raitis.fi-lehti: Esittelyssä

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita kategoriasta Esittelyssä. Muiden kategorioiden juttuja löydät täältä.

Kännikapina testaa: Elokuvateatteri Riviera

Onko Riviera elokuvateatteri vai baari? Niin tai näin, paikassa on hyvä tunnelma.

Onko Riviera elokuvateatteri vai baari? Niin tai näin, paikassa on hyvä tunnelma.

riviera

Helsingin Kalliossa sijaitseva Riviera on hieno esimerkki baarista, jossa keskiössä ei ole humaltuminen vaan mukava ajanvietto yhdistettynä kulttuuriin ja makuelämyksiin. Kännikapina kävi testaamassa paikan elokuvaelämyksen ja moctailit.

Heti ovelta välittyi Rivieran hyvä tunnelma. Osa ihmisistä oli selvästi vain pistäytymässä, osa odotti elokuvan alkua, mutta kaikilla oli hymy herkässä.Rennossa ilmapiirissä tuntemattomillekin saatettiin jutella pari sanaa.

Baarimikko sekoitteli juomat, jotka olivat paitsi kauniin näköiset myös taivaallisen hyvän makuiset! Shakeriin lorahti ainakin granaattiomenamehua, sitruunaa ja minttua. Kylmäkaapissakin oli ihan kiitettävästi alkoholittomia oluita ja siidereitä limujen lisäksi.

Myös elokuvasalissa on baaritiski, josta voi käydä katselun aikanakin tilaamassa naposteltavaa ja juotavaa. Hymyilevä mies -elokuvaa katsellessa hymyilytti itseäkin, kun edessä oli dippilautanen, kaunis drinkki ja tietysti myös perinteiset popcornit.

Viime aikoina baarit, joissa on myös jotain mukavaa tekemistä, ovat kasvattaneet suosiotaan. Ihmiset ovat selvästi valmiita maksamaan juomistaankin vähän enemmän kivassa ympäristössä. Rivieran kaltaisten paikkojen voi katsoa edustavan juuri sitä paljon puhuttua sivistynyttä alkoholikulttuuria, jota Suomeen on toivottu. Tunnelma on välitön, kaikki käyttäytyvät hyvin eikä sillä oikeastaan ole merkitystä, mitä kenelläkin on kauniissa lasissaan.

Leppoisa ja hyväntuulinen baarin ja elokuvateatterin sekoitus
Yleinen tunnelma:
Alkoholittomat juomat:
Ruoka / naposteltavat:
Aktiviteetit / viihdykkeet: 

Teksti: Emilia Laine

Liikkumisen iloa ja yhdessä oloa

Sherborne-liikuntamuodossa mielen hyvinvointi lähtee kehotietoisuudesta.

Sherborne-liikuntamuodossa mielen hyvinvointi lähtee kehotietoisuudesta.

Sherborne-harjoitteissa luodaan turvallisia toimintatilanteita, jotta lapsi voi oppia tuntemaan omat kykynsä ja luottamaan niihin.
Sherborne-harjoitteissa luodaan turvallisia toimintatilanteita, jotta lapsi voi oppia tuntemaan omat kykynsä ja luottamaan niihin.

Motorinen kehitys on tärkeä osa ihmisen kokonaiskehitystä ja näitä taitoja tukemalla ennaltaehkäistään sosiaalisen kehityksen ja oppimisen ongelmia. Liikkumisesta voidaan tehdä hauskaa ja yksi keino tähän on harjoittaa vuorovaikutussuhteita korostavaa Sherborne-liikuntaa.

Lapset liikkuvat, pyörivät, juoksevat ja pomppivat jokainen omalla yksilöllisellä tavallaan. Toinen kulkee hiljalleen siinä kun toinen säntää juosten paikasta toiseen kolmannen roikkuessa samaan aikaan pää alaspäin kädet heiluen.

Liikkuminen on lapselle luontaista, joten yhdessä havainnoiden ja kannustavassa ilmapiirissä lapsi uskaltaa kokeilla taitojaan. Vapaan leikin aikana lapsi saa itse vaikuttaa siihen, mitä tekee ja minkälaisilla säännöillä leikkiä leikitään. Aikuisen astuessa lapsen leikiin mukaan liikunnasta tulee yhdessä hauskaa ja myös aikuinen voi kehittää itseään tulemalla ulos omalta mukavuusalueeltaan.

Liikunta aktivoi kokonaisvaltaisesti aisteja ja samalla lapsi kehittää sosioemotionaalisia taitoja, oppimisvalmiuksia ja motoriikkaa. Mennään siis kuperkeikka takaperin, jätetään istuminen vähemmälle ja tutustutaan toisiimme liikunnan avulla.

Vuorovaikutussuhteita ja liikuntaa

Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry:n alueyhteyshenkilö, soveltavan ja Sherborne-liikunnan kouluttaja Sari Kuivas Oulusta sanoo, että lasta on hyvä kannustaa liikkumaan monipuolisesti.

– Aina ei tarvita välineitä vaan aivan vain sinä, minä ja tämä tila. Vamma tai sairaus ei ole este liikkumiselle. Mikäli lapsella on erityistarpeita, kokemusten antaminen hänelle on erityisen tärkeää, Kuivas kuvailee.

Sari Kuivas kertoo, että Sherborne-liikunnassa tuetaan lasta toimimaan hallitusti niin, että hänen aivonsa oppivat erottelemaan ja yhdistämään aistihavaintoja. Kokemuksien kautta lapsi alkaa aktiivisesti ja aloitteellisesti hakemaan tarvitsemiaan kokemuksia.
Sari Kuivas kertoo, että Sherborne-liikunnassa tuetaan lasta toimimaan hallitusti niin, että hänen aivonsa oppivat erottelemaan ja yhdistämään aistihavaintoja. Kokemuksien kautta lapsi alkaa aktiivisesti ja aloitteellisesti hakemaan tarvitsemiaan kokemuksia.

Kuivas kertoo, että liikkumalla opitaan vuorovaikutustaitoja, kehon tiedostamista ja sen hallintaa, sekä tilan ja voimankäytön tiedostamista ja ajan ja rytmin hahmottamista.

– Tekemisen lisäksi rauhoittuminen ja rentoutuminen ovat yhtä tärkeitä asioita. Toisin sanoen Sherborne-liikunnassa opitaan sellaisia taitoja, jotka toimivat perustana monen monimutkaisemman taidon oppimisessa, hän painottaa.

Kuivas kertoo, että monissa Sherborne-liikunnan liikkeessä ollaan lähekkäin, ja kosketuksen kautta lapsen ja perheenjäsenten välinen kehollinen vuorovaikutussuhde vahvistuu.

– Sherborne-liikunnassa positiiviset kokemukset omasta kehosta lisäävät omaehtoista liikkumista sekä halua ilmaista itseään. Uusien asioiden oppiminen turvallisessa ilmapiirissä vahvistaa lapsen itsetuntoa ja kannustaa liikkumaan lisää. Tässä liikunnassa ei tarvita välineitä, vaan toiminta rakentuu yksinkertaisista perusliikkumistaitojen kehittymistä sekä vuorovaikutusta tukevista harjoituksista. Sherborne-liikunta sopii kenelle tahansa ja missä tahansa. Näihin liikuntahetkiin voi yhdistää myös satuja, loruja, mielikuvia ja musiikkia. Yhdessä tehdessä ilo tarttuu, joten Sherborne-liikuntaa kannattaa kokeilla, hän painottaa.

Kuin kotonaan omassa kehossaan

Kuivas kertoo, että Sherborne-liikunnan eli Sherborne Developmental Movement -lapsen liikunnan kokonaisvaltaisen opetusmenetelmän kehitti englantilainen liikunnanopettaja ja fysioterapeutti Veronica Sherborne (1922–1990).

Veronica Sherbornen opettajina toimivat Rudolf Laban (1879-1958) ja Lisa Ullmann (1907-1985), jotka vaikuttivat voimakkaasti hänen ajatteluunsa ja tapaansa työskennellä lasten parissa. Tanssiteoreetikko Rudolf Laban on kehittänyt nimeään kantavan tanssiteorian ja Lisa Ullmann auttoi puolestaan Labania soveltamaan tanssiteoriaa myös lastentanssiin ja liikuntaan.

Sherborne-liikunnassa nautitaan yhdessä olosta ja liikutaan lapsen tason mukaisesti.
Sherborne-liikunnassa nautitaan yhdessä olosta ja liikutaan lapsen tason mukaisesti.

Veronica Sherbornen seuratessa eri-ikäisten lasten leikkimistä ja liikkumista, hän päätyi heitä havainnoidessaan päättelemään, että lapsella on kaksi perustarvetta. Ensinnäksin jokaisen lapsen on tärkeää kokea oma kehonsa siten, että hän voi tuntea olevansa siinä kotonaan ja tämän kokemuksensa avulla hän voi saavuttaa kehonsa hallinnan. Toiseksi jokaisella lapsella täytyy olla mahdollisuus ihmissuhteiden solmimiseen.

Kuivas jatkaa, että Veronica Sherborne kehitti Sherborne-liikunnan alunperin kehitysvammaisten lasten ja aikuisten tarpeisiin, mutta monipuolisuutensa ja muunneltavuutensa ansioista sitä käytetään nykyisin useissa maissa myös yleis- ja erityisopetuksessa niin kouluissa kuin päiväkodeissa.

– Sherborne-liikunta sopii erinomaisen hyvin perheliikuntaan myös omassa kodissa ja pienissä tiloissa toteutettavaksi. Veronica Sherbornen mukaan vuorovaikutusleikit vahvistavat lapsen itsetuntoa, kasvattavat kehotietoisuutta ja lisäävät lapsen kokemaa fyysistä ja psyykkistä turvallisuudentunnetta. Hänen ajatustensa mukaan vuorovaikutusleikkien tavoitteena on antaa lapselle onnistumisen kokemus siitä, että hän saa jonkin asian tapahtumaan ja näin ollen hän saa onnistumisen kokemuksia omista suorituksistaan.

– Sherborne-liikunnan tavoitteena onkin luoda muun muassa turvallisia toimintatilanteita, jossa lapsella on mahdollisuus oppia tuntemaan omat kykynsä ja myös luottamaan niihin, hän painottaa.

Kuivas kertoo, että aikuisjohtoisilla Sherborne-harjoituksilla tuetaan lasta toimimaan hallitusti niin, että hänen aivonsa oppivat erottelemaan ja yhdistelemään lisäksi aistihavaintoja.

– Aikuisella tuleekin olla herkät ”tuntosarvet”, jolloin hän tunnistaan kunkin lapsen yksilölliset tarpeet ja saa sensitiivisellä ohjaamisellaan lasta kehittymään niin, että lapsi hakee aktiivisesti ja aloitteellisesti tarvitsemiaan kokemuksia, hän tiivistää.

Kuinka päästä alkuun?

VAU ry:n yhtenä kouluttajana toimiva Kuivas kertoo, että VAU ry järjestää Sherborne-liikuntakoulutuksia eri puolilla Suomea yhteistyössä muun muassa oppilaitosten, kesäyliopistojen ja järjestöjen kanssa sekä tilauskursseina kaupungeille, kunnille ja muille työnantajille.

– Sherborne-liikuntaa voi opiskella perus- ja jatkokursseilla. Peruskurssi on kaksipäiväinen eli se kestää yhteensä 16 tuntia. Jatkokurssi on päivän mittainen eli kahdeksan tuntia. Liikuntamalli soveltuu monipuolisesti erilaisten kuntoutuksien, liikunnan ja opetuksen ammattikäyttöön, mutta myös perheiden arkikäyttöön. Koulutus antaa tietoa lapsen kehitykseen liittyvistä ongelmista ja tarjoaa valmiuksia käyttää kyseisiä harjoituksia motoristen ja sosiaalisten taitojen kehittämisessä sekä oppimisvalmiuksien tukemisessa.

Peruskurssilta saa valmiudet Sherborne-ryhmän toiminnan aloittamiseen ja harjoitteiden käyttöön omassa työssä tai kotona. Jatkokurssilla syvennetään puolestaan tietoutta Sherborne-liikunnan soveltamisesta erilaisille ryhmille sekä perehdytään harjoitusten vaikeustason muunteluun. Molemmat kurssit sisältävät sekä teoriaopetusta että käytännön harjoituksia, Kuivas kuvailee koulutuksen sisältöä.

– Olen itse sangen ihastunut Sherborne-liikuntaan, koska yhdessä tekeminen ilman välineitä auttaa meitä kaikkia pysähtymään arjessa läsnä olevaan vuorovaikutukseen toistemme kanssa. Sherborne-liikunnan keinoin voidaan löytää niitä kykyjä ja taitoja, jotka ovat jossakin piilossa tai joita emme uskalla käyttää syystä tai toisesta. Kehotietoisuuden lisääntyessä uskallamme käyttää omaa luovuuttamme sekä omaa persoonaamme ilman jatkuvaa kontrollointia. Parasta Sherborne-liikunnassa on se, että jokainen osallistuja saa olla juuri sellainen kuin on, hän tiivistää.

Teksti: Minna Korva-Perämäki  Kuvat: Sari Kuivaksen kuvagalleria

Kohtuullisuudesta raittiuteen ja työväenyhdistykseksi

Raittiusyhdistys Koiton historia on värikäs. Mukaan mahtuu niin ilonpitoa ja harrastustoimintaa kuin aatteellisia kiistoja ja politiikkaa.

Raittiusyhdistys Koiton historia on värikäs. Mukaan mahtuu niin ilonpitoa ja harrastustoimintaa kuin aatteellisia kiistoja ja politiikkaa.

Raittiusyhdistys Koitto perustettiin 14. päivänä lokakuuta vuonna 1883 Helsingissä. Raittiusaate ei sinänsä ollut uusi asia, mutta Koitto oli mukana näyttämässä aatteelle kokonaan uutta suuntaa.

Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot ja moni muu oli jo perustanut raittiusseuroja vuosisadan alkupuolelta lähtien, mutta tuohon aikaan raittiusliike oli lähinnä sivistyneistön harrastus. Yläluokkaan lukeutuva Lönnrotkin varoitteli ylhäältä rahvasta juopottelusta ja puhui paloviinan käyttöä vastaan lääkärikirjassaan ”Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri” (1839) – hän ei tosin aina itsekään pysynyt oman seuransa periaatteissa.

Raittiusyhdistys Koitto toi kuitenkin aivan uusi tuulia. Yhdistyksen perusti Kansanvalistusseuran sihteeri ja valtiopäiväedustaja Aksel August Granfelt, mutta tällä kertaa osallisina toiminnassa eivät olleet vain ylhäiset. Koitto veti mukaansa joukoittain pääkaupunkiin muuttaneita työläisnuoria ja toi raittiuden ihanteen tavallisten ihmisten mieliin.

Alkuvaiheessa Koitto jakautui täyden raittiuden ja kohtuullisen raittiuden osastoihin. Kohtuuden kannattajiin kuuluivat ne jäsenet, jotka hyväksyivät raittiusliikkeen päämäärän, mutta eivät halunneet antaa ehdotonta raittiuden lupausta. Kohtuuden osaston erottua Koitosta muodostui yksinomaan täyden päihteettömyyden pohjalta toimiva raittiusyhdistys.

Samaa kehitystä kuvasi myös se, että suomalaisten raittiusjärjestöjen kattojärjestö oli alkuperäiseltä nimeltää Kohtuuden Ystävät. Vuonna 1884 nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa Raittiuden Ystävät, joka kuvastaa ajatusta, että päihteitä ei tarvita elämän iloihin tai suruihin lainkaan.

Sosiaalinen yhteisö juuriltaan irronneille

Heti ensimmäisinä vuosina Koittoon perustettiin kirjasto sekä laulu- ja soittokuntia. 1900-luvun alussa opinhaluisille järjestettiin erilaisia opiskelumahdollisuuksia kansakoulukursseista viulunsoittoon.

Viikkokokouksissa keskusteltiin urheilusta, säästäväisyydestä, väkijuomista sekä myös naisten asemasta ja äänioikeudesta. Koiton jäsenistön enemmistö oli nuoria aikuisia, hieman yli kaksikymmentävuotiaita. Vain murto-osa oli syntyperäisiä helsinkiläisiä. Koitto tarjosi sosiaalisen yhteisön juuriltaan irronneille, maalta muuttaneelle, kaupungin houkutuksille alttiille nuorisolle.

1900-luvun alussa yhdistys sai uusia jäseniä ja toiminta vilkastui. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa turmion lähteenä ei nähty vain juoppoutta. Käytiin jopa keskustelua siitä, voiko Koiton tilaisuuksissa tai Koiton tiloissa tanssia tai esittää näytelmiä. Terve ilonpito onneksi voitti.

Koitto hankki jäsenistölleen kesäsiirtolaksi Helsingin Vanhankaupunginlahdella sijaitsevan Lammassaaren vuonna 1904 ja sinne perustettiin näytelmäseura. Vuonna 1919 seurasta kehittyi Koiton Näyttämö. Koiton Näyttämö yhdistyi myöhemmin Kansanteatteriin, joka sittemmin sulautui Helsingin työväenteatteriin. Tämä taas muodosti pohjan tulevalle Helsingin kaupunginteatterille.

Työväen yhdistykseksi

Vuonna 1915 Koitto erosi kattojärjestö Raittiuden Ystävistä. Työväestö päätteli, että puute ja kurjuus eivät johdu yksinomaan juoppoudesta, vaan että juoppous johtuu ainakin suurelta osalta vallitsevasta yhteiskuntajärjestelmästä. Raittiusasia nähtiin nyt osana vallitsevaa politiikkaa. Raittiiden ja hyvien elämäntapojen ihanteista ei luovuttu, mutta ne ymmärrettiin aikaisempaa väljemmin.

Suuri joukko koittolaisia osallistui sisällissotaan ja huomattava osa joutui sodan jälkeen vankileireille. Sodan päätyttyä yhdistyksen omaisuus julistettiin myynti- ja hukkaamiskieltoon. Toiminnan jatkaminen näytti vaikealta. Näyttämö ja sekakuoro käynnistivät toimintansa uudelleen jo syksyllä 1918. Myöhemmin perässä seurasivat myös muut piirit. Vuoden 1919 vuosikertomuksessa todettiin, että kansalaissota hävittiin, mutta kieltolaki tuli voimaan.

Suomesta Amerikkaan muuttaneille siirtolaisperheille alkoholi tuotti paljon surua ja murhetta. Aktiivista toimintaa oli ollut 1890-luvulta lähtien mm. Calumetin kuparisaaren siirtolaisten keskuudessa. Siirtolaisten joukossa oli myös Raittiusyhdistys Koittoon Helsingissä kuuluneita jäseniä. Amerikan suomalaisen raittiuskansan äänenkannattaja Koitto kehottaa perheenäitejä ja vaimoja ottamaan ohjat käsiinsä ja poistamaan väkijuomat kapakoista. Atlantin toisella puolellakin elettiin kieltolain aikaa.

Koiton viesti Amerikan sisaryhdistykselle vuonna 1919.
Koiton viesti Amerikan sisaryhdistykselle vuonna 1919.

Vuonna 1930 maan alla toimineet kommunistit saivat enemmistön Koiton hallituksessa, mikä puolestaan aiheutti lapualaisissa ankaraa vastustusta. Saman vuoden heinäkuussa viranomaiset sulkivat Koiton talon. Ovien avaamisen ehtona oli kommunistien erottaminen yhdistyksestä.

Koiton runsaan vuosisadan historiaan mahtuu siis monia vaiheita: ensimmäisinä vuosikymmeninään Koitto oli leimallisesti yhteiskunnallinen liike, sittemmin sivistys- ja kulttuuriliike ja 1950-luvulta lähtien nuoriso- ja varhaisnuorisoliike.

Kirjoittaja Tuula Vuolle-Selki on kasvatus- ja sosiaalihistoriaan perehtynyt tutkija sekä elämänkerta- ja tietokirjailija.

Lisää historiaa: Lue Amerikansuomalaisten raittiusliikkeen vaiheista

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Raittiusliike oli amerikansuomalaisia yhdistävä voima

1900-luvun alussa Amerikan suomalaisten yhteisössä oli erikoinen kilpailutilanne. Raittiusliike ja työväenliike ajoivat kumpikin raittiusasiaa ja kamppailivat siitä, kumpi saa suomalaiset maahanmuuttajat puolelleen.

1900-luvun alussa Amerikan suomalaisten yhteisössä oli erikoinen kilpailutilanne. Raittiusliike ja työväenliike ajoivat kumpikin raittiusasiaa ja kamppailivat siitä, kumpi saa suomalaiset maahanmuuttajat puolelleen.

Suomalaisia siirtolaisia kokoontuneena Raittiusseuran talon kuistilla. Paikka on Eveleth, Kalifornia vuonna 1904. Kuva: SLS arkisto
Suomalaisia siirtolaisia kokoontuneena Raittiusseuran talon kuistilla. Paikka on Eveleth, Kalifornia vuonna 1904. Kuva: SLS arkisto

Monelle Suomesta Amerikkaan muuttaneelle siirtolaiselle alkoholi oli ongelma. Työ kaivoksissa ja metsäkämpillä oli raskasta. Suomesta tulijat olivat valtaosaltaan poikamiehiä tai miehiä, joiden perhe oli jäänyt kotimaahan. Vähäinen vapaa-aika oli houkutuksille altista.

Ympäristöstä puuttui koti-Suomessa vallinnut sosiaalinen kontrolli, kuten kyläyhteisö, sukulaiset tai kirkko ja myös koti-ikävä vaivasi. Valtiovallankaan käsi ei ulottunut syrjäisillä siirtolaisalueilla Amerikassa ja Kanadassa eläneiden siirtolaismiesten käytökseen tai pikkurikkomuksiin.

Raittiusaktiivi ja aikalainen Akseli Järnefelt-Rauanheimo kuvaa 1890-luvun suomalaismiesten railakasta vapaa-ajan viettoa kirjassaan Suomalaiset Amerikassa:

– Ensi aikoina suomalaiset yleensä tekivät itsensä tunnetuksi suuren juoppouden kautta. Raakaa elämää vietettiin kapakoissa, sinne ansiot kulutettiin ja siellä mässättiin.

Olosuhteet huomioon ottaen suomalaisten keskuudessa raittiustyötä oli tehtävä ehdottomuutta noudattaen ja täydellistä raittiutta vaatien.

Aluksi käytiin ruotsalaisten ja norjalaisten raittiuskokouksissa

Raittiusliike oli alkuvaiheessa suomalaissiirtolaisten kenties tärkein sosiaalinen instituutio ja yhdistävä voima. Aluksi suomalaiset kävivät ruotsalaisten ja norjalaisten raittiuskokouksissa. Suomen ruotsalaisseuduilta tulleille kieli ei ollut ongelma, suomenkielisille sen sijaan oli.

Suomalaiset alkoivat vähitellen perustaa omia raittiusseurojaan. Ensimmäinen yhdistys aloitti toimintansa Hancockissa Michiganin norjalaisessa raittiusseurassa käyneiden suomalaisjäsenten aloitteesta. Vuonna 1885 perustettiin Quincyssä raittiusyhdistys Pohjan Tähti.

Raittiusseurojen nimet kuten Totuuden Etsijä, Auringon Säde, Elon Tähti, Aallotar, Rauhan Koti ja Ilo-Huuto kertovat toiminnan ylevistä tavoitteista ja siveellisesti kohottavasta sisällöstä. Käytännössä raittiusjärjestöissä tehtiin paljon myös sosiaalista työtä.

Raittiusseurat olivat suomalaissiirtolaisille kirkon lisäksi ainoa paikka, jossa he saattoivat tavata toisiaan. Muiden kuin suomalaisten kanssa oltiin hyvin vähän tekemisissä työn ulkopuolella. Avioliittokumppaniakin haettiin omanmaalaisten keskuudesta.

Siirtolaiset kuitenkin kaipasivat toimintaa, joka myöhemmin kanavoitui muun muassa työväenliikkeeseen, näytelmäkerhoihin, soittokuntiin, ja voimisteluseuroihin.

Raittiusliikkeen hajoaminen

Raittiusseurat olivat tiukasti kirkon holhouksessa. Useimmat johtajat olivat pappeja ja monet tavoitteissaan tiukkoja, jopa ahdasmielisiä. Täydellisen raittiuden tavoitetta ylläpidettiin pikkutarkasti. Seuroissa käytiin muun muassa keskustelua siitä, saiko raittiusliikkeen jäsen käyttää alkoholia sisältäviä lääkkeitä.

Erimielisyydet tanssin ja muun kevyen ohjelman sisällyttämisestä raittiusliikkeen toimintaan jakoivat sen pian kahtia. Terveen ilonpidon sallivat perustivat oman keskusyhdistyksensä nimeltään Suomalainen Raittiuden Ystäväin Yhdistys Amerikassa.

Amerikansuomalainen raittiusliike oli alun perin varsin konservatiivinen. Se suhtautui työväenliikkeeseen avoimen torjuvasti. Raittius oli kuitenkin osa myös työväenliikkeen aatesisältöä, joten raittiusliikkeen ja työväenliikkeen välille syntyi selvä kilpailuasetelma.

Työväenliike näki alkoholin käytön kapitalismiin kuuluvana paheena, jolla heikennettiin työväenluokan asemaa. Monet Amerikassa vaikuttaneet työväenliikkeen edustajat, tunnetuimpana Matti Kurikka, puhuivat alkoholia vastaan. Sosialistit katsoivat, etteivät he tarvinneet raittiusseuroja, koska työväenliikkeessä oli mahdollisuus ajaa raittiusliikkeen tavoitteita.

Kieltolain vaikutus raittiusliikkeeseen

Kieltolain tultua voimaan 1919 raittiusliikkeen kannattajat tunsivat saavuttaneensa päämääränsä. Raittiusseuratyöllä ei nähty enää olevan suurta merkitystä. Kieltolain myötä raittiusliikkeen kannatus kuihtui.

Kun kieltolaki kumottiin, olivat suomalaissiirtolaiset jo sulautuneet ympäröivään yhteiskuntaan. Seuraavan polven siirtolaiset eivät enää kokeneet raittiusaatetta yhtälailla yhdistäväksi tekijäksi kuin edellinen polvi. Raittiusliikkeen sosiaaliset tehtävät olivat siirtyneet yhteiskunnalle tai muille instituutioille.

Kirjoittaja Tuula Vuolle-Selki on kasvatus- ja sosiaalihistoriaan perehtynyt tutkija sekä elämänkerta- ja tietokirjailija.

Lisää historiaa: Lue Raittiusyhdistys Koiton värikkäästä historiasta

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Kiusaaminen ei lopu itsestään

Kiusaaminen on ongelma, joka voi ilmetä hyvin eri tavoin. Se voi olla kaikille näkyvää tai lähes näkymätöntä. Jos kiusatulle ei … Jatka lukemista Kiusaaminen ei lopu itsestään

Lasten ja nuorten kiusaamisessa on samat elementit ja piirteet kuin aikuisten välisessä kiusaamisessa, vain käytetyt sanat ja teot vaihtelevat. Kun koululuokassa tai työyhteisössä yhtä kohdellaan kaltoin, se vahingoittaa koko ryhmän ilmapiiriä ja hyvinvointia.

Kirjan kansi: Irti kiusaamisesta ja kiusaajista, Kirjapaja 2017
Kirjan kansi: Irti kiusaamisesta ja kiusaajista, Kirjapaja 2017

Kiusaaminen on ongelma, joka voi ilmetä hyvin eri tavoin. Se voi olla kaikille näkyvää tai lähes näkymätöntä. Jos kiusatulle ei puhuta, häntä mollataan tai häneen kohdistuu fyysistä väkivaltaa, on ulkopuolisen helppo huomata, että jotain on vialla.

Sen sijaan hienovaraisempi kiusaaminen ei ole yhtä helposti huomattavissa. Pienet katseet, toistuva päälle puhuminen, kokouskutsujen lähettämisen ”unohtelu” tai selän kääntäminen ryhmässä ovat esimerkkejä tästä. Kiusattu tuntee sen, mutta tunne tai teot eivät välttämättä ole niin selkeitä, että asiaa osaisi pukea sanoiksi.

Psykologian tohtori Satu Kasken ja psykologi Vesa Nevalaisen tuore kirja Jo riittää – Irti kiusaamisesta ja kiusaajista (Kirjapaja 2017) käsittelee kiusaamista ja kuinka yhteisö voi päästä kiusaamisesta eroon. Kirjoittajien mukaan ei ole harvinaista, että jotakuta kiusataan koko peruskoulun ajan tai että vasta työpaikan vaihtaminen lopettaa kiusaamisen.

Kirja käsittelee aihetta monisyisenä ilmiönä, joka vaikuttaa kaikkiin muihinkin paitsi kiusattuun. Kiusaaminen on kuin syöpä yhteisössä. Se vaikuttaa koko tiimin ilmapiiriin. Työyhteisö menettää otteensa luovuudesta, tehokkuudesta ja tekemisen meiningistä. Kirjoittajien mukaan kiusaamista salliva joukkue tuottaa harvoin kokonaisuutena hyvää tulosta.

Pitkäjänteisyys ja aito halu ratkaisevat

Kiusaamisessa oleellinen piirre on toistuvuus. Kirjoittajat kuvaavat kiusaamisen lopettamista pitkäjänteisyyttä ja tahtoa vaativana prosessina. Yleensä kiusaaminen on kehittynyt pikkuhiljaa, pidemmän ajan kuluessa. Kun ihmisten väliseen vääristyneeseen suhteeseen ei puututa, siitä tulee yhteisön toimintatapa.

– Kiusaaminen kehittyy hitaasti, joten yleensä sen poistaminenkin on hidas prosessi, joka vaatii kaikilta osapuolilta aitoa halua muutokseen, kirjoittajat kuvaavat.
Suurin ongelma kuitenkin lienee se, ettei ongelmaan puututa.

– Se että kiusaamista ei oteta vakavasti, lienee yleisin syy siihen, miksi kiusaaminen jatkuu päivästä ja pahimmillaan vuodesta toiseen.

– Kouluilla voi olla esimerkiksi kiusaamisen vastainen ohjelma, mutta sitä käyttää vain kaksi opettajaa, kirjoittajat toteavat

– Työpaikalla on tarkat säännöt toisten työntekijöiden asianmukaisesta kohtelusta, mutta kukaan ei välitä niistä eikä edes lue niitä. Mikäli kaikki eivät sitoudu niin kutsuttuun nollatoleranssiin, vain muutamien siitä kiinni pitävien on hankala, jollei mahdotonta muuttaa kiusaamiskulttuuria.

On myös tavallista, että ongelmaan pyritään puuttumaan vain vähäisillä toimilla ja annetaan sitten asian olla.

– Joillakin organisaatiolla kiusaamisen selvittelyprosessi voi olla sellainen, että esimies keskustelee kerran kiusaajaksi syytetyn kanssa ja antaa asian olla. Pahimmillaan tällainen toiminta vain pahentaa itse kiusaamista.

On toisaalta ymmärrettävää, että työpaikoilla ja kouluissa on työnteko- ja tulospaineita, ja siksi kiusaamista yritetään hoitaa mahdollisimman vähäisellä vaivalla. Kukaan ei koe ilmapiirin parantamista omaksi tulosalueekseen ja siksi ongelmaa ei pyritä ratkaisemaan pitkäjänteisesti.

Vaarana on myös selvittäjien kärsimättömyys. Koska kiusaaminen on usein jatkunut yhteisössä pitkään, se ei myöskään lopu hetkessä. Kun pikaisia tuloksia ei synny, selvittäjät saattavat luovuttaa ja kiusattu itsekin tuntee itsensä vain kiusankappaleeksi.

Kiusaajia yhdistää vajaavainen empatiakyky

Kiusaajia ja kiusattuja on monenlaisia. Jotain yhteistä kuitenkin on.

– Ainoa kiusaajia yhdistävä asia tuntuu olevan se, että heillä on jonkinlaisia vaikeuksia empatia- eli myötäelämiskykynsä kanssa. Kun kyllästyttää, niin aina voi piristää itseään toisen kiusaamisella. Kun ärsyttää, niin aina voi purkaa ärsyyntymisen toiseen. Omat tarpeet ovat tällaisella ihmisellä aina etusijalla. Hän ei osaa ajatella muita, eikä ottaa toisen tarpeita huomioon, kirjoittajat kuvaavat.

– Kiusaajat eivät kerta kaikkiaan kykene tuntemaan, miten pahalta kiusaaminen toisesta tuntuu. He eivät ymmärrä tekojensa seurauksia kovinkaan hyvin. Joskus tällaista tapahtuu myös parisuhteen päättyessä. Eron jälkeen ihminen vainoaa ja kiusaa entistä kumppaniaan ymmärtämättään, mitä tekee, saati mitä se toiselle aiheuttaa.

Empatian puutteesta kertoo myös se, miten kiusaaja itse tyypillisesti kuvaa tilannetta, jos se otetaan puheeksi. Teot, jotka aiheuttavat toiselle suurta ahdistusta, koetaan viattomana leikkinä. Toisaalta osassa tapauksia kiusaaja tiedostaa tekojensa herättämät tuntemukset, mutta ei koe tekoja vääriksi.

– Heidän mielestään se on joko oikeutettua tai he eivät pidä sitä vakavana vaan pienenä herjanheittona, psykologit tiivistävät.

Yhteisön on tärkeää olla tietoinen jäsentensä kokemuksista ja tuntemuksista sekä ottaa ne vakavasti.

Joskus kiusaaja toimii niin röyhkeästi, ettei kukaan usko tapahtunutta todeksi. Työpaikalla kiusaaja voi kuunnella firman aamuraporttia, mutta samalla hän potkaisee pöydän alla työtoveriaan kipeästi. Tai henkilö saattaa kesken hyvin ystävällisen keskustelun sanoa kiusatusta jonkin viiltävän ilkeän lauseen. Asia on niin odottamaton, että muut epäilevät kuulleensa väärin.

-Kohtaamme säännöllisin väliajoin asioita, joita emme pysty uskomaan todeksi. Ja koska tapahtunut on niin järkyttävä, absurdi tai vastoin kaikkia moraalisia ja eettisiä oppeja, se kielletään. Koko yhteisö voi kieltää, että jotakin on tapahtunut. Röyhkeä kiusaaja on oppinut operoimaan juuri tällä alueella, koska hän on huomannut, että tällöin hän ei jää kiinni.

Vaikka kiusaaja ei ymmärrä tekojensa seurauksia tunneälyllä, hän voi ymmärtää älyllisellä tasolla, kun asia tehdään hänelle erittäin vakavasti selväksi.

”Olipa ikävästi sanottu työtoverille”

-Jokaisessa ryhmässä ja työyhteisössä jokainen on osallinen siihen, miten hyvin tai huonosti siellä kohdellaan toisia. Näin ollen ryhmällä on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten se toimii kiusaamistilanteissa, kirjoittajat toteavat.

– Kun ryhmässä tai työyhteisössä halutaan pitää kiinni niin kutsutusta nollatoleranssista kiusaamisen suhteen, tulisi jokaisen olla valppaana epäasiallisen toiminnan suhteen. Käytännössä se edellyttää ikävältä kuulostavaan sanailuun puuttumista. ”Olipas ikävästi sanottu työtoverille” -tyylinen lausahdus on tehokas pysäyttäjä. Sen sanominen edellyttää rohkeutta.

– Muiden pitäisi uskaltaa kompata puuttujan kommenttia esimerkiksi sanomalla: ”Samaa mieltä.”

Kouluissa ja päiväkodeissa sovitaan yhteiset käyttäytymissäännöt, ja kirjoittajien mukaan näin olisi hyvä toimia myös työpaikoilla. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi siitä, miten hän haluaa itseään kohdeltavan.

Näitä ääneen lausuttuja toiveita olisi syytä kunnioittaa, vaikka itse ei jakaisi samoja tuntemuksia. Osa on herkempiä, osa kestää enemmän. Kovaan huulenheittoon tottuneen on syytä heittää herjaa vain sellaisten kanssa, jotka ovat siihen valmiita. Ja hyväksyä se, että osaa ihmisistä omasta mielestä viattomalta tuntuva kommentti voi satuttaa.

Yhteinen toiminta on kirjoittajien mukaan paras keino ennaltaehkäistä kiusaamista. Kun työyhteisössä tuetaan toisia ja autetaan aina kun mahdollista, kiusaajalle ei jää tilaa toimia. Työyhteisön keskinäinen riippuvuus kannattaa yleensä osoittaa ja pohtia yhdessä.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa lukuelämys. Kirjoittajilla on elävän elämän kokemusta ja selkeä näkemys ongelman luonteesta.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen

Alkoholipolitiikkaa.fi on päättäjille suunnattu tiivis tietopaketti

Vuoden 2017 alussa avattu Alkoholipolitiikkaa.fi-sivusto kokoaa tutkimus- ja asiantuntijanäkökulmia poliittisten päätösten tueksi ja tekee näkyväksi alkoholin myynnistä hyötyvien tahojen kyseenalaista lobbausta.

Vuoden 2017 alussa avattu Alkoholipolitiikkaa.fi-sivusto kokoaa tutkimus- ja asiantuntijanäkökulmia poliittisten päätösten tueksi ja tekee näkyväksi alkoholin myynnistä hyötyvien tahojen kyseenalaista lobbausta.

Alkoholipolitiikkaa.fi-julkaisun painettu versio koostuu kolmesta esitteestä. Kuvassa näkyy jokaisesta kansi ja sisäaukeama.
Alkoholipolitiikkaa.fi-julkaisun painettu versio koostuu kolmesta esitteestä. Kuvassa näkyy jokaisesta kansi ja sisäaukeama.

Alkoholipoliittinen keskustelu on valtava sekametelisoppa. Lähes jokaisella on aiheesta mielipide riippumatta siitä, miten vähän tai paljon asioihin on perehtynyt. Erilaisia väittämiä on suuntaan ja toiseen niin valtavasti, että luotettavien faktojen löytäminen ilman paljon aikaa vievää selvitystyötä on päättäjille vaikeaa ellei mahdotonta.

Miten esimerkiksi poliitikko voi selvittää, onko Päivittäistavarakauppa ry:n viime tammikuussa teettämä tutkimus luotettava tiedon lähde? Tämän tutkimuksen mukaan vahvempien alkoholijuomien tuominen ruokakauppoihin, kioskeihin ja huoltoasemille toisi paljon erilaisia taloudellisia hyötyjä, mutta ei lisäisi lainkaan alkoholin kulutusta.

Suomalaiset suuret mediatalot julkaisivat tuloksen kritiikittä, mikä antaa ymmärtää, että kyseessä on luotettava ja objektiivinen tutkimus.

Väitteen todellisen luotettavuuden selvittämiseksi tulisi kuitenkin arvioida kriittisesti kyseisen tutkimuksen tekotapaa ja selvittää tutkimuksen tekijän intressit. Toisaalta tulisi verrata sen tuloksia kansainvälisen tiedeyhteisön tekemiin pitkän aikavälin tutkimuksiin vastaavista aiheista.

Kyseessä oli kyselytutkimus, jossa kysyttiin tavallisilta ihmisiltä miten he arvelevat lakiuudistuksen vaikuttavan. Tarkemmin katsoen Päivittäistavarakauppa ry:n selvitys ei siis ole verrattavissa tieteelliseen tutkimukseen perustuviin asiantuntijanäkökulmiin. Tämän kaltaisessa gallupissa myös kysymyksenasettelulla on paljon vaikutusta tuloksiin.

Toisaalta verrattaessa Päivittäistavarakauppa ry:n galluppia oikeisiin tieteellisiin tutkimuksiin, havaitaan, että sen tulos on räikeästi ristiriitainen. Tutkimukset ovat nimittäin toistuvasti osoittaneet, että alkoholin suurempi saatavuus lisää sekä juomista että alkoholihaittoja yhteiskunnassa.

Kyseessä on siis elinkeinoelämän varsin hävytön lobbauskampanja, jolla pyritään vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon ja kansalaismielipiteeseen levittämällä kyseenalaisia, tieteelliseltä tutkimustiedolta näyttäviä väitteitä.

Median työtahti on nopea, eikä toimittajilla ikävä kyllä ole yleensä mahdollisuutta selvittää faktoja ja kyseenalaistaa lobbareiden väitteitä. Myös poliitikoilla on hyvin harvoin aikaa ja kiinnostusta perehtyä asiaan.

Systemaattista vääristelyä ja muutosvastarintaa

Tammikuinen Päivittäistavarakauppa ry:n selvitys oli vain yksi esimerkki faktojen hämmentämisestä. Selvityksen ajoitus ei ollut satunnainen. Alkoholilain uudistus on käsittelyssä kevätkaudella. Käsittely on viivästynyt, sillä aihe oli tarkoitus käsitellä jo viime syksynä. Myös kesän lopussa uutisoitiin hyvin vastaava ristiriitainen selvitys.

Alkoholilobbaus on argumenteiltaan ja meneltemiltään hämmästyttävän usein lähes identtistä sen kanssa, miten tupakkateollisuus aikanaan kasvatti valtaansa politiikassa. Alkoholin myynnistä hyötyvillä toimijoilla on tarkkaan mietitty strategia ja systemaattinen tapa vaikuttaa poliittisiin päätöksiin ja yleiseen mielipiteeseen. Myös mittavat taloudelliset resurssit mahdollistavat tehokkaan lobbauksen.

Tarkoitushakuisen vääristelyn lisäksi alkoholipoliittiseen keskusteluun vaikuttavat negatiivisesti myös viattomat väärät käsitykset ja poliitikkojen haluttomuus tunnustaa monille niin armaaksi muodostuneen päihteen haittojen todellista laajuutta.

Tämä päättäjien uskomusten ja asenteiden sekamelska määrittelee sen, mihin suuntaan Suomen alkoholilaki muokkautuu. Luotettavalla tutkimustiedolla on toki osansa, mutta valitettavan usein se jää jalkoihin tunteiden ja uskomusten jyllätessä. Nyt tekeillä oleva alkoholilaki on saanut kiivasta kritiikkiä tutkija- ja asiantuntijakentältä laidasta laitaan, sillä sen nähdään lisäävän merkittävästi alkoholin terveydellisiä ja taloudellisia haittoja.

Esimerkiksi THL:n maltillisen arvion mukaan A-oluen ja limuviinojen tuominen ruokakauppoihin nostaa vuosittaisia alkoholihaittoja 400 miljoonalla eurolla, mutta verotulot eivät merkittävästi lisäänny.

Yksi ääni lisää huutokuorossa

Syksyllä 2016 allekirjoittanut ja muutama muu alkoholipolitiikkaa aktiivisesti seuraava kansalainen päätti kantaa kortensa kekoon. Luotettavan tutkimus- ja asiantuntijatiedon puute alkoholipoliittisessa keskustelussa tuntui jo suorastaan absurdilta, median julkaistessa alkoholialan edustajien kannanottoja jo enemmän kuin riippumattomien asiantuntijoiden näkemyksiä.

Aloitimme luomaan omaa faktapakettia yhdessä Raittiuden Ystävien asiantuntijan Emilia Laineen kanssa. Muun muassa THL:ssä sekä Sosiaali ja terveysministeriössä työskennellyt Laine tuntee alkoholipolitiikkaa laajasti ja on tehnyt aikanaan myös gradun alkoholialan vaikutuksesta politiikkaan.

Työn tulos oli tiivis faktapaketti, jonka nimeksi tuli Alkoholipolitiikkaa.fi. Se sisältää toistaiseksi kolme pientä painettua lehtistä ja nettisivut, joilta löytyy sama tieto.

Vastaava tieto löytyy toki monesta muustakin lähteestä, mutta usein se on ripoteltu pieninä paloina esitteisiin ja monille nettisivuille. Asiat on kirjoitettu pitkällisesti, eikä olennainen selviä silmäilemällä. Alkoholipolitiikkaa.fi kokosi kaikkein olennaisimman nopeasti ja helposti luettavaksi kokonaisuudeksi.

Julkaisu lähetettiin painettuna ja sähköisesti kansanedustajille ja ministereille. Tässä apuna oli Raittiuden Ystävät ry, jota saamme kiittää painattamisesta ja postituksesta.

Asennemuutosta odotellessa

Järjestöjen ja aktiivisten kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa on varsin pieni, sillä lobbauksessa ei ole käytössä kansainvälisen alkoholialan kaltaisia resursseja. Teemme kuitenkin sen, mihin pystymme ja odotamme, että jonakin päivänä päättäjien asenteet vielä muuttuvat. Näin on tapahtunut jo tupakan suhteen.

Vielä 50 vuotta sitten tupakointi oli huomattavasti nykyistä yleisempää ja jopa sisällä lasten kanssa samassa huoneessa polttamista ei koettu ongelmaksi. Tupakkamainonnan rajoittaminen tai tupakoinnin kieltäminen julkisessa tilassa olisi tuolloin nähty naurettavana holhouksena.

Nykyään kukaan ei puhu tupakan haitattomasta kohtuukäytöstä tai tupakoinnin terveyshyödyistä.

Muutosta odotellessa pyrimme osaltamme lisäämään tietoa. Alkoholipolitiikkaa.fi-julkaisu päivittyy epäsäännöllisesti, mutta tarkoitus on tuottaa lisää materiaalia myös tulevaisuudessa aina tarpeen mukaan ja resurssien puitteissa.

Kirjoittaja on Alkoholipolitiikkaa.fi -julkaisun päätoimittaja. Julkaisun kokoaminen on aloitettu vapaaehtoisvoimin loppuvuodesta 2016. Käy tutustumassa osoitteessa www.alkoholipolitiikkaa.fi.

Teksti ja kuvitus: Janne Valkeapää

Turvaa hakevien tukena

Turvapaikanhakijoiden tuki ry kohtaa turvapaikanhakijat ihmisinä. ”Integroitumisessa tärkeää ovat suomalaiset kontaktit sekä mahdollisuus kielen oppimiseen”, vinkkaa yhdistyksen varapuheenjohtaja Katja Saarikko.

Turvapaikanhakijoiden tuki ry kohtaa turvapaikanhakijat ihmisinä. ”Integroitumisessa tärkeää ovat suomalaiset kontaktit sekä mahdollisuus kielen oppimiseen”, vinkkaa yhdistyksen varapuheenjohtaja Katja Saarikko.

Aki Kaurismäen uusi elokuva Toivon tuolla puolen kiittää lopputeksteissään muun muassa yhdistystä Turvapaikanhakijoiden tuki. Kauppamatkustaja Wikströmin ja syyrialaisen Khaledin tarinan muotoutumisessa tehtiin tarkkaa taustatyötä.

Tammikuussa 2016 rekisteröity yhdistys Turvapaikanhakijoiden tuki (Tutu) syntyi alunperin sosiaalisessa mediassa löyhänä avunantoverkostona. Toiminta alkoi vuonna 2015, kun turvapaikanhakijoiden määrä Suomessa oli kasvanut nopeasti. Taustalla oli ajatus, että apua tarvitsevien hyväksi pitää voida toimia nopeasti ja ilman byrokratiaa.

Tutun arvoja ovat muun muassa ketteryys, joustavuus, avoimuus, saavutettavuus ja tasavertaisuus.

Katja Saarikko koordinoi Turvapaikan hakijoiden tuki ry:n toimintaa pääkaupunkiseudulla.
Katja Saarikko koordinoi Turvapaikan hakijoiden tuki ry:n toimintaa pääkaupunkiseudulla.

Yhdistyksen hallituksen varapuheenjohtaja Katja Saarikko kertoo toiminnan alkuvaiheista. Turvapaikanhakijoita liikkui kaduilla joka paikassa. Vastaanottokeskuksia (VOK) oli liian vähän.

Vapaaehtoiset jalkautuivat ja ohjasivat turvapaikanhakijat ilmoittautumaan poliisilaitokselle. Kun poliisiaseman odotushuoneet ruuhkautuivat, järjestivät auttamishaluiset kansalaiset paikalle veden ja välipalan jakelua.

Turvapaikan hakijoiden tuki sai käyttöönsä tiloja Helsingin yliopistolta. Muun muassa Viikissä vapaaehtoiset organisoivat vaatekeräyksiä, lajittelivat lahjoituksia ja järjestivät niiden jakelun tasapuolisesti vastaanottokeskusten vaatejakelupisteisiin.

Tutu tekee yhteistyötä Helsingin kaupungin ja sen vastaanottokeskusten, pääkaupunkiseudun seurakuntien ja järjestöjen kanssa. Yhdistys ylläpitää kielikerhoja eri vastaanottokeskuksissa sekä järjestää turvapaikanhakijoille ja suomalaisille arvokasta yhteistä hengailu- eli ystävätoimintaa ja ruoanlaittoiltoja. Myös suomalaista kulttuuri- ja taidekenttää esitellään erityisesti niille pakolaisista, jotka ovat ammattitaiteilijoita.

Katja Saarikko kertoo suunnitelleensa jo lukioaikana kansalaisjärjestötoimintaan osallistumista. Kun Youth Against Drugs (YAD) etsi vapaaehtoisia Suomessa nuorten kanssa tehtävään ehkäisevään päihdetyöhön, jossa venäjän kielestä kerrottiin olevan hyötyä. Saarikko tunsi itseään puhuteltavan, sillä kyseinen kielikin oli hallussa. YADin vapaaehtoisena hän lähti myös mukaan Venäjällä toteutettavaan hankkeeseen, jossa kartoitettiin Venäjän terveysneuvonnan tilaa ja esiteltiin Suomen nuorisotyön malleja venäläisille opettajille ja sosiaalialan edustajille.

Tutuun Saarikko lähti alunperin vapaaehtoiseksi vaatejakelutyöhön. Nykyään hänen päävastuualuettaan on Tutun käytännön toiminnan pyörittäminen koko pääkaupunkiseudun alueella. Saarikko myös opettaa turvapaikanhakijoille suomea. Opetuksessa käytetään Helsingin yliopistossa kehitettyä Toisto -menetelmää.

Turvapaikan hakeminen vaatii kestävyyttä

Saarikon mukaan turvapaikanhakijat ovat yleensä äärimmäisen kiitollisia siitä, että heidät on otettu vastaan ja että heidän perustarpeistaan huolehditaan. Vaikka käyttörahaa ei juurikaan ole, jotenkin tullaan toimeen.

Suomessa käytännössä kaikille turvapaikanhakijoille myönnetään pieni vastaanottoraha.
Sen suuruus riippuu muun muassa siitä, onko hakija yksin vai perheen kanssa ja saako hän vastaanottokeskuksessa ruoan vai ei. Kun esimerkiksi Kaarlenkadun vastaanottokeskus tarjoaa yksinkertaiset ateriat yhteisessä ruokasalissa, annetaan yksinelävälle turvapaikanhakijalle kuukausittain 91 euroa käyttörahaa.

Ajankohtaiset vastaanottorahatiedot löytyvät täältä.

Saarikko hyödyntää kokemustaan nuorten parissa työskentelemisestä analysoidessaan turvapaikanhakijoiden tilannetta. Hän näkee, että hänen aikaisemmassa työssään kohtaamiaan nuoria ja maahanmuuttajia koskevat osittain samat ongelmat.

Kokonaiskuvan hahmottaminen ja yhteiskunnalliseen elämään integroituminen voi olla vaikeaa. Saarikosta on kuitenkin lohdullista, että useimmat pystyvät henkisesti raskaasta kokonaistilanteestaan huolimatta verkostoitumaan, ottamaan vastaan informaatiota ja apua ja ovat oppimiskykyisiä ja aktiivisia.

Tutulla on tänä keväänä alkamassa STEAn eli entisen RAY:n avustusosaston rahoittama Tutuksi-hanke. Tavoitteena on auttaa turvapaikanhakijoita aktiiviseksi osaksi suomalaisia yhteisöjä ja samalla vähentää suomalaisten kokemia ennakkoluuloja tuomalla ihmisiä yhteen. Tämä tapahtuu etsimällä tulijoille esimerkiksi vapaaehtoistyöpaikkoja ja harrastusmahdollisuuksia.

Turvapaikanhakijat ja alkoholi

Vastaanottokeskuksissa on Saarikon mukaan valitettavan paljon alkoholin käyttöä. Moni sortuu tähän suomalaisten suosimaan päihteeseen, kun mielekästä toimintaa ei ole ja päivät koostuvat odottelusta ja epätietoisuudesta, ja kun suomen kieli ja suomalaiset kaverit puuttuvat. Jopa monet kulttuuritaustansa takia alun perin alkoholista pidättäytyneet turvapaikanhakijat juovat vastaanottokeskuksissa olutta. Tympeä odotus johtaa tympeään toimettomuuteen ja tympeään juomiseen.

Ongelmana vastaanottokeskuksissa on Saarikon mukaan se, että turvapaikanhakijoiden terveyspalvelut ovat hyvin rajalliset. Näin ollen päihdehuoltokaan ei toistaiseksi voi toimia.

Tutussa muistellaan lämmöllä nyt jo lakkautettua Koskelan vastaanottokeskusta. Siellä toimi iso hyvin organisoitu oleskelutila, josta muodostui turvapaikanhakijoiden ja paikallisten vapaaehtoisten kohtaamispaikka yhteiseen kahvitteluun ja tutustumiseen.

Tutu toivoisi hengailukahvilan kaltaisia tiloja jatkossakin, jotta vastaavaa toimintaa voitaisiin järjestää. Tämä ehkäisisi myös tulijoiden toimettomuuteen liittyviä ongelmia ja turhautumista.

Katja Saarikko esittää:
Turvapaikan hakijan kohtaamisen kultaiset säännöt

  1. Kohtaa ihminen ihmisenä hänen taustastaan, uskonnostaan ja ihonsa väristä riippumatta. Lähde tutustumaan ihmiseen avoimesti, ottamaan selvää esimerkiksi siitä, mistä tämä pitää. Tutustu turvapaikanhakijaan, tee hänen kanssaan yhdessä jotain, ota mukaan ilmaistapahtumiin ja näytä hänelle kaupunkiasi. Jos kuulut johonkin järjestöön, voit ottaa hänet mukaan toimintaan. Mikään ei estä esimerkiksi lisäämästä turvapaikanhakijaa omiin sosiaalisen median kontakteihin, jos ystävyyttä alkaa muodostua.
  2. Yhdessä, ei ylhäältä. Auttamistyö ei saisi olla liian autoritääristä. Vältä jyrkkää autettava–auttaja-asetelmaa. Turvapaikanhakijat ovat aktiivisia, fiksuja ihmisiä. Auta heitä auttamaan itseään. Koeta mieluummin tehdä asioita yhdessä kuin toimia vain auttajan roolissa.
  3. Selvitä faktoja. Mielipiteitä on helppo esittää, mutta käsityksesi tueksi tarvitset tietoa. Perehdy! Tutustu turvapaikanhakijoiden taustaan, esim. Syyrian tilanteeseen. Harvalla olisi ollut realistista vaihtoehtoa jäädä maahansa. Vältä ennakkoluuloja. Esimerkiksi läheskään kaikki turvapaikanhakijat eivät ole muslimeja. Älä pelkää vieraita kulttuureja ja uskontoja.
  4. Älä tuputa rahaa. Harva edes suostuu ottamaan vastaan rahaa tai taloudellista tukea. Esimerkiksi, jos ostat toiselle kahvin, saattaa hän tuntea pitkään olevansa kiitollisuudenvelassa ja haluta korvata saamansa. Monet turvapaikanhakijat ovat häpeissään, jos suomalaiset kuluttavat omaa rahaansa heitä varten. Jos haluat auttaa taloudellisesti, voit tehdä lahjoituksen jollekin kansalaisjärjestölle, joka auttaa turvapaikanhakijoita.
  5. Älä pelkää sitoutumista. Suomalaiset eivät aina edes tervehdi naapuriaan, siinä pelossa, että naapuri voisi äityä turhan tuttavalliseksi ja ryhtyä soittelemaan ovikelloa. Turvapaikanhakijoita löytyy joka lähtöön. Mukana on hyvin erilaisia ihmisiä muun muassa eri ammattien edustajia. Täytyy luottaa siihen, että he ovat yhtä fiksuja kuin me. Vaikeita kokeneet ihmiset aistivat usein herkemmin, heillä on tilannetajua, ja he vetäytyvät helposti, jos heille sanoo ”ei”. He ovat matkan varrella tottuneet kuulemaan kieltäviä vastauksia.

Tärkeintä on ihmisten välinen kohtaaminen. Jos kuitenkin haluat auttaa, mutta et sitoutua, voit osallistua johonkin monista aiheeseen liittyvistä sosiaalisessa median ryhmistä. Eri organisaatioiden kautta voi osoittaa lahjoituksia pakolais-statuksen saaneille.

Teksti: Silva Rikala  Kuva: Ilkka Roitto

Toivon tuolla puolen – rakkauden ja vihan taisto

Aki Kaurismäen tuore elokuva Toivon tuolla puolen vaikuttaa räjähdyksenomaisesti. Kekseliäällä, herkällä, sadun ja toden välimaastossa liikkuvalla käsikirjoituksellaan se avaa ikkunan pakolaisen todellisuuteen.

Aki Kaurismäen tuore elokuva Toivon tuolla puolen vaikuttaa räjähdyksenomaisesti. Kekseliäällä, herkällä, sadun ja toden välimaastossa liikkuvalla käsikirjoituksellaan se avaa ikkunan pakolaisen todellisuuteen.

Vastaanottokeskuksessa Khaled (Sherwan Haji) voi vain odottaa.
Vastaanottokeskuksessa Khaled (Sherwan Haji) voi vain odottaa.

Toivon tuolla puolen kuvaa matkan mielettömyyttä, pakolaisen veitsenkärjellä keikkuvaa tilannetta ja Suomea paikkana muukalaisvastaisuuden ja taloudellisen epävarmuuden paineessa. Turvapaikan hakemisen toivottomuudesta puhuessaan se avaa kuitenkin toisenkin ikkunan. Epätoivon toisella puolen asuu rakkaus ja solidaarisuus.

Elokuvan ilmapiirissä vastoinkäymiset ovat arkea, mutta niitä vahvempia ovat auttamisen voima, aito välittäminen ja rohkeus. Kerronnan ja estetiikan mestari Aki Kaurismäki loihtii vastakohtien pohjalta esiin taiteellisesti lähes täydelliseksi hiotun elokuvan. Lopputulos sekä viihdyttää että liikuttaa niin, että kyyneleet ovat monesti lähellä. Tyylilleen uskollisena Kaurismäki tarjoaa katsojalleen nostalgiaa, hyvää suomalaista musiikkia ja tanssia, silmiä hellivää estetiikkaa ja korutonta, suoraa näyttelemistä.

Kaurismäen käsikirjoitus, Markku Pätilän työryhmän lavastus, kuvauspaikkojen valinta, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu, Timo Salmisen kuvaus ja Olli Varjan työryhmän valaistus kuin myös Tero Malmbergin äänisuunnittelu ansaitsevat suuret aplodit. Kaurismäki liikuttelee työryhmäänsä niin taidokkaasti, että sen jokainen jäsen antaa kaikkensa. Kaurismäen työstä voimme kaikki olla ylpeitä.

Tervetuloa Helsinkiin

Elokuva käsittelee kohtaamista, ystävystymistä, avunantoa. Selviämistarinoita.
Pikimusta yö. Tiukat yksittäiset valot. Ei sentään ole talvi. Syyrialainen on saapunut Suomeen.

Khaled (Sherwan Haji), takanaan pitkä matka ilman kotia, johon enää koskaan voisi palata. Hänen elämänsä on vailla perspektiiviä uuden elämän rakentamiseen. Hänelle on kerrottu matkalla, että Suomi on hyvä maa. Sattumalta Suomi. Khaled vain tarvitsee paikan, jossa jatkaa elämää.

Tuomari Nurmion kitara ja harras laulu “Oi mutsi, mutsi, tsikkaa lamppuun eldis” toivottaa matkalaisen tervetulleeksi Helsinkiin. Kauppamatkustaja Wikströmiä (Sakari Kuosmanen) väsyttää jatkuva reissaaminen ja jo yksitoikkoiseksi ja vähitellen myös kannattamattomaksi käynyt ala. Hän haluaa muutosta ja päättää avata ravintolan. Wikströmin ravintolassa asiakas saa vaatimattomien ruoka-annosten vastapainoksi arvokasta palvelua.

Vaikka ravintoloitsija tuskin pystyy maksamaan palkkoja henkilökunnalleen, tarjoaa hän työtä ja väliaikaisen suojan Khaledille.

Kaurismäen tarinoihin kuuluu rohkeus ja yrittäjähenkisyys, ja isotkin kolhut, jotka eivät kuitenkaan lannista. Läsnä ovat myös sattuma ja onni.

Toivon tuolla puolen ja päihteet

Päihteiden esilläolo elokuvassa on selvästi harkittua, niin kuin Kaurismäellä kaikki kuvaan liittyvät elementit.

Khaled viettää ensimmäiset viikkonsa vastaanottokeskuksessa. Siellä merkityksellistä on eri maista pakolaisina tulleiden ihmisten solidaarisuus. Toiseen turvapaikanhakijaan suhtaudutaan kuin veljeen. Omasta vähästä jaetaan ja annetaan ilman muuta lainaksi.

Kaurismäki kuvaa vastaanottokeskuksen puhtaana ja siistinä paikkana. Siellä ei juoda alkoholia. Kaurismäki selvästi haluaa esittää arabimaista tulleet tavoiltaan alkoholittomina. Turvapaikanhakija Khaledilla alkoholi ei aluksi kuulu kuvaan. Khaled juo pubissa kahvia, kun ympärillä reuhataan. Vasta kun Suomeen integroitumisen toive on kiihkeimmillään, hän tilaa ystävänsä kanssa alkoholia, “vääräuskoisten juomaa”.

Elokuva tematisoi myös runsaan juomisen taakkaa. Ravintoloitsija Wikström hylkää vaimonsa, joka on juuttunut keittiönpöydän ja viinapullon ääreen. Kun raitistuminen tuo naisen uusille urille, löytyy myös toivoa yhteiselolle.

Teksti: Silva Rikala  Kuva: Malla Hukkanen, Sputnik Oy

Humala suomalaisessa fiktiossa

Usko Suomen kosteasta menneisyydestä elää vahvana.Kuitenkin vielä 1960-luvun alussa suomalaiset joivat vain neljänneksen viimevuosien määristä. Yksi tekijä myytin takana on luultavasti alkoholipäihtymyksen toistuva käsittely suomalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa.

Usko Suomen kosteasta menneisyydestä elää vahvana.Kuitenkin vielä 1960-luvun alussa suomalaiset joivat vain neljänneksen viimevuosien määristä. Yksi tekijä myytin takana on luultavasti alkoholipäihtymyksen toistuva käsittely suomalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa.

nummisuutarit
Aleksis Kiven Nummisuutarit-teatteriesitys 1920-luvun lopulla. Kuva: Nurmijärven museo

Alkoholi on tavalla tai toisella mukana tuhansissa suomalaisissa tarinoissa. Ei olekaan helppoa sanoa yksiselitteisesti minkälainen on suomalainen humala fiktiossa. Kuitenkin eri vuosikymmenille liittyviä trendejä on selvästi havaittavissa.

Aina toiseen maailmansotaan saakka juominen oli kirjallisuudessa korostetusti köyhän kansanosan vitsaus. 1960-luvulla juominen keskiluokkaistui ja 1970-luvulla arkipäiväistyi.

Ensimmäiset raittiusyhdistykset olivat jo syntyneet, kun Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi 1870. Viisitoista vuotta myöhemmin Minna Canth julkaisi kohua herättäneen näytelmänsä Työmiehen vaimo (1885).

Seitsemän veljeksen juopottelukohtauksessa eletään 1800-luvun alkupuolen maalaisyhteisössä. Myös Simeonin ryyppyreissut tunnetaan samoin Nummisuutarien Eskon häähumala. Työmiehen vaimo kertoo ahkeran Johannan ja hänen hulttiomiehensä tarinan. Kyseessä on kaupunkilaistyöläisistä kertova näytelmä.

Salajuopottelua ja dekadenssia

Itsenäisyyden alkukymmen, 1920-luku, oli vastakohtien aikaa. Kirjallisuus tarjosi niin Tulenkantajia, modernismia kuin köyhän kansanosan kurjuutta.

Viina oli vahvasti esillä Mika Waltarin romaanissa Suuri Illusioni (1928). Teoksessa liikutaan pirtutrokareiden seurassa samaan aikaan, kun intellektuellit salajuopottelevat madame Spindelin salongissa.

Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi (1924) sijoittuu kieltolain aikaiseen Suomeen. Kirjan päähenkilö on vähävarainen, perheellinen Jooseppi Kenkkunen. Jooseppi ryhtyy valmistamaan ja myymään pontikkaa pimeästi muille kurjuudessa eläville itsekin juopotellen.

Elvi Sinervo kirjoitti romaaninsa Viljami Vaihdokas (1946) sodan jälkeen. Tarina kertoo mielikuvitusmaailmaan ja fantasioihin pakenevasta pojasta, joka vaihtuu vauvana synnytyslaitoksella. Kirja sijoittuu 1920- ja 1930-luvun taitteen pula-aikaan. Työttömäksi joutuneet upottavat murheensa ja perheen ruokarahat pirtuun. Elvi Sinervon Viljami

Vaihdokas on luultavasti ensimmäinen suomalainen romaani, jossa juominen koetaan lapsen silmin.

Sodanjälkeinen humala ja modernismin henki

Sodan jälkeisistä proosan kirjoittajista lähes kaikilla oli henkilökohtaisena taustanaan sodan kokemus. Ehdottomasti tunnetuin on Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954).

Kansakunta eli sodan aiheuttamassa stressitilassa. Koettu sota ja sen kauhut nähtiin oikeutuksena juomiselle. Alkoholin käyttö oli yleistä, joskin määrällisesti vain noin kolmanneksen nykyisestä ja neljänneksen vuoden 2009 Suomen ennätyslukemista.

1950-luvun modernismia edusti Eeva-Liisa Manner. Uuden vuoden yö (1965) -näytelmässään Manner kuvaa 1950-luvun sivistyneistöä, joka on kerääntynyt viettämään uutta vuotta. Ihmiset humaltuvat ja estot häviävät.

Näytelmä on komedia, mutta samalla murhenäytelmä. Seurueeseen on liittynyt alkoholisoitunut ja vaimoaan pahoinpitelevä insinööri. Ilta päättyy väkivaltaiseen kuolemaan.

Alkoholin käyttö arkipäiväistyy

1960-luvulla kaunokirjallisuudessa yleistyivät arkisemmat äänenpainot, yleinen rosoisuus ja kantaaottavuus. 1960-luvulla käytiin kirjasotia, joista tunnetuin oli Hannu Salaman Juhannustanssit (1964). Kirjan kohtauksesta, jossa humalainen muurari Hiltunen pitää pilkkasaarnan, nousi syyte Jumalan pilkasta.

1970-luvulla alkoholin käyttö oli yhä enemmän osa suomalaista sosiaalista kanssakäymistä. Humalaa ei enää entiseen tapaan paheksuttu ja keskioluen tuominen ruokakauppoihin kaksinkertaisti suomalaisten juomisen nopeasti.

Christer Kihlman ja Märta Tikkanen nostivat esiin alkoholin tuhoavat vaikutukset perhe-elämään. Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinassa (1978) on vihaa miehen alkoholismia kohtaan. Kihlman kuvaa omaa alkoholismiaan teoksessa Ihminen joka järkkyi (1971). Kirja on samalla kannanotto häpeilyä ja valheellisuutta kohtaan.

Tikkanen kirjoittaa: ”Käyttäydyn huonosti. Olen 37-vuotias ja demonstroin inhoni porvarillista sovinnaisuutta kohtaan yhä karmeammilla toilauksilla. Minä juon humalapäissäni pullon suusta komeasti keskellä katua ja keskellä päivää.”

Lasinen lapsuus

Perinteisessä suomikuvassa mies räyhää viinapäissään. Kuva toistuu myös Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjassa (1982–1997), joka noudattaa tyypillistä suomalaista sukuromaanin tarinaa viinaan sortuvasta miehestä. Lasten näkökulman kaunokirjallisuuteen tuovat Kreetta Onkeli ja Susanna Alakoski. Suomalaisen siirtolaisperheen vanhin tytär joutuu ottamaan aikuisen roolin vanhempien rappion syvetessä (Susanna Alakoski, Sikalat, 2006).

Kreetta Onkelin Ilonen talo (1996) on huumorin keinoin rakennettu romaani ahdistavasta aiheesta. Onkeli onkin antanut myöhemmin ymmärtää, ettei ole halunnut teoksessaan ottaa kantaa siihen, mikä on totta ja mikä parodiaa.

Raittius vaihtoehtona

2000-luvulla kotimaisen nykykirjallisuuden ominaispiirteenä on ollut tyylien ja lajien moninaisuus, mikä näkyy myös alkoholia käsittelevien kirjojen moninaisuudesta.

Hallitsevia trendejä ei ole samassa merkityksessä olemassa kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Juominen ei enää ole tabu, ja muutamat sen ympärille keskittyvät romaanit ovat saaneet varsin paljon huomiota. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani (2004) ja Juha Vuorisen kirjasarja Juoppohullun päiväkirja (1998–2014) kuvaavat äärimmäistä alkoholin käyttöä. Mutta kuten Vuorinen toteaa, juominen ei ole enää hauskaa, kun pitää juoda päivätolkulla.

Tämän vuosituhannen tarinoissa nuorten aikuisten alkoholismista toipumisen ainoana vaihtoehtona onkin monesti päihteiden käytön lopettaminen kokonaan.

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Jokaiselle löytyy keino toipua riippuvuudesta

Monilla on käsitys, että riippuvuus on syntynyt vasta, kun ihminen ei kykene sen takia hoitamaan työtään tai muita tehtäviään. Todellisuudessa riippuvuuden alaisia ovat yhtälailla monet ahkerat opiskelijat, tomerat yrittäjät kuin käytännön arjen hoitavat perheen äiditkin.

Monilla on käsitys, että riippuvuus on syntynyt vasta, kun ihminen ei kykene sen takia hoitamaan työtään tai muita tehtäviään. Todellisuudessa riippuvuuden alaisia ovat yhtälailla monet ahkerat opiskelijat, tomerat yrittäjät kuin käytännön arjen hoitavat perheen äiditkin.

Yle TV1:n Korkki kiinni -ohjelmasta tunnettu muutosvalmentaja Piia Sumupuu painottaa, etteivät riippuvuudet määrittele ihmistä ihmisenä sen enempää kuin ammatti tai perhetausta.
Yle TV1:n Korkki kiinni -ohjelmasta tunnettu muutosvalmentaja Piia Sumupuu painottaa, etteivät riippuvuudet määrittele ihmistä ihmisenä sen enempää kuin ammatti tai perhetausta.

Muutosvalmentaja, yhteisöpedagogi, taideterapeutti ja mindfulness-ohjaaja Piia Sumupuu, 53, on perehtynyt eri riippuvuuksiin niin ammatillisesti kuin oman kokemuksensa kautta. Hän tietää, ettei riippuvuus muodostu vain tietyn tyyppisille henkilöille, vaan addiktioita on monenlaisilla ihmisillä yhteiskunnan laidasta laitaan. Jokainen on oma persoonansa ja siksi jokaisella on myös omat keinonsa ja tapansa selvitä raskaista elämänvaiheista.

– Toimin ammatikseni muutosvalmentajana ja hyödynnän laaja-alaisesti eri metodeja kunkin asiakkaan yksilölliset tarpeet huomioon ottaen. Elämän- ja työkokemukseni myötä olen oppinut, että muutos on aina mahdollista, vaikka se onkin haastavaa. Uskon, että jokainen ihminen voi löytää itselleen sopivan keinon voida paremmin, etenkin kun hänelle tarjotaan erilaisia työkaluja sen mahdollistamiseksi, hän kuvailee.

Yle TV1:n Korkki kiinni -ohjelmasta tuttu Sumupuu sanoo olleensa itse nyt toista kymmentä vuotta raittiina ja tietää, millaista on olla tissuttelija.

– Käytin alkoholia nuorena samalla tavalla, kuten muutkin nuoret ja työelämän astuttua kuvioihin sen käyttö pysyi säännöllisenä monista eri syistä. Avioliiton ja raskauden myötä elämäni rauhoittui alkoholin käytön suhteen, mutta lasten varttumisen myötä se hiipi uudelleen elämääni. Aluksi käytin alkoholia lasteni isän kanssa viikonloppuisin, kunnes päädyin nappailemaan viiniä itsekseni harva se ilta. Pahimmillaan join jopa viinipullollisen yksinäni illassa, hän muistelee.

Sumupuu jatkaa, että huomattuaan ajautuneensa tissuttelukierteeseen, hän poti ahdistusta siitä, ettei kyennyt lopettamaan alkoholin käyttöä päätöksistä huolimatta.

– Oman isäni sairastuminen 90-luvun loppupuolella laukaisi viimein myös oman elämäni tarkempaan syyniin. Tarkkailemisen ja pohdinnan jälkeen päädyin siihen, että halusin lopettaa alkoholin käytön kokonaan. Tämä päätös ei kuitenkaan ollut lähimmäisilleni yksinkertainen, sillä osa ystävistäni ei voinut käsittää, että koin olevani riippuvainen alkoholista. Yllätyksekseni suurimman järkytyksen päätöksestäni koki kuitenkin äitini, joka ei hyväksynyt raittiusajatustani lainkaan. Koska lähimmäiseni reagoivat päätökseeni niin voimakkaasti, pelkäsin, että tulisin jatkuvasti hylätyksi raitistumisen myötä, hän kuvailee kyseistä tilannetta yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Erilaiset keinot käyttöön

Sumupuu kertoo jättäneensä alkoholin pois vuonna 2000 ja tupakoinnin sen seurauksena muutaman vuoden kuluttua.

– Olin kokeillut tupakoinnin lopettamiseen ennen raittiuttani muun muassa laastareita, purkkaa, hypnoosia ja ryhmätapaamisia. Tupakoinnin lopettaminen onnistuikin sitten loppujen lopuksi hypnoosin avulla oltuani ensin raittiina muutaman vuoden ajan. Pohjalla oli siis kokemus jo yhdestä onnistumisesta. Kerralla ihmeitä ei voi tapahtua, joten riippuvuuksista eroon pääseminen vaatii sinnikkyyttä ja uskoa onnistumiseen. Tutkimusten mukaan tupakoinnin lopettamisen onnistumiseen tarvitaan keskimäärin 3-5 lopettamisyrityskertaa, joten periksi ei saa antaa, hän painottaa.

Sumupuu korostaa, että riippuvuuksista toipumiseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa tai keinoa, vaan niitä on yhtä monta kuin on toipujaakin. Tärkeintä toipumisen onnistumiseen on, että kuntoutuja on itse sitoutunut kuntoutukseen, hän painottaa.

– Haluan omalla toiminnallani ja työlläni auttaa muita erilaisista riippuvuuksista eroon. Vaikka riippuvuuksien mekanismi on sama, avun voi löytää useasta eri viitekehyksestä. Tarjoan työkseni valmennusta elämän muutoshaasteisiin, hän kuvailee.

Sumupuu sanoo, että hän itse hyötyi toipumisensa aikana erityisesti vertaistuesta, terapiasta, maalaamisesta sekä kirjoittamisesta. Se ei ole kuitenkaan ainoa tapa. Tarjolla tulisikin olla kattavasti tarjolla erilaisia palveluja ja tapoja eri riippuvuuksista eroon pääsemiseksi.

– Olisi hienoa, jos päihdepalvelujärjestelmämme tarjoaisi riittävästi erilaisia vaihtoehtoja kuntoutumiseen ja asiakas voisi itse löytää juuri hänelle sopivan tavan toipua myös kuntien ja kelan tukemana, hän tiivistää.

Ylen Ihmillinen tekijä -ohjelma 5.10.2016, jossa myös Pia Sumupuu esiintyi, sai Vuoden 2016 raittiusteko -palkinnon jaetusti blogisti Lea Ansamaan kanssa.

Teksti: Minna Korva-Perämäki  Kuva: Arto Heikkinen