista ja niiden kanssa kamppailusta. Pohjalla käyntiä ei muita auttaakseen ja päihdeongelmaista ymmärtääkseen tarvita, mutta omakohtaisista kokemuksista on Mikkosen mukaan huomattava apu työssä. Hän itse oli todella huonossa kunnossa ennen raitistumistaan, eikä ongelmana ollut pelkkä alkoholi.

Mikkonen kertoo olleensa melko perinteinen tuurijuoppo, jolla oli turnajaisia ja eri mittaisia selviä kausia. Hän huomasi jo 1990-luvun loppupuolella opiskeluaikoinaan kärsivänsä jonkin sortin addiktiosta alkoholin suhteen. Päihteidenkäytön alkaessa olla holtitonta hän päätti noin kolme vuotta ennen raitistumistaan tehdä muutoksen elämässään.

– Perustelin juomisen itselleni varsin perinteisellä tavalla, eli työnteon vaativuudella. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja sitä rataa. Elämänmuutos oli se, että sanoiduin irti töistäni ja päätin pitää välivuoden. Sapattivuosi ei ollut päihderiippuvaiselle se paras vaihtoehto. Silloin juomisestani oli jo kärsinyt eniten puolisoni, Mikkonen sanoo.

Viimeisenä kolmena vuotena ennen raitistumistaan Mikkonen yritti lopettaa juomisen ties kuinka monta kertaa ja monin eri tavoin. Addiktio sai aikaan eron puolisosta ja suhteet läheisiin ihmisiin olivat poikki. Lääkärit ja psykiatrit tekivät diagnooseja ja hoitojaksoja eri laitoksissa kertyi useampia. Lopussa mukaan tulivat myös muut päihteet.

– Lupauksia, etten juo enää koskaan, tuli tehtyä ja aina retkahdettua uudelleen. Eron lisäksi minulla oli esimerkiksi porttikielto siskoni perheen luo ja kaikki läheiset kaverit olivat kaikonneet. Talousasiat olivat täysin sotkussa ja työkyky ryypätty. Viimeisinä vuosina sain useita mielenterveydellisiä diagnooseja ja olin hoidossa esimerkiksi psykiatrisella osastolla. Itsetuhoiset ajatukset olivat niin vahvoja, että itsemurhayrityksiä oli useita. Syöksykierteessä käytin myös huumaavia lääkkeitä ja laittomia päihteitä.

Riippuvuus ja häpeä

Minnesota-hoidon avulla raitistunut Mikkonen on työskennellyt Rehappi-klinikalla päihdeterapeuttina koko sen olemassaolon ajan, aina vuodesta 2011 asti. Kaikilla hoitolaitoksen työntekijöillä on omakohtainen toipumiskokemus alkoholismista joko oman päihderiippuvuuden tai läheiskokemuksen kautta. Se onkin yksi keskeinen tekijä ja työkalu Minnesota-hoitomallissa kautta maailman.

– Pelkästään oma toipumiskokemus ei tee ammattilaista, mutta väitän sen auttavan ymmärtämään päihderiippuvaisen merkillistä ajatusmaailmaa ja näkemään esimerkiksi kaiken salailun, välttelyn ja valehtelun läpi, jota jokainen alkoholisti tekee. Riippuvuuteen liittyy häpeä, ja kynnys puhua asioista madaltuu, kun toinen osapuoli on käynyt läpi vastaavan kokemuksen. Itse ollessani hoidossa psykiatrisella osastolla valehtelin lääkäreille ja hoitajille täysin vailla tunnontuskia.

Rehapissa Mikkosen asiakkaina on paljon hyvin samankaltaisia potilaita kuin hän itse oli, joille Minnesota-hoito on ainoa toimiva keino raitistua.

– Useita raitistumisyrityksiä takana, käsitys omasta tilastaan ja silti aina uudelleen retkahtaminen. Kevyemmät hoitomuodot eivät toimi ja kierretään vain kehää. Itse esimerkiksi join, vaikka minulla oli antabus-lääkekuuri päällä. Minnesodan vaativampi hoito oli ainoa joka auttoi.

Minnesota-hoito todellakin vaatii siitä apua hakevalta paljon, eikä raitistumis- ja -terapiaprosessi rajoitu vain pelkästään päihderiippuvaiseen itseensä. Terapian ja ryhmäterapian lisäksi kuukauden mittaisen perushoidon kolmantena tai neljäntenä viikonloppuna potilaan läheiset kutsutaan läheisviikonloppuun. Läsnä voi olla juomisesta kärsineitä perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä, joiden osallistuminen on tärkeää sekä potilaalle että heille itselleen. Läheisviikonloppuun osallistuneilla on mahdollisuus osallistua myös Rehapissa järjestettävään läheisten intensiivihoitoon. Vieraiden tai tuttujen edessä puhuminen on monelle potilaalle aluksi hyvin haastavaa, mutta Mikkosen mukaan heidän hoitomuodollaan saavutetaan hyviä tuloksia.

– Totta kai tämä on helpompaa niille, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ujoimmillekin tulee melkein aina ensimmäisen hoitoviikon aikana syvä yhteenkuuluvuuden tunne muiden hoidossa olevien kanssa. Meidän potilaat ovat kuin läpileikkaus yhteiskunnasta, mukana voi olla parikymppinen narkkari, eläkkeellä oleva toimitusjohtaja tai mitä tahansa siltä väliltä, mutta heidän kokemuksensa addiktiosta ovat hyvin identtisiä. Se auttaa arkojakin ihmisiä puhumaan.

Turvallista hoitoa

Krapulasta ja vieroitusoireista kärsiville on luontaista haluta olla yksin ja vetäytyä kuoreensa. Vaikka heti hoidon alussa puhutaan asioista suoraan, esimerkiksi siitä kuinka rumaa läheisten ihmisten kärsimys on, niin lähtökohtana on luoda ihmistä kunnioittava ja läheinen ilmapiiri potilaiden kesken.

– Hoidossa täytyy olla inhimillisyyttä ja lämpöä, vaikka asioita ei kaunistella millään tavalla.

Minnesota-hoidon tärkein osa-alue on terapia, eikä raittiutta ylläpidetä lääkkeiden avulla. Monille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi vain lukeneet muiden raitistumistarinoista, tuntuu jääneen mielikuva, että kaikki lääkkeet ovat kiellettyjä hoitojakson aikana. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, vaikka täysraittius onkin tavoite. Ihmisten henkeä ei vaaranneta.

– Hoidon alussa on aina lääkärintarkastus ja vakaviin vieroitusoireisiin lääkäri kirjoittaa tietysti rauhoittavia lääkkeitä, joita ilman pahimman vaiheen läpikäyminen voi olla hengenvaarallista. Hoidon lääkkeettömyys tarkoittaa lähinnä sitä, ettei meillä ole keskitettyä lääkkeidenjakoa, vaan jokainen huolehtii vaikkapa verenpaine ja -mielialalääkityksestään itse. Jos potilas käyttää niin sanottuja huumaavia lääkkeitä, niin niille lääkärimme tekee alasajo-ohjelman, joka yleensä hoidetaan ensimmäisen viikon aikana.

Minnesota-hoito jatkuu intensiivisen klinikalla vietetyn kuukauden jälkeen vielä vähintään vuoden verran. Se on Mikkosen mukaan ratkaiseva syy, miksi hoitomuodolla usein saavutetaan muita parempia tuloksia. Potilasta ei pelkästään auteta pahimman yli ja jätetä sen jälkeen yksin.

– Raitistuminen tapahtuu neljän viikon aikana ja seuraavat 11 kuukautta opetellaan elämään raittiina, tilanteissa, joissa aiemmin olisi ollut päihteiden vaikutuksen alaisena. Monet aivan tavallisilta ja arkisiltakin tuntuva asiat voivat tuntua selvinpäin yllättävänkin vaikeilta.

Loppuelämän mittainen päätös

Minnesota-hoito on tietynlainen tienhaara elämässä, jonka tarkoitus on auttaa henkilöä olemaan raittiina loppuelämänsä. Kaikki eivät tietenkään tähän pysty, mutta ovat silti tervetulleita takaisin hoitoon, jos vaikka retkahtavat parin vuoden kuluttua. Prosessi aloitetaan silloin nollapisteestä.

– Tämän hoitomuodon ei ole tarkoitus olla kuin pyöröovi, jossa samat naamat käyvät täällä kerta toisensa jälkeen. Joskus meille tulee asiakkaita, jotka ovat olleet pitkään kuivilla, mutta retkahtaneet. Heidän tapauksessaan koko hoitoprosessi aloitetaan alusta. Raittiina pysyneet ovat koska tahansa tervetulleita takaisin, esimerkiksi jos elämässä sattuu jotain, jonka johdosta heidän tekee mieli alkaa juoda uudelleen. Monet tulevat myös vaikkapa lomallaan tänne pariksi päiväksi ihan muuten vaan, muistelemaan sitä mistä lähdettiin liikkeelle ja mistä uusi elämä alkoi, Mikkonen selittää.

Mikkonen allekirjoittaa kaikki Minnesota-hoidon perusperiaatteet, mutta ei ole aivan niin ehdoton esimerkiksi kaikissa muissa alkoholiin ja muihin päihteisiin liittyvissä asioissa kuin monet muut. Esimerkiksi nelosoluen tuomisessa kauppojen hyllylle hän näkee ongelman vain kansanterveydellisellä tasolla. Addiktiossa ei ole kyse tahdonvoimasta tai siitä, että helposti koukkuun jäävä olisi jotenkin heikompi ihminen.

– Mielestäni alkoholismista ei voi parantua, se on loppuelämän mittainen sairaus. Omassa päässäni tapahtuu juodessani aivokemian tasolla jotain aivan erilaista kuin niille, jotka eivät addiktoidu helposti. Se mekanismi ei ole muuttunut kaikkien raittiiden vuosien aikana miksikään. Jos joisin, niin se lähtisi taatusti edelleen lapasesta. En pystyisi olemaan kohtuukäyttäjä.

– Vahvempien juomien tuominen maitokauppaan voi aiheuttaa ongelmia kansanterveydellisellä tasolla, mutta jo alkoholisoituneelle sillä ei ole merkitystä, koska hän juo, olivat säännökset ihan mitkä tahansa.

Mikkosella ei ole tarvetta puuttua muiden juomiseen, ei ainakaan niiden, jotka pystyvät käyttämään alkoholia vähäisissä määrin, ilman riippuvuutta. Ongelmakäyttäjille hän näkee ainoana vaihtoehtona raitistumisen.

– En koe itseäni perinteiseksi raittiusintoilijaksi.

Teksti: Aki Lehti  Kuvat: Marja Väänänen

Syvällistä rentoutumista avannossa

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Marianne Wikström ihastui avantouintiin seuratessaan isänsä esimerkkiä.

– Isäni oli jo vuosia harrastanut avantouintia. Aloin kesällä käymään hänen mukanaan uimassa viisi ja puoli vuotta sitten, kertoo yrittäjä Marianne Wikström, 31.

– Kesällä oli helppo aloittaa, koska syksyn tullen ilma ja vesi viilenivät pikkuhiljaa. Näin en kokenut äkillistä muutosta lämpoasteissa, vaan ehdin totuttautua talvea kohti asteittain.

Nykyisin Wikström käy avannossa ja saunassa pari kolme kertaa viikossa. Joku voisi pitää hänen matkaansa hankalana. Wikström nousee junaan pyöränsä kanssa ja pyöräilee Helsingin asemalta talviuintiseuraansa, myös syksyn sateessa ja talven pakkasessa tai viimassa.

– Kyllähän tähän aikaa menee, mutta koen kyllä tämän ajankäytön mielekkäänä. Kun pukeudun sään mukaan, pärjään mukavasti, Wikström sanoo.

Reipas nainen kertoo, että arjen kiireen keskellä talviuinti auttaa pysähtymään hetkeen. Avanto rentouttaa koko kehon ja mielen.

– Jos jokin ahdistaa, niin se useimmiten jää mereen. Tulee tunne, että keho alkaa toimimaan eri tavalla. Verenkierto, hengitys ja lihakset rentoutuvat. Mieli on tasapainoisempi ja uimapäivän jälkeen uni selvästi syvempää.

Mahdollisimman läsnä itselleni

Samoihin aikoihin, kun Wikström ryhtyi harrastamaan avantouintia, hän jätti myös pois alkoholinkäytön, jota oli käyttänyt yhteiskunnassamme niin sanottuun normaaliin tapaan.

– Alkoholin käyttö jäi pois, kun aloin kiinnostumaan enemmän omasta hyvinvoinnistani ja tulin enemmän tietoiseksi sen vaikutuksista kokonaisuuteeni. En ole käyttänyt alkoholia noin kuuteen vuoteen, Wikström kertoo.

Rauhaa rakastava uimari ei ole kiinnostunut baarielämästä. Syynä on muun muassa se, ettei hän halua päihtyä.

– En pidä alkoholin mausta, enkä koe nautintoa edes yhdestä saunakaljasta. Helposti me rentoudumme alkoholin avulla tai pakenemme jotain, tai otamme rohkaisuryyppyjä, että uskallamme tehdä jotain tai olla jotenkin rennommin. Koen, että se vie minulta mahdollisuuden kohdata itseni, ihmiset ja elämän sellaisenaan. Haluan olla mahdollisimman läsnä itselleni ja muille sellaisena, kun olen. Koen avantouinnin erittäin hyvänä perjantai-illan rentoutumiskeinona kaljapullon sijaan. Avantouinti tukee hyvinvointiani myös niin, että minulla on seuraavanakin päivänä hyvä olo, Wikström summaa.

– Kun päihtyy, syvempi tietoisuus ja läsnäolo katoavat. Jos otan alkoholia se muuttaa minua, se muuttaa oloani, tunteitani ja käytöstäni. Jos juon, kun olen iloinen, ja juon, kun olen surullinen, niin todellinen minä jää kokematta. Useiden tunteiden merkitys voi jäädä osittain tai kokonaan pimentoon. Se, että olen tietoinen tunteista ja siitä mitä ne viestivät minulle tarkoittaa sitä, että olen läsnä itselleni, Wikström kertoo.

Suomalaisille ei ole aina helppo luoda kontaktia uuden ihmisen kanssa. Nuoret ihmiset etsivät parisuhdetta, ja poistavat kontaktivaikeuksia alkoholin avulla. Marinanne on sinkku, ja kysyn häneltä, miten esimerkiksi kaksi ujoa voi tutustua toisiinsa.

– Itse en etsi kumppania. Koen, että asiat vain tapahtuvat meille, kun on sen aika. Yleensä voi käydä niin, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun juttu luistaa jonkun kanssa ja oleminen on luonnollista niin en koe, että siihen tarvitaan sen enempää.

– Jos on ujo, niin on hyvä tapa tulla esille sen asian kanssa, että on ujo, häpeilemättä sitä. Kun kertoo asian eikä piilottele ujoutta, niin saa rohkeutta tilalle. Koen ujoutta välillä, mutta mitäpä siitä, nainen pohtii.

Saunan lämmössä kaikenlaisten ihmisten kanssa

Wikströmin talviuintiseurassa on muutama sata eri ikäistä jäsentä. Pienempi osa heistä käy vain pelkästään avannossa. Enemmistö Wikströmin tavoin menee avantoon ensin lämmiteltyään saunassa ja lähtee myös kotiin saunan kautta.

Vanhempien esimerkki harrastusten löytämisessä on monella tapaa tärkeä.

– Uskon, että isääni innostivat samankaltaiset asiat kun minuakin. Isä piti tätä itsehoitokeinona ja vuosien mittaan hänellä oli useita ystäviä avantouintiseurasta. Se oli hänelle tärkeää, Wikström iloitsee isänsä puolesta.

Hän itsekin nauttii siitä, että seuran saunan lauteilla tapaa kaikenlaisia ihmisiä. Kävijät ovat sekä naisia että miehiä. Saunassa ollaan uimapuvut päällä.

– Olen tavannut myös ihmisiä, joilla on samankaltaisia mielenkiinnon kohteita kun minulla, kertoo myös Capoeiraa ja Yin-joogaa harrastava Wikström.

– On ollut erittäin innostavaa keskustella niistä asioista.

– Useat ihmiset ovat olleet avuliaita ja tarjonneet minulle kyytiä välillä kotiin. Meillä on kokonaisuudessaan hyvä ilmapiiri siellä.

Fyysinen terveys vahvistuu

– Minulla on ystäviä, jotka ovat samanhenkisiä, ja jotka eivät luonnollisesti pidä päihtymisestä. Jotkut ystävistäni saattavat joskus ottaa vähän, mutta he tietävät, etten tykkää juoda eikä tämä aiheuta sen kummempaa ihmetystä.

Marianne Wikström toteaa, että hänen tapaamansa ihmiset ovat usein kiinnostuneita siitä, miksi hän ei juo.

– Jos minulta kysytään erikseen alkoholin käytöstä, niin silloin kerron etten tykkää juoda. Muuten en puhu asiasta sen kummemmin, hän tokaisee.

Hän kertoo, ettei sairasta yleensä juurikaan flunssia ja kokee monen asian vaikuttavan siihen.

– Sillä mitä syön, on suuri vaikutus siihen. Ja avantouinti on myös yksi osa tätä kokonaisuutta. Olen keskustellut seuran jäsenten kanssa tästä aiheesta ja useat jäsenet eivät sairasta flunssaa. Minulla on kokemusta kivuista ja niihin olen itse saanut apua avantouinnista, niin kun isänikin sai, Wikström kertoo.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

ELONtanssi on itseilmaisua ilman sääntöjä

Ei opeteltuja askeleita, ei koreografioita. ELONtanssissa seurataan omia tuntemuksia. Jan Pesonen teki chileläisestä vapaata itseilmaisua korostavasta biodanza-perinteestä suomalaisen version.

Ei opeteltuja askeleita, ei koreografioita. ELONtanssissa seurataan omia tuntemuksia. Jan Pesonen teki chileläisestä vapaata itseilmaisua korostavasta biodanza-perinteestä suomalaisen version.

Kehopsykoterapeutti Jan Pesonen rentoutuu itsekin tanssin avulla.

Istun odottamassa ELONtanssi-työpajan alkua. En tunne ketään ympärilläni, enkä keksi mitään sanottavaa, vaikka haluaisin. Muutkin istuvat hiljaa. Vierauden tunteemme vähän vaivaa minua. Kahden tunnin kuluttua olemme täysin erilaisessa tilanteessa.

Olen lähtenyt etsimään uudenlaisia tanssikokemuksia.

Lopetin paritanssiharrastukseni, koska se tuntui liian rajoittuneelta. Jouduin myös liian usein tanssimaan yksin, sillä miehiä on harrastuksessa vähemmän.

Haikailin vanhan ajan iloiseen piiritanssiin, mutta sitä harvemmin tarjotaan. Sitten löysin ELONtanssin.

– ELONtanssi pohjautuu alun perin Chilestä lähtöisin olevaan biodanza-traditioon, josta olen luonut oman suomalaisille sopivan variaationi, kertoo tanssin kehittäjä, kehopsykoterapeutti Jan Pesonen.

– ELONtanssi poikkeaa monista muista siten, että tässä ei opetella askelkuvioita tai koreografioita, vaan sisäiset kehon impulssit johdattavat luovaa liikettä.

Pesonen johdattaa alkuun lyhyesti puhuen, tämän illan teema on elämän ja luonnon syklisyys. Kahden tunnin tanssityöpajoissa on aina vuodenaikaan tai vaikka juhlapyhään liittyvä teema, jota kohdataan omaa sisäisyyttä kuunnellen. Hän laittaa alkuun soimaan hyvin energisoivaa musiikkia.

Ei ole olemassa ”oikeita tai vääriä” askeleita, vain irrottelevan tanssin iloa.

Kaikki ovat tanssimassa, eikä kukaan istu laidalla. Paritansseista tuttua kurjalta tuntuvaa parin odotusta ei ole lainkaan.

Turvallisuutta yksin ja yhdessä

Kun olemme lämmenneet omalla tanssillamme, jatkamme hetken yhdistävällä piiritanssilla, pitäen toisiamme kädestä. Piirihän on tanssin ikiaikainen muoto. Se luo yhteyden ja turvallisuuden tunnetta. Tanssin lopussa palaamme myös piiriin.

Musiikki ELONtanssissa on hyvin vaihtelevaa, on poppia, rockia, klassista, afroa.

Eri osioiden välissä Pesonen antaa sanallista johdatusta ja suuntaa-antavia virikkeitä tanssin teemaan. Tanssimme paljain jaloin pienissä ryhmissä.

Tanssin vaihteleva luonne piristää. Erona jumppaan on se, että jumpassa osallistuja seuraa koko ajan ohjaajan liikkeitä, jolloin sisäänpäin kääntyvä huomio jää vähemmälle. ELONtanssissa tanssitaan koko ajan sisältäpäin ohjautuen.

Tunnekuorman vapauttamista

– Kehomme kantaa jännityksiä ja tunnekuormaa, jota päivien tai vuosienkin mittaan kertyy, Pesonen toteaa.

Hän selittää kuinka tanssi helpottaa kehon tunnekuormaa, auttaa olemaan paremmin läsnä ja myös pääsemään paremmin yhteyteen muiden kanssa. Huomaan tämän itsessäni ja muissa tanssijoissa. Myös Pesonen näyttää todella rentoutuvan kahden tunnin aikana.

– Tarvitsin todella tätä, ohjaaja itsekin kiittelee jälkeenpäin.

Työpajan jälkeen mieleni on valoisa ja puhdistunut, noussut negatiivisten tunteiden yläpuolelle. Aikaisemmin päivällä käyty riita aviomiehen kanssa on täysin unohtunut, kun hän tulee hakemaan minua autolla.

ELONtanssi-työpaja on aina päihteetön tapahtuma. Monet käyttävät alkoholia stressin purkamiseen tai rohkeuden löytämiseen. Tanssissa nämä myönteiset kokemukset tapahtuvat luonnollisesti.

Lopussa tuntuu hyvin luonnolliselta halata alkuun täysin vieraita tanssikumppaneita. Siinä missä alussa en keksinyt mitään sanottavaa, pois lähtiessä onkin helppoa jutella. Tunne omasta iästä ja muut ihmisiä lokeroivat raja-aidat ovat poistuneet. Huomaan ilahtuneena juttelevani tyttäreni ikäiselle nuorelle naiselle yhtä luontevasti kuin juttelen aikuisemmille ihmisille.

Pesonen työskenteli aikaisemmin suunnittelualalla. Uteliaisuus ja kiinnostus ihmisyyteen veivät hänet kuitenkin kehopsykoterapiaopintoihin ja eri vaiheiden kautta alan vaihtoon. Tätä kautta syntyi myös kiinnostus chileläiseen biodanza-traditioon, josta hän muokkasi ELONtanssin.

– Minua on aina kiinnostanut luovuuden ja liikkeen yhdistäminen. Kehopsykoterapiaopintojen jälkeen halusin jatkossakin tehdä ryhmien kanssa yhdessä liikkeellisiä matkoja, jossa voi olla tarjolla irrottelua ja kannattelua, tunnetyöskentelyä ja rentoutusta.

ELONtanssi ei kuitenkaan ole varsinaista terapiaa. Se sopii kaikille eikä edellytä tanssitaitoa. Pesonen pitää tanssityöpajoja eri puolilla Suomea.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Opettaja tunsi perheiden ongelmat

Viime vuosisadan alun raittiusnainen Hilma Räsäselle oli päihteiden käytön vähentämisen lisäksi tärkeää myös edistää parempia elinoloja naisille sekä naisten suurempaa osallistumista yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Viime vuosisadan alun raittiusnainen Hilma Räsäselle oli päihteiden käytön vähentämisen lisäksi tärkeää myös edistää parempia elinoloja naisille sekä naisten suurempaa osallistumista yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä vuonna 1907. Alarivissä ryhmän ainoa naisedustaja, Hilma Räsänen, äärimmäisenä vasemmalla istuvan, myöhemmän presidentin Kyösti Kallion vieressä.

Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan 19 naiskansanedustajasta oli opettajia peräti kahdeksan; nimenomaan opettajat olivat suomalaisten perheiden parhaita asiantuntijoita. Kansakouluopettaja Hilma Räsänen oli työssään törmännyt maaseudun köyhien perheiden ahdinkoon.

Kuopiossa syntynyt ja Sortavalan seminaarin käynyt Hilma Räsänen oli kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä ehtinyt toimia opettajana Sippolassa, Kuopion maalaiskunnassa ja Viipurin maalaiskunnassa. Kansanedustajaksi Hilma Räsänen valittiin Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä, Maalaisliiton ainoana naisedustajana. Työnsä ohessa oli Hilma Räsänen toiminut Raittiuden Ystävien esitelmöitsijänä. Vaalikiertueellaan hän olikin vakuuttava ja keräsi uusia innokkaita äänestäjiä siirtyessään paikkakunnalta toiselle.

 

Keisari hillitsi suomalaisten raittiusintoa

Vaalitaistelussaan 1907 Hilma Räsänen teki kovaa raittiusagitaatiota ja vaati äänestämään täysin raitista ehdokasta. Hilma Räsänen oli ehdoton absolutisti ja vaati sitä myös muilta. Samassa vaalipiirissä teki vaalityötään tohtori Tekla Hultin, joka nuorsuomalaisen puolueen kantaa mukaillen suhtautui kieltolakiin varauksella.

Kun Hilma Räsänen valittiin eduskuntaan, oli valitsematta jäänyt Tekla Hultin kirjoittanut kitkeränä päiväkirjaansa kansakoulunopettajista, ”jotka kyllä pääsevät eduskuntaan, vaikka kukaan ei ole kuullut heistä aikaisemmin yhtään mitään”. Eduskunnassa käytyjen keskustelujen myötä kieltolaki alkoi vähitellen saada kannatusta yli puoluerajojen, poikkeuksena ruotsalaisen kansanpuolue.

Kansanedustaja Hilma Räsänen vuonna 1907

Ahkera eduskunta-aloitteiden tekijä Hilma Räsänen toi ensitöikseen puolueensa käsiteltäväksi aloitteen kieltolaista, jonka hän oli laatinut yhteistyössä Raittiuden Ystävien kanssa. Vaikka alkoholin kieltävä laki myöhemmin osoittautui toimimattomaksi, sillä oli 1900-luvun alussa laaja kansan kannatus. Koko Maalaisliiton ryhmä allekirjoitti aloitteen vuonna 1907.

Kuvaavaa silloiselle ilmapiirille oli, että Maalaisliiton miesjäsenistä kukaan ei tukenut Hilma Räsänen aloitetta 20 000 markan lisämäärärahasta Raittiuden Ystäville. Syynä oli, että he kaikki uskoivat vankasti kieltolain läpimenoon, eikä siten raittiusyhdistyksen työtä tarvinnut enempää tukea.

Raittiuslehti eli Raittiuden Ystäväin äänenkantaja kirjoitti 10.7.1908: ”Kaikki puolueet, jotka etsiwät kansan sywien rivien kannatusta, katsoiwat parhaaksi ottaa yleisen kieltolain ohjelmaan. Ainoastaan taantumuksellinen ruotsalainen puolue jätti asian yksityisistä jäsenistään riippuvaiseksi. Eduskunnan 200 jäsenestä jättikin 113 wiime wuoden waltiopäiville esitysehdotuksia yleisestä kieltolaista. Talouswaliokunta, johon nämä esitysehdotukset lykättiin, päätti käsitellä asian Raittiuden Ystäväin walmistaman ja edustaja Hilma Räsäsen jättämän esitysehdotuksen johdolla.”

Keisarillinen majesteetti ei kuitenkaan kieltolakia vahvistanut 1907, kuten ei myöskään samasta asiasta tehtyä uutta lakiehdotusta vuonna 1909. Kaikista ponnisteluista huolimatta alkoholin käytön kieltävä laki saatiin voimaan vasta vuonna 1919, kun Suomi oli jo itsenäistynyt, eikä Venäjän keisari ollut enää torppaamassa aloitetta.

 

Edellä aikaansa

Kieltolain suhteen Hilma Räsänen seurasi ajan henkeä. Joissakin asioissa hän oli kuitenkin jopa reilusti aikaansa edellä. Hän esimerkiksi ehdotti 1908 tupakan myyntikieltoa alle 16-vuotiaille. Yksikään kansanedustaja ei edes kommentoinut ehdotusta. Siitä huolimatta, että silloista – nykypäivän näkökulmasta melko vähäistä – alkoholin käyttöä paheksuttiin voimakkaasti, savuke oli kuitenkin itsestäänselvyys, eikä tupakointia kyseenalaistettu.

Päihdekysymysten lisäksi naisasiat olivat Räsäselle politiikassa tärkeitä. Hän pyrki eduskunnassa parantamaan maaseudun naisten elämänoloja ja vaati muun muassa avioliittolainsäädännön uudistamista.

Vuosina 1907–1911 käytiin viidet eduskuntavaalit. Vuoden 1908 vaaleissa Hilma Räsänen ei enää asettunut ehdolle. Tämän jälkeen hän siirtyi opettajaksi Helsinkiin. Räsänen kirjoitti myös oppikirjoja ja toimi unkarin- ja vironkielisen kirjallisuuden suomentajana. Raittiuden Ystävien kustantamia kirjasia hän kirjoitti nimimerkillä Anja Tuulonen.

 

Uupumus ja työtä uupuneille

Vuosien myötä elämään ilmestyi synkkiä sävyjä. Kuulo heikentyi, jonka vuoksi Hilma joutui eroamaan rakkaasta opettajan työstään. Viimeisinä vuosikymmeninä läheltä seuranneet saivat kukin osansa Hilman pahantuulen puuskista, sillä kuurouden lisäksi terveyttä heikensivät unettomuus ja uupumus. 1930-luvun alussa Hilma Räsänen julkaisi kirjan hermotaudeista omiin kokemuksiinsa ja lukemaansa kirjallisuuteen perustuen. Samalla hän teki tärkeää työtä asenteiden muuttamiseksi myönteisemmäksi mielenterveystyötä kohtaan.

Hilma Räsänen perusti ”suuria vaikeuksia kohdanneille ja kovassa työssä rasittuneille” naisille Uupuvain Apu -nimisen säätiön. Säätiö ylläpiti naisten lepokotia Askolassa. Tarkoituksena oli saattaa levon ja hoidon kautta naiset takaisin työelämään. Hilma Räsänen puuttui omien lapsuusmuistojensa kirvoittamana maaseudun naisten kovaan arkeen. Niin talon palvelijalla, pienviljelijän vaimolla kuin työläiskodin äidillä ei ollut hetken lepoa. Kun miesväki lepäsi, naisväki hoiti kotityöt, kiirehti ruokaa pöytään ja vielä öisin valvoi pienten lasten kanssa. Hilma Räsäsen sydäntä lähinnä oli naisten ja lasten elämän turvaaminen. Tässäkin työssä raittiusaatteen ajaminen oli tavoitteista tärkein.

Hiukan ennen Räsäsen kuolemaa, toimittaja oli kysynyt raittiusnaiselta, mitä hän haluaisi sanoa nykyajan naisille. Vastaus tiivisti Räsäselle tärkeitä teemoja: ”Raittiuden hyväksi olisi työtä tehtävä ja naisten tulisi enemmän osallistua yhteiskunnan asioitten hoitamiseen”.

 

Teksti: Tuula Vuolle-Selki  Kuvat: Museovirasto

Tunturissa ei ole sanoja

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

Erämaa kiehtoo. Kaisu Innanen Haltin huipulla lämpimässä kelkkailuasussa.
Erämaa kiehtoo. Kaisu Innanen Haltin huipulla lämpimässä kelkkailuasussa.

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

– Lappiin ja pohjoiseen, se on aina se tunne, kun loma lähestyy, ja näin on ollut jo pitkään, Kaisu Innanen kertoo.

– Vasta nyt tämä on lähtenyt ihan mahottomuuksiin, Oulun keskustan tuntumassa Tuirassa lapsuutensa viettänyt Innanen toteaa.

 

Pikkurepulla Kebnekaiselle

Lappiin Innanen ihastui alun perin teini-ikäisenä, kun pääsi laskettelureissulle Ylläkselle ja Pallakselle. Silloin hän huomasi, että vuoriahan on niidenkin jälkeen, ja niin oli Lapin hulluus valmis alkamaan. Opiskeluikäisenä Innanen vaelsi esimerkiksi Saanalla ja hivutti matkojaan vähitellen Norjan rannikolle asti.

– Vietin vuoden Tromssassa vaihto-oppilaana ja opin kielen, jonka jälkeen oli helppo vaeltaa Ruotsissa ja Norjassa. Vaelsin muutamina vuosina Kebnekaisen maastoissa, jossa oli valtavan hienot palvelut. Pienellä repulla selvisi pitkän aikaa, sillä joka toisen päivämatkan päässä oli kauppa.

Kun Innanen halusi siirtyä vaeltamaan ilman merkittyjä reittejä, matkaseuraa ei tahtonut enää löytyä helposti. Erään saksalaisnaisen kanssa löytyi mukava yhteinen rytmi, ja yhdessä tehtiin monta vaellusta.

– Sitten löysin Tunturilatu-seuran, jossa on mukava hiihtovaellusporukka. Heidän kanssaan on tehty sitten vaelluksia. Noilla reissuilla ei kuljeta valmiita reittejä pitkin vaan kaikki kannetaan mukana. Helpoista Ruotsin lakanavaelluksista on menty toiseen äärilaitaan, Innanen toteaa.

Innanen kertoo eskapismin olevan osa luonnettaan ja kertoo nauttivansa reissuilla erityisesti visuaalisista elämyksistä.

– Tunturi on aina voimakas kokemus. Ehkä suurimpana elämyksenä on jäänyt mieleen Sulitjelman matka Ruotissa, joka oli kesäreissu.

 

Kamppeet pulkkaan ja tunturiin

Innanen tekee vuosittain pari reilun viikon pituista vaellusta – toisen kesällä ja toisen kevättalvella. Silloin mennään vaellussuksilla ja kamppeet kulkevat ahkiossa perässä. Tunturilta voi laskea suksilla alas, ja öisin nukutaan teltassa hangessa.

– Silloin kun lumimyrsky tai sumu yllättää, väsyttää ja on nälkä, saatamme toisillemme huudella, että onko meillä nyt mukavaa, hän nauraa.
Silti kesällä ja talvella tunturiin vetää sama asia tuiskuista huolimatta: kokonaisvaltainen elämys luonnossa.

– Oleminen on siellä ihan erilaista ja perusasiat korostuvat: Uni, syöminen ja juominen. Maisemat, tähdet ja se lumituiskukin ovat sellaisia elämyksiä, ettei niitä koe, jos ei ensin kävele niiden luokse. Tunturissa ei myöskään ole sanoja, siellä on hiljaista, eikä kännykkä kuulu. Se on isoa ja hienoa.

Sulitjelmassa tunturissa pääsee kinoksille heinäkuussakin.

Kommelluksiltakaan ei ole vältytty.

– Olemme yleensä vaellusta edeltävän yön jossakin hyvässä majapaikassa, jotta olemme virkeitä lähtemään. Olin laittanut kaikki kuivaamani muonat majapaikan jääkaappiin ja tajusin niiden jääneen sinne vasta kun ensimmäinen vaelluspäivä tuli iltaan. Silloin piti turvautua ystävien pusseihin, ja onneksi kaikilla oli niin paljon ylimääräisiä ruokia mukana, että selvisimme ne viisi päivää. Jotenkuten pärjäiltiin.

 

Pienestä voi aloittaa

Vaellukselle voi lähteä monella tavalla, eikä kaikkien tarvitse lähteä tunturiin talvella. Varusteitakaan ei kannata heti hankkia uutena.

– Hyvät varusteet kestävät kyllä pitkään, että jos tästä tulee harrastus, niin rinkkaan, kenkiin ja telttaan kannattaa satsata.

Ennen reissua Innanen testaa välineensä yöpymällä mökin pihalla viikonlopun teltassa.

– Reissuun ei lähdetä testaamaan varusteita, joten nukun lämpimän mökin pihamaalla pari päivää ja kohotan kuntoani hiihdellen jäällä, hän kertoo.
Pienenä ihmisenä Innasen pakkaukset ovat tarkat, sillä kaikki on itse kannettava vaellukselle, eikä ylimääräisiäkään ruokia kannata tuoda takaisin. Rinkan pitää istua ja pakkausten olla kannettavissa ylämäessäkin.

Harva vaeltaja pakkaakin rinkkaansa alkoholia mukaan painolastiksi. Elämyksen keskellä ei itseään tarvitse turruttaa.

– Vaeltaminen on niin fyysistä, ettei siitä tulisi mitään, jos ottaisi alkoholia. Kun nukutaan hangessa ja ollaan itsestään vastuussa, se olisi törttöilyä. Sitä paitsi riittävä lämmin muona ja itsensä lämpimään makuupussiin saaminen on jo tarpeeksi suuri elämys.

Teksti: Lea Ansamaa Kuvat: Jukka Kyllönen

Hyvinvointia etsimässä maailmalla

Vaikeudet saivat Nanna Mikkosen etsimään parempaa perustaa elämälleen.

Vaikeudet saivat Nanna Mikkosen etsimään parempaa perustaa elämälleen.

Nanna Mikkosella on pitkä ura musiikki-, mainos- ja muotimaailmassa. Yksityiselämässään hän on joutunut käymään pitkän ja haastavan kamppailun. Kirjassaan Vapaudu – Polku hyvään elämään (Otava, 2017) Mikkonen jakaa vuosien varrella oppimiaan erilaisia keinoja löytää parempia tapoja elää.

18-vuotiaan Mikkosen mieliala oli varsin erilainen kuin kirjan kirjoittajan. Nuori nainen aloitti aamunsa ajattelemalla: ”Minusta ei ole mihinkään.”

– Jo aamusta loin synkkyyttä elämääni, siitä oli tullut minulle tapa. Sisältäni olin täysin epävarma ja vahvasti negatiivisen ajattelun vankina. Minulla oli valtava tarve etsiä syitä pahaan olooni ja ymmärtää, miksi voin pahoin, Mikkonen kertoo nuoruudestaan.

Hän hakeutui erilaisiin hoitoihin, joista hän koki vyöhyketerapiasta olleen apua. Mikkonen oivalsi, että mitä enemmän hän valittaa ja pyörittää ajatuksiaan negatiivisessa maailmassa, sitä huonommin hän voi.

– En hyväksynyt itseäni, syytin itseäni kaikesta. Olin kohdannut elämäni suurimman haasteen: oppia rakastamaan ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olin, Mikkonen toteaa.

Vyöhyketerapeutiltaan Mikkonen sai voimalauseita, joita hän toisteli päivän aikana 20 kertaa kuukauden ajan. ”Hyväksyn sinut (oma nimesi) juuri sellaisena kuin olet. Rakastan sinua (oma nimesi) juuri sellaisena kuin olet.”

Terapian myötä armottomat ajatukset muuttuivat pehmeämmiksi ja hyväksyvimmäksi.

 

Mielen harjoitusta ja suursiivousta

Mikkonen tapasi Thaimaasta käymässä olevan munkin. Pitkän pohdinnan jälkeen Mikkonen päätti lähteä yksin retriittiin thaimaalaiseen keskukseen.

Munkeilta hän oppi vipassana-mielenharjoituksen, jota hän käyttää edelleenkin itsensä rauhoittamisessa ja vahvistamisessa. Mikkonen selittää, että tässä buddhalaisessa tekniikassa tehdään itsetarkkailua.

– Kävelyn aikana seison vahvana keskittyen jalkapohjiini ja tietoisen rauhallisesti nostan oikean jalkapohjani maasta. Sanon mielessäni ”nostamista, nostamista, nostamista”. Siirrän jalkani eteenpäin ja sanon ”liikuttamista, liikuttamista, liikuttamista”, ja kun lasken jalkapohjani maahan, hoen ”laskemista, laskemista, laskemista.”

Tarkoitus on tulla tietoiseksi mielen ja kehoni tuntemuksista.

Suomeen palattuaan Mikkonen koki, että hänen täytyy siivota kotinsa uuteen olotilaan sopivaksi ja vaihtaa järjestystä.

– Siivoaminen vaikuttaa minuun ahdistavissakin hetkissä tuoden rauhaa ja kirkkautta ajatteluuni ja jopa kehooni. Tuntuu kuin siivoamalla ja laittamalla tavarat paikoilleen ja järjestykseen siivoan myös ajatuksiani poistaen turhat ahdistukset mielestäni. Varsinkin lattian luuttuaminen kontaten on minulle meditaatiota parhaimmillaan.

– Mitä kaoottisempi kotini alkaa olla, sitä kaoottisempi on myös mieleni, Mikkonen toteaa.

 

Japanista nöyryyttä ja kunnioitusta

Mikkosen tie johti seuraavaksi Japaniin, shindo-terapeutti opiskelujen parissa. Hän suoritti opintoja sensein assistenttina ja sai asua japanilaisissa perheissä.

– Kun matkasimme kaupungista toiseen, perheet ottivat minut aina avosylin vastaan tarjoten parastaan ja koin suunnatonta kiitollisuutta. Siivosin heidän kotejaan vastapalvelukseksi siitä, että he avasivat kotinsa ja sydämensä minulle kohdellen minua kuin perheenjäsentä, Mikkonen kertoo.

– Siivoaminen otettiin kiitollisena ja kunnioituksen osoituksena vastaan. Niinkin arkinen ja perusasia kuin siivoaminen ei ollutkaan enää arkinen vaan suuressa kiitollisuuden osoituksen roolissa matkallani.

Mikkonen seurasi teeseremoniamestaria ja -seremoniaa, jota opiskellaan vuosia. Pääosassa teeseremoniassa on harmonia ja kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan. Nöyryys on tässäkin vahvasti läsnä. Ennen kuin oppii todellisen sisällön, on osattava kunnioittaa toisia ihmisiä, jopa vihollista.

– Japanissa suhtautumiseni syömiseen muuttui, Mikkonen kertoo.

– Söin aivan liian nopeasti ja hotkin ruokani. Sensei antoi minulle harjoituksen, jossa minun kuului pureskella jokaista suupalaani 100 kertaa, ennen kuin sain nielaista sen. Hän sanoi, että ruuansulatus alkaa jo suussamme ja minun ongelmani oli huono ruoansulatus ja liian nopea syöminen.

– Pari viikkoa jouduin syömään näin, ja sen jälkeen pureskelujen määrä tiputettiin 20 kertaan. Huomasin jo viikon jälkeen, miten se vaikutti olotilaani, aineenvaihduntani alkoi parantua, suhtautuminen ruokailuun muuttui ja ruokailustani tuli rauhallinen ruokaa kunnioittava hetki.

Kirjailija päättää kirjansa rohkaisemalla lukijaa omalle polulleen.

– En usko, että on yhtä oikeaa ruokavaliota kaikille. Kaikkien ei pidä joogata tai meditoida. On vain yksi oikea tapa – sinun tapasi. Mikään muutos ei ole alussa helppoa. Kaiken uuden aloittamiseen kannattaa varata aikaa, ei kannata odottaa ihmettä tapahtuvaksi yhdessä yössä, vaan antakaamme muutokselle aikaa olemalla armollisia itseämme ja muita kohtaan.

Teksti: Tuula-Mari Ahonen

Menestyvän medianaisen selviämistarina alkoholismista

Toimittaja Riitta Castrén sai potkut yli 30-vuotisen intohimoisen työuransa päätteeksi. Syynä oli alkoholi. Nyt hän kertoo kirjassaan raitistumisesta ja pohtii alkoholiongelmien taustaa.

Toimittaja Riitta Castrén sai potkut yli 30-vuotisen intohimoisen työuransa päätteeksi. Syynä oli alkoholi. Nyt hän kertoo kirjassaan raitistumisesta ja pohtii alkoholiongelmien taustaa.

– Minun elämäni tärkein asia oli työ. Opin sen jo äidiltä. ”Hanki ensin ura, sitten vasta perhe”, sanoi äitini, joka oli tehnyt näin. Ajattelin, että miehet tulevat ja menevät, mutta työ jää. Minun tapauksessani työ tarkoitti kirjoittamista. Olen toimittaja, Castrén kertoo kirjassaan.

Työ sujui ja alkoholia kului ajalle ominaiseen toimittajatyyliin, joskaan ei kovin paljon. Toimittajauran lopussa tilanne muuttui pahempaan suuntaan, useammasta syystä.

– Kymmeniä vuosia yhdessä työskennellyt toimituksemme oli vastaikään hajonnut, kun moni lähti eläkkeelle. Olin ainoa, joka jäi jäljelle vanhasta tiimistä. Se ei pelottanut minua, koska olin tottunut muutoksiin. Yllätyin sen sijaan työtavoista, joista oli mielestäni kadonnut ennen niin saumaton yhdessä tekemisen meininki.

– Kun huomasin, ettei uudessa toimituskulttuurissa ollut sijaa analyyttisyydelle eikä innostukselle, aloin huolestua. Sanomattakin oli selvää, etteivät kemiat esimieheni kanssa kohdanneet.

Castrénin kaksi läheistä sairastui samaan aikaan syöpään. Koirakin kuoli. Kaikki vaikeudet yhdessä toivat arkeen masentavan ja kuormittavan tunteen. Ja tähän saumaan löytyi lohtuviini, josta alkoi tulla pikkuhiljaa tärkeämpi ja tärkeämpi.

– Siivosin, kävin kuntosalilla ja koko ajan odotin hetkeä, että saisin avata viinipullon. Sunnuntai oli yhtä itsepetoksen juhlaa. Kun alkoholi alkaa hallita ihmisen mieltä, kaikki elämässä pyörii sen ympärilä. Mitä enemmän tissuttelin, sitä tarkempi oli käyttäytymisestäni. Halusin säilyttää kasvoni, mikä varmasti näkyi ulospäin kireytenä, toimittaja kuvailee.

– Näin toimii alkoholin suurkuluttaja. Addiktoituvan asenne muuttaa ihmistä niin vaivihkaa, ettei hän sitä itsekään huomaa. Se on salakavala prosessi, jossa kadottaa nopeasti suhteellisuudentajunsa, Castrén valottaa.

Työyhteisön ulkopuolelle jäävän alkukantainen kauhu

Toimittaja kuvaa hyvin tilannetta, jollaisia koetaan varmasti monilla muillakin työpaikoilla. Tunnollisena työntekijänä hän ei kertonut kenellekään uupumuksestaan, eikä hakenut sairaslomaa. Tunnelma alkoi kiristyä kiristymistään.

Castrén koki, ettei uuden työyhteisön johtaja onnistunut luomaan kohtaavaa ja luottamusta synnyttävää vuorovaikutusta.

– Kohtaamattomuuden muuri vain kasvoi kasvamistaan. Kun lähdin työpaikalta kotiin, minulla oli ollut tunne, että olin ollut kahdeksan tuntia keskellä pimeää painajaista: ventovieraiden seurassa vailla tulevaisuutta.

– Tunsin olevani kuin laumansa hylkäämä eläin: haavoittuvainen kuin hortoileva hirven vasa.

Vertaus sopii hyvin muun muassa työterveyslääkäri Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa -kirjan kuvaukseen siitä tunnemysrkystä, jonka valtaan työyhteisön ulkopuolelle jäänyt helposti joutuu: ”Se herättää alkukantaista kauhua”.

Pian alkoholiongelma näkyi myös työpaikalla. Seurasi varoitus ja lopulta potkut. Castrénille tuotiin valmis irtisanomistodistus, joka oli vain hänen allekirjoitustaan vailla.

– Olin tyhjä, olin turta. Olin elävä kuollut. Värit katosivat elämästä. Se oli kummallinen hetki – kuin tuhkaaminen. Työni oli merkinnyt minulle kaikkea. Olin hengittänyt sen kautta. Olemassaoloni oli sementoitu työhöni. Se oli läheisteni jälkeen tärkein asia elämässäni. Nyt se oli otettu minulta pois. Elämääni oli tullut yö, ja minä muutuin höyhentäkin kevyemmäksi.

Vaikka kokemus oli äärimmäisen omakohtainen, Castrén peilaa kirjassaan alkoholismia ilmiönä laajemminkin.

– Uusimmat huippu-urheilijoita koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että kun kilpaura katkeaa äkillisesti, on vaarana, että päihteiden käyttö kasvaa tuntuvasti, hän kertoo ja muistuttaa, että sama pätee myös työelämässä.

– Kun ihminen, jolle työ on intohimo, irtisanotaan yllättäen, siitä seuraa shokki, josta on vaikea toipua.

Takaisin lapsuuden viattomuuteen

Castrénin juominen jatkui aina sairaalareissuun asti.

– Kuulen yhä korvissani sen, kuinka lääkäri sanoi minulle vieläpä kaksi kertaa: ”Ei enää pisaraakaan alkoholia.” Se tuntui oudosti hyvältä. Minulla on keskivaikea maksan vajaatoiminta. Jos elän ohjeitten mukaan, terve osa maksasta hoitaa entiset tehtävät, mutta minun pitää olla varovainen.

Näin alkoi raitis elämä, joka on tuottanut paljon hyvää. Castrén sai pyynnön alkaa kirjoittaa blogia elämäntilanteestaan, ja näin syntyneet blogi-tekstit ovat rohkaisseet muitakin saman ongelman kanssa kamppailevia.

– Muuan kuntosalilta tuttu mies hyppäsi ohi ajaessaan pyörän selästä, irrotti kypäränsä ja tuli kiittämään. Kioskin pitäjä sanoi: ”Hyvä Riitta, me seuraamme sinua.” Tutut ja tuntemattomat lähettivät viestejä, joissa kiitettiin tai pyydetiin tapaamista.
Castrén aloitti kahden vuoden terapian, jossa hän alkoi löytää itseään.

– Tie raittiuteen on tavallaan paluuta lapsuuden viattomuuden tilaan. Kun ei voi enää tukeutua keinotekoisiin turruttajiin, arki on kohdattava sellaisena kuin se tulee, vastoinkäymisineen ja voittoineen.

– Joskus pysähdyn miettimään, miksi niin monen meistä on vaikea rentoutua ilman alkoholia. Ehkä tämä kaikki kertoo myös elämänrytmin kiihtymisestä. Monet eivät jaksa pysyä mukana jatkuvassa kilpailussa, eivätkä halua tuhlata ainutkertaista elämäänsä rahan alttarille.

– He väsyvät kamppaillessaan tuulimyllyjä vastaan ja pakenevat siksi päihteisiin.
Yhä yleistyviä työpaineita ja -uupumusta turrutetaan usein päihteillä. Se tuokin uusia haasteita myös raittiustyölle. Olisiko esimerkiksi tehtävä yhteistyötä rentoutumis- ja luonto-asiantuntijoiden kanssa?

”Minulla on kaunis mieli”

Nyt muutama vuosi raitistumisen jälkeen ilmestynyt kirja kuvaa paitsi alkoholismia myös mitä löytyy, kun sen otteesta pääsee irti.

– Mistä voi tietää, että raittius on pysyvää? Aloitan elämyksestä. Kun kokee suuren elämyksen ilman päihteitä, voi tutkiskella itseään kirkkaalla mielellä. Fyysiset ja henkiset reaktiot ovat aitoja. Raittiina koettu elämys ei valehtele, Castrén pohtii.

– Tälläisiin elämyksiin olen nyt palannut. Näitä selvin päin koettuja muistoja alitajunnasta nousee aina vain lisää. Näiden kannattelemana on helppo pysyä raittiina. Raittiuden pysyvyyttä kannattaa peilata myös omaan arkeensa, sillä arki on elämyksiäkin parempi peili. Kun lopetin viinin lipittelyn, sain arkeni takaisin. Sain takaisin myös tunteeni, ja mikä tärkeintä: löysin tasapainon arkeeni ja elämääni.

– Raittius on minulle nykyään voimakkain itsenäisyyteni ilmaus. Koen, että minulla on kaunis mieli, Castrén sanoo ja lopettaa kirjansa kirjoittamalla pitkän kauniin kirjeen itselleen lapsena. Kirje loppuu: ”Sellainen sinä olit. Hillitön ja herkkä. Olen iloinen, että sain vihdoinkin tutustua sinuun.”

Teksti: Tuula-Maria Ahonen

Pelit ja pullat -illoissa virkistytään ja lataudutaan

Valokuvaaja Martu Väisäsen eteinen on täynnä erikokoisia kenkiä ja takkeja, ja eteisessä on vastassa kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Misty-kultainennoutaja … Jatka lukemista Pelit ja pullat -illoissa virkistytään ja lataudutaan

Scrabble on yksi niistä peleistä, joita kannattaa pelata silloin, kun pelaajia on vain muutama. Matru Väisänen (oikealla keskellä) on aina valmis kokeilemaan myös uusia pelejä.

Valokuvaaja Martu Väisäsen eteinen on täynnä erikokoisia kenkiä ja takkeja, ja eteisessä on vastassa kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Misty-kultainennoutaja kantaa suussaan isoa tennispalloa. Taustalta kuuluu puheen porinaa. Vietetään Pelit ja pullat -iltaa.

– Alun perin tämä lähti yhden ystäväni ehdotuksesta, että saisimmekohan kasaan porukan, joka rupeaisi yhdessä pelaamaan erilaisia lautapelejä. Väkeä löytyi, ja nyt meitä on mukana 13, Martu kertoo.

Pelejä on hankittu useita, ja niiden ostamisesta jutellaan aina porukalla. Joissakin tapauksissa pelien ostaminen on jaettu siten, että osalla on peruspeli ja muilla yksi lisäosa. Kenellekään ei tule kohtuuttomasti hankittavaa, ja hyvät pelit kestävät aikaa ja tuntien pelaamista.

Sääntöjä noudatetaan ja venytetään

Peliporukka kokoontuu vuoroin kenenkin luona. Tänään ollaan Väisäsen nurkissa. Ajasta, paikasta ja pelattavista peleistä sovitaan etukäteen Messenger-ryhmässä. Aktiivisia pelaajia on kuusi, illan emäntä, hänen ystävänsä ja kaksi pariskuntaa. Vähemmän ja enemmän saattaisikin olla ankalaa.

– Joskus peliin tarvitaan tarpeeksi väkeä. Pari, kolme on vähän liian pieni määrä. Toisaalta yli kuusi pelaajaa rajoittaa myös pelejä, sillä silloin joudutaan pelaamaan kahta peliä, eikä se aina ole mukavaa.

Suosituimpia lautapelejä ovat Catan, Dominion, Seven wonders sekä Hullun Ludvigin linna. Carcassonnea pelasimme joskus paljonkin.

– Joskus tahkomme samaa peliä koko illan, joskus taas pelaamme useampaa.

– Dominion on suosikkini, ja olen siinä kyllä aika hyvä, Väisänen kuiskaa.

Pelatessa tämä porukka noudattaa tarkasti sääntöjä. Joskus niitä tosin voidaan yhdessä hiukan säätää. Esimerkiksi Dominionin 10 virallisen pelikorttipakan lisäksi voidaan ottaa kaksi lisää tai sopia muista yksityiskohdista ennen pelaamista niin, että jokaisella on säännöt mielessään ennen pelin alkua. Epäreiluutta ei peli-illoissa esiinny.

– Minä taidan olla se tarkin, joten joskus pitää ihan netistä tarkistaa, miten asia on virallisesti, Väisänen nauraa.

Pelaajat ovat keskenään melko tasaväkisiä – kukaan ei häviä tai voita jatkuvasti. Peleissä on kuitenkin taidon lisäksi kyse usein tuurista ja noppaluvuista.

– Lautapelejä pelatessa näkyy aika helposti ihmisten aito luonne. Minä olen itsellenikin yllätykseksi aika kilpailuhenkinen.

– Joskus harmittelen niukkaa häviötä niin, että seuraavanakin päivänä vielä mietin edellistä peliä. Ja päätän strategiat seuraavaan peliin, Väisänen kertoo.

Juttelua ja pelaamista teemukien äärellä

Muutaman vuoden ajan järjestetyissä Pelit ja pullat -illoissa kuluu pannullisia teetä, mutta alkoholia niissä ei käytetä.

– Pelaaminen on arkisista asioista irti pääsemistä ihan ilman alkoholiakin. Pelaamisesta tulee kivasti virkistävä olo ilman krapulaa. Tämä on positiivinen tapa nollata aivojaan, Väisänen toteaa.

– Itse olen muutenkin huomannut, että elämää ei kannata krapulapäiviin tuhlata, se on siihen liian arvokasta.

Teemottien lisäksi tarjolla on yleensä limua ja kivennäisvettä sekä erinäinen määrä herkkuja ja evästä. Joskus joku on saattanut leipoa sämpylöitä, ja joku tuo töistä tullessaan vaikkapa hedelmiä. Stressiä ei tarjottavista oteta, eikä paineita toisille kasata.

Pelit ja pullat -kokoontumiset ovat pelaamista varten, eikä silloin varsinaisesti juoruta tai jutella muista. Joskus jutellaan vaikkapa jonkun uudesta työpaikasta tai muista kuulumisista, mutta useimmiten pelatessa ainoastaan pelataan.

Peliporukka on kyllä pelaamisen lisäksi tekemisissä muutenkin. Arkisin saatetaan antaa apua vaikkapa lasten kuskaamiseen, mutta yhdessä on käyty myös teatterissa ja taidenäyttelyissä.

Peli-illat kestävät useimmiten kolme, neljä tuntia, mutta joskus peli-ilta on venähtänyt Carcassonnen parissa pitkälle yöhön.

– Meillä oli monta lisäosaa ja levitimme pelin lattialleni. Juuri kun pari viimeistä palasta oli laitettu paikoilleen, Untamo-kissani hypähti pelinappuloiden läpi sotkien aivan kaiken. Silloin laitoimme pillit pussiin ja sovimme, että kaikki voittivat, Väisänen nauraa.

Pelaamiselle ei aina tunnu löytyvän aikaa, mutta yhteiset illat saadaan aina silti järjestymään. Pelituokiot ovat tärkeitä henkireikiä, eikä niistä helpolla luovuta. Kalenteriin siis raivataan tilaa.

Teksti ja kuva: Lea Ansamaa

Kasvukertomuksia pullon juurelta

Kirja vaietusta aiheesta – vanhempien alkoholismin vaikutuksesta lapseen

Kirja vaietusta aiheesta – vanhempien alkoholismin vaikutuksesta lapseen

Ani Kellomäki antoi sanat
kipeälle asialle, josta yleensä vaietaan.

Nelikymppinen valtiotieteen maisteri ja toimittaja-käsikirjoittaja Ani Kellomäki nostatti keskustelua muutamavuosi sitten. Naisen uusi Kokovartalofiilis-blogi käsitteli rohkeasti vaiettua aihetta eli vanhempien runsasta alkoholin käyttöä ja siitä usein lapsille aiheutuvia lähes kestämättömiä ongelmia.

Blogi sai nopeasti kymmeniä tuhan-sia seuraajia. Kohtalotoverit kirjoittivat omia kertomuksiaan lasisesta lapsuudesta. Lopulta kirjoittaja totesi asian olevan niin tärkeä ja aineistoa niin paljon, että lasisen lapsuuden kokemukset ja tuntemukset on avattava kaikille. Syntyi Kosteusvaurioita-kirja, joka kertoo 40 ihmisen lapsuudesta pullon juurella.

Myös Kellomäki itse on kasvanut alkoholiongelman varjossa. Äiti alkoi juoda runsaasti kirjoittajan ollessa teini-ikäinen. Asiasta ei koskaan puhuttu kotona ja ulkoisesti asiat näyttivät olevan hyvin. Ani Kellomäki kertoo tässä esikoiskirjassaan, miltä vanhemman juominen näytti lapsen silmin ja minkälaisia vaikutuksia sillä on myöhempään elämään, ihmissuhteisiin, työelämään, omaan vanhemmuuteen ja koko ajatusmaailmaan. ”Lapsi saattaa kokea häiritseväksi myös sellaisen alkoholinkäytön, jonka aikuiset luokittelevat aivan tavalliseksi suomalaiseksi juomiseksi.”

Viisihenkisen perheen äidin juominen alkoi avioeron jälkeen salakavalasti. Äiti ei koskaan juonut tyttärensä nähden. Suljettu liukuovi oli konkreettinen merkki 13-vuotiaalle Anille, että kotona kaikki ei ole hyvin. Äiti oli väsynyt, sulki makuuhuoneensa oven ja oli omissa oloissaan. Tyttö yritti olla mahdollisimman helppo, iloinen, reipas ja pärjäävä, sillä jossain sisimmässään hän ajatteli, että vian täytyi olla hänessä itsessään. ”Muutuin pieneksi mielistelijäksi. Sen roolin nappaaminen näyttää olevan alkoholiongelmaisissa perheissä varsin yleistä.” Pullon varjon vuosina Ani ei koskaan tiennyt, olisiko hän tänään äidille rakas kullannuppu vai huora ja lehmä, jolle sai sähistä mitä vain.

Rakastettavakin puoli alkoholistiäidissä oli. ”Ei äiti ole mikään mustavalkoinen hirviö. Ihmisillä on vaikeita aikoja, jolloin he eivät toimi parhaimmalla tavallaan. Se ei ole pahuutta, vaan syvästi inhimillistä.”

Ulkopuoliset eivät osanneet puuttua tilanteeseen, sillä päällepäin kaikki vaikutti olevan perheessä hyvin. Äiti piti raamit kunnossa, kävi töissä ja toi jääkaappiin ruokaa eli valmispitsoja ja lihaperunasoselaatikkoa, joita tytär sitten lämmitti mikrossa humalaisen äidin nukkuessa vaikkapa lattialla. On varmasti niin, että ”kun perheellä, jolla menee hyvin, ei sitten menekään hyvin, voi muutos iltasaduista ja teatterista ihan muuhun olla yllättävän jyrkkä ja nopea. Ympäristö näkee perheen vielä pitkään niin kuin ennenkin, sillä niin se halutaan nähdä, koska se on helpompaa”.

Arvaamattomasta ilmapiiristä johtuva pelko on alkoholistivanhempien lapsilla aina läsnä, se jää selkäytimeen. ”Ilta meni tutun kaavan mukaan. Minä olin kuumeessa kotona ja äiti ja isäpuoli baarissa umpihumalassa. Yökin noudatti tuttua kaavaa: he tulivat kotiin ja väkivalta alkoi.” ”Pullon varjossa kasvaminen jättää pitkät varjot. Kipeät muistot, kosteusvauriot, eivät katoa itsestään, vaan pitää hakea apua, kun ne alkavat nousta pintaan.” Joulut ja syntymäpäivät olivat pahimpia. Niihin juhliin tiivistyivät kaikki koetut hylkäämiset, mitätöinnit ja petetyt lupaukset. ”Ne kaikki kertoivat lapselle samaa tarinaa: sinä et ole tärkeä, sinulla ei ole väliä. Pysy poissa tieltä äläkä pyydä mitään.” Kirjan melkein kaikissa tarinoissa kaikuu kokemus omasta arvottomuuden tunteesta, joka ei suostu hellittämään senkään jälkeen, kun lapsuudenkodin ilmapiiri on jäänyt kauas taakse.

Lapsen tarpeet syrjää

Kosteusvaurioita-kirja koostuu suurelta osin kohtalotovereiden Kellomäelle toimittamista omakohtaisista kertomuksista ja heidän haastatteluistaan, joista tuon tässä kirja-arvostelussa esiin joitakin eniten huomiotani herättäneitä. ”Monet tähän kirjaan tarinansa kertoneet eivät ole puhuneet aiheesta aiemmin kenellekään. Vanhemman juomisen aiheuttamat häpeän, pelon ja syyllisyyden tunteet ovat kulkeneet mukana pitkälle aikuisuuteen, eikä peittelyn verhoa ole helppo avata.” Vanhemman tarve juoda ajaa tarinoissa kerta toisensa jälkeen lapsen perustarpeiden ohi.

Tyypillisesti onnellisen perheen kulisseja pidetään pystyssä viimeiseen asti. 37-vuotias nainen kuvaa lapsuuden perheen synkkää salaisuutta: ”Meillä oli ulkoisesti tavallinen keskiluokkainen perhe, eikä edes paras kaverini tiennyt, millaista elämää meillä vietettiin viikonloppuisin. Isäni aloitti juomisen aina perjantaina töistä tullessaan ja jatkoi koko lauantain. Sunnuntain hän oli aluksi juomatta, mutta lopulta vuosien edetessä hän oli sunnuntaitkin humalassa. Äiti joi perjantain ja lauantain.”

Mitä nuorempi lapsi on, sitä vaikeampi hänen on käsitellä päihdeongelmaa. 41-vuotias mies kertoo: ”Isä ei käyttäytynyt uhkaavasti, mutta lapsi ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Luulin isän tulleen hulluksi tai sairastuneen, koska käytös, olemus ja puhe muuttuivat. Oli kamalaa mennä nukkumaan siinä tilanteessa. Itku silmissä kyselimme pikkusiskon kanssa äidiltä, kuoleeko isi.”

29-vuotias nainen kertoo lapsuudestaan: ”Tapana oli mennä äidin kanssa paikalliseen syömään makkaraperunat. Pöytään kerääntyi äidin kavereita ja jossain vaiheessa siirryttiin baarin puolelle. Siinä sitten mukana roikuin ja mutsi antoi kolikoita, että pääsin pelaamaan Asteroidsia. Sitten kun kinusin, että äiti, lähdetään jo kotiin, niin mutsi vastasi aina: Otan vielä yhden. Tuo lause saa vieläkin verenpaineet koholle.”

Lapsuuden kokemus varjostaa omaa vanhemmuutta

Miten sitten lasisen lapsuuden kokeneet pärjäävät itse vanhempina. Luulisi, että omat muistot ovat niin karmeita ja masentavia, että omille lapsilleen ei sellaisia halua jakaa. Asia ei kuitenkaan ole aina niin onnellisesti.

55-vuotias mies kertoo kirjassa, että ensimmäiset 15 vuotta juominen pysyi hyvin hallussa. ”Sitten kerrat tihenivät ja olut alkoi maittaa aamuisinkin. Ehtiäkseen juoda ennen aamupalaa oli herättävä muita ennen. Mutta vain viikonloppuisin! Ensin oli kunnia-asia, ettei juonut viikolla, kunnes kunnian oli aika siirtyä syrjään. Kun mies löysi itsensä vaatehuoneesta juomasta olutta epämukavassa asennossa, näyttäytyi kaavan toistuminen kirkkaasti: Tajusin olevani kuin oma isäni. Hävetti, nolotti ja inhotti. Silloin tajusin, että tälle tulee vielä loppu, mutta ei ihan vielä. Alkoholin tuoma hyvä olo oli vielä selkeästi plussalla.”

Rankan lasisen lapsuuden kokeneilla ei ole yleensä merkittäviä kokemuksia hellyydestä vanhemman ja lapsen välillä. 33-vuosia nainen kertoo äidiksi tulemisesta: ”Huomasin esikoisen kohdalla, että minulta ei tullut luonnostaan se, että menen halaamaan ja lohduttamaan lastani. Olin ihan tuntemattomilla vesillä. Huomasin sen itsessäni ja tietoisesti menin lohduttamaan ja sitä kautta opin, että näin kuuluu tehdä. Olin oppinut, että itse pärjätään ja surut ja pettymykset yksin kärvistellään ilman kosketusta tai lohtua.”

Lasinen lapsuus -kierteen jatkajallakin saattaa olla mahdollisuus, kuten 47-vuotiaalla isänsä juomatapoja toistaneella miehellä, joka aloitti vertaistukiryhmässä. Vuosikymmeniä juonut isä raitistui AA-ohjelman kautta viimeiseksi elinvuodekseen ja tämä herätti miehessä toivoa paremmasta myös omalle elämälleen. ”Aloin ymmärtää ja vähän pohtia sitä, että alkoholismi olisikin sairaus ja että juominen on vain yksi sen oireista. Vaati kuitenkin vielä hyvän aikaa, ennen kuin aloin purkaa opittuja malleja.”

Ani Kellomäen kirja on merkkitapaus alkoholisoituneiden vanhempien lasten elämänkokemuksia käsittelevässä varsin vähäisessä kirjallisuudessa. Kirja on jouhevasti kirjoitettu, lukijan mielenkiinto säilyy runsaiden murheellistenkin ja ilmeisen autenttisten tapausselostusten myötä. Kirjaa voi suositella lämpimästi ainakin kaikille niille, joiden elämä sivuaa alkoholia ja lapsia yhdessä – eli valtaosalle meitä suomalaisia.

Teksti: Martti Vastamäki Kuva: Riikka Kantinkoski

Suomalaisen raittiusliikkeen esikuva taisteli lasten, naisten ja työväen olojen parantamiseksi

Raittiusaktivisti ja naisasianainen Alli Trygg-Helenius (1852–1926) tunnetaan yhtenä suomalaisen raittiusliikkeen historian merkkihenkilöistä ja suunnannäyttäjistä. Karismaattisena puhujana tunnettu nainen työskenteli väsymättä yhteisen hyvän eteen.

Raittiusaktivisti ja naisasianainen Alli Trygg-Helenius (1852–1926) tunnetaan yhtenä suomalaisen raittiusliikkeen historian merkkihenkilöistä ja suunnannäyttäjistä. Karismaattisena puhujana tunnettu nainen työskenteli väsymättä yhteisen hyvän eteen.

Alli Trygg (keskellä) vähäosaisille järjestetyssä kesäsiirtolassa 1913. Helsingin kaupunginmuseo. Kuva: Harald Rosenberg

Suomalaisen voimanaisen yli satavuotias perintö elää yhä. Vuonna 1890 Alli Tryggin Suomessa Lontoolaisen mallin mukaan alulle panema setlementtiliike toimii tänäkin päivänä parantaen ihmisten elinoloja ja yhteiskuntaa yleensä. Setlementtiliike ja sen myötä perustettu Helsingin Sörnäisten Kansankoti oli kuitenkin vain yksi raittiusaktivistin monista hankkeista.

Alli Trygg-Helenius oli raittiusliikkeessä ja kristillisessä työväenliikkeessä vaikuttaneen Matti Helenius-Seppälän puoliso ja läheinen työtoveri. Molemmat saivat paljon vaikutteita ulkomailta, erityisesti Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Alli Tryggin sydäntä lähinnä oli lasten parissa tehty raittiustyö ja hän perusti 1893 lasten raittiuslehti Koiton.

Toivon Liitto -nimisen raittiusseuran esikuvana oli englantilainen Band of Hope, nuorisolle suunnattua raittiusopetusta organisoinut järjestö. Suomen Opettajain Raittiusliitossa Alli Trygg-Helenius ehdotti kansa- ja oppikoulujen raittiuskirjoituskilpailuja, joita järjestettiin yleisesti aina 1970-luvulle saakka, ja joita järjestetään yhä joissakin kouluissa.

Alli-täti näki vanhempien alkoholin käytön seuraukset oppilaissaan

Suomalaisen raittiustyön uranuurtaja Alli Trygg teki koko kaksikymmenvuotisen opettajanuransa työväen asuinalueilla Inkoossa ja Helsingissä. Vilkasta ja eloisaa, riuskasti toimeen tarttuvaa nuorta opettajatarta aikalaiset Cygnaeus ja Topelius kutsuivat Tulitikuksi. Osuvaa sanontaa alkoivat viljellä myöhemmin myös muut ystävät. Pitkänsillan pohjoispuolisen esikaupungin elämä oli kovaa, ja opettaja näki oppilaissaan vanhempien runsaan alkoholinkäytön seuraukset. Hän etsi ratkaisua nais-, raittius- ja valkonauha-aatteesta ja auttoi toimintaa myös taloudellisesti. Kun palkka ei riittänyt menoihin, hän ryhtyi avustamaan muun muassa sanomalehtiä Hufvudstadsbladet, Åbo Underrättelser ja Uusi Suometar toimien ulkomaanmatkoillaan näiden kirjeenvaihtajana.

Virikkeitä ulkomailta

Alli Trygg haki jatkuvasti virikkeitä ulkomailta. Tammisaaren seminaarista opettajaksi valmistunut Alli Trygg oli ruotsinkielisestä kodista ja saanut koulusivistyksensä ruotsin, ranskan ja saksan kielellä, joten kielimuurit eivät häntä pidätelleet.

Käänteentekeväksi Alli Tryggin koko myöhemmälle elämälle koitui matka Englantiin 1887 ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin, jossa pidettiin ensimmäinen kansainvälinen naisasiakongressi. Hän edusti kongressissa Suomen Naisyhdistystä, jota hän oli myös ollut perustamassa. Matkan jälkeen Helsingin ”Sörkkaan” syntyi työväen keittiö, joka tarjosi hyvää ja edullista ruokaa sekä kotikaljaa, eli ”Allin kaljaa”, ruokajuomana oluen sijasta.

Keittiö ja lukusali sen yhteydessä olivat ensimmäinen yritys työväen sosiaalisen aseman parantamiseksi Pitkänsillan pohjoispuolella. Vuonna 1890 perustetussa Kansankodissa kokoontuivat muun muassa monet ammattiyhdistykset, laulukuorot, raittiusyhdistykset sekä voimistelu- ja urheiluseurat.

Ensitapaaminen Kangasalan naisopistolla

Alli Tryggin vaikutus nuorisoon oli lähes hurmoksellinen. Sitä kuvaa hyvin tamperelaisen Maamme-lehden kuvaus Alli Tryggin vierailusta Kangasalan naisopistolle talvella 1890:

”Kangasalan kansanopistolla oli oikea riemupäivä viime keskiviikkona, kertoo U. S (Uusi Suometar -lehti). Neiti Alli Trygg oli tullut opistoon vierailemaan. Töiden päätyttyä piti hän esitelmän naisten raittiustöistä Ameriikassa. Miellyttävällä, herttaisella esitystavalla innostutti hän niin kuulijakuntansa, jotta eivät tahtoneet häntä pois päästää puhujalavalta. Vilkkaasti, viehättävästi hän kertoi ja hieman puutteellinen suomen taito vain kuvauksen hauskuutta lisäsi. Illaksi toimitti hän kekkerit opistolaisille. Tanssiksi pistivät, piirihyppyjä hypiskelivät ja välillä lauluja heläyttivät. Hauskaa näkyi hyvinkin olevan, vaikka ei kavaljeeria ainoatakaan joukossa ollut. Neiti T. nuorisoa elähyttää osasi. Innostunut naisjoukko hänet lopuksi, eläköön huutojen kaikuessa, tuolilla ilmoille kohotti. Viimeksi veisattiin Maamme-laulu, huudettiin eläköön ja niin oli tämä juhlahetki päättynyt.”

Samassa Kangasalan opiston tilaisuudessa esitelmöi myös pälkäneläisen karvarin ja teurastajan poika Matti Helenius-Seppälä (1870-1920). Kolmetoistalapsinen perhe oli vähävarainen, mutta Matti pääsi lahjakkuutensa ansiosta kymmenvuotiaana Hämeenlinnan lyseoon, joka 1880 oli maan ainoa suomenkielinen normaalilyseo. Hän oli luokkansa parhaita oppilaita.

Pariskunnan ensitapaamisella Kangasalan opistolla oli kauaskantoiset seuraukset. Tulevilla puolisoilla oli samanlainen elämänkatsomus sekä yhteiset aatteelliset harrastukset. Kertoman mukaan 18 vuotta nuorempi Matti piiritti sinnikkäästi Allia, jolla kosijoita oli riittänyt aiemminkin. Ympäristön ennakkoluuloista huolimatta vilkas ja eloisa helsinkiläisopettaja sekä hämäläisen rauhallinen tutkija-poliitikko täydensivät toisiaan. Ystävyys syveni ja pari vihittiin Turussa 1897. Työlleen omistautuneen parin vihkiminen tapahtui yksinkertaisesti ja koruttomasti. Tämän jälkeen oli kummankin suunnattava esitelmätilaisuuksiinsa.

Itse avioliitto jatkui aina Matti Helenius-Seppälän kuolemaan saakka 1920. Matti Helenius-Seppälä kuoli matkallaan Atlantin valtamerellä, Alli Trygg-Helenius kuusi vuotta myöhemmin Helsingissä. Alli Trygg-Heleniuksen hautajaissaattueen kulkiessa läpi kaupungin kerrotaan kadun varsien olleen täynnä ihmisiä. Niin suuri vaikutus raittiusvaikuttajalla oli työväen sosiaaliseen elämään.

Teksti: Tuula Vuolle-Selki