raitis.fi-lehti: Esittelyssä

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita kategoriasta Esittelyssä. Muiden kategorioiden juttuja löydät täältä.

Islannin ihme

Islannin nuoriso joi vielä 1990-luvulla eniten Euroopassa, nyt lähes kaikki nuoret ovat raittiita. Aikuisten yhteistyön ja nuorten mielekkään tekemisen lisääminen teki ihmeen, jota moni ei uskonut mahdolliseksi. Samaa kannattaisi yrittää meilläkin!

Islannin nuoriso joi vielä 1990-luvulla eniten Euroopassa, nyt lähes kaikki nuoret ovat raittiita. Aikuisten yhteistyön ja nuorten mielekkään tekemisen lisääminen teki ihmeen, jota moni ei uskonut mahdolliseksi. Samaa kannattaisi yrittää meilläkin!

Reykjavik oli 20 vuotta sitten nuorten juomisen, tupakoinnin ja huumeidenkäytön osalta Euroopan kaupungeista pahin. Nyt se on paras. 1990-luvun lopussa kaksi viidestä islantilaisesta 15–16-vuotiaasta oli juonut itsensä humalaan viimeksi kuluneen kuukauden aikana, nyt vain kolme sadasta. Myös huumeidenkäyttö ja tupakointi romahtivat. Kannabista kokeilleiden nuorten osuus laski 17 prosentista seitsemään prosenttiin. Päivittäin tupakoivien osuus laski 23 prosentista kuuteen prosenttiin.

Vuonna 1995 noin puolet suomalaisnuorista oli juonut itsensä humalaan kuukauden aikana. Vuonna 2015 osuus oli neljännes. Meilläkin siis nuorten juominen on vähentynyt. Silti suomalaiset nuoret juovat yhä kahdeksan kertaa enemmän kuin islantilaiset. Kun kahdessa ikäluokassa on yhteensä noin 120 000 nuorta, voidaan tästä laskea, että joka kuukausi meillä on ainakin 30 000 15–16-vuotiasta humalassa. Onko tämä millään tavalla mitattuna kohtuullista?

Yhdysvaltalainen professori, psykologi ja yhteiskuntatieteilijä, Harvey Milkman on erikoistunut päihteidenkäytön vähentämiseen. Hän kehitti runsaat 20 vuotta sitten perheen ja kunnan sitouttamiseen perustuvan menetelmän päihteidenkäytön vähentämiseksi. Hänen metodinsa ensimmäinen koekenttä oli Reykjavik, jossa perheet ja kaupunki sitoutettiin kiinteään yhteistyöhön alan vapaaehtoisjärjestöjen kanssa. Oleellisena johtolankana oli tehokkaasti strukturoitu kattava kyselytutkimus nuorison ja heidän vanhempiensa tilanteesta. Kysymykset käsittelivät käytännössä kaikkia sellaisia asioita, jotka voivat vaikuttaa nuorison käyttäytymiseen, asenteisiin ja muun muassa päihdealttiuteen.

Milkmanin tutkimusryhmä korvasi vahingolliset aineet ”luonnollisen päihtymisen” vaihtoehdoilla, joiden vaikutus oli sama kuin päihteillä. Huumeista tai pikkurikoksista kiinni jääneille teineille luvattiin, että he saavat opetusta valitsemassaan taidossa: musiikissa, tanssissa, hiphopissa tai vaikkapa taiteessa. Mieluisat harrastukset aiheuttivat muutoksia teinien aivoissa ja korvasivat päihteet esimerkiksi ahdistuksen helpottajina. Nuoret saivat myös elämäntaitovalmennusta, jonka tavoitteena oli itsetunnon kohottaminen. Tulokset olivat kannustavia. Milkmanista tuli islantilaisen nuorten huumeidenkäyttäjien hoitolaitoksen neuvonantaja, ja pian hänen ajatuksensa levisivät islantilaisten asiantuntijoiden keskuudessa. Syntyi ajatus laajasta kansallisesta ohjelmasta, jossa nuorille tarjottaisiin mielekästä tekemistä, jotta heidän ei tarvitsisi käyttää huumeita ja alkoholia. Ohjelma perustuu tietoihin, jotka saadaan, kun jokainen 10–16-vuotias vastaa vuosittain heidän hyvinvointiaan koskevaan kyselyyn.

Islanti on onnistunut siinä, mistä Suomessa ja monessa muussa maassa vain haaveillaan. Miten tämä oli mahdollista? Siihen tarvittiin yksi amerikkalainen professori, joukko nuorten päihteidenkäytöstä huolestuneita islantilaisia, tutkimustietoa sekä paljon erilaisten toimijoiden ja vanhempien välistä yhteistyötä.

Islannin malli on yhdistelmä lupauksia ja rajoituksia. Laajan kyselytutkimuksen perusteella toteutettiin lukuisia nuorten toivomuksia muun muassa vapaa-ajan viettoon liittyen. Koulupäivän jälkeisiä harrastusmahdollisuuksia lisättiin tuntuvasti, ja urheiluseurat otettiin mukaan yhteistyöhön. Järjestettyyn liikuntaan vähintään neljä kertaa viikossa osallistuvien 15–16-vuotiaiden osuus tuplaantui puoleen kaikista sen ikäisistä nuorista.

Ohjelmaan kuuluu myös virallinen kotiintuloaika. Alle 16-vuotiaiden pitää arkisin olla kotona kello 22:een mennessä ja viikonloppuisin puoleen yöhön mennessä. Vapaaehtoiset vanhemmat partioivat kaduilla valvomassa, että aikarajat toteutuvat. Myös vanhempien piti sitoutua. He allekirjoittivat lupauksen, että eivät anna teiniensä juoda alkoholia ja viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa. Vanhempien ja koulujen yhteydenpitoa lisättiin. Islannissa panostettiin siis laajasti nuorten hyvinvointiin, ei vain päihteidenkäytön vähentämiseen.

Voisiko Islannin malli toimia Suomessa?

Islannissa on vain noin 320 000 asukasta, joten koko maata ja kaikkia nuoria koskevien toimien toteuttaminen on ollut paljon helpompaa kuin olisi 5,5 miljoonan asukkaan Suomessa. Mutta kaupungin tai kunnan tasolla Islannin kaltainen ohjelma voisi olla mahdollinen. Se vaatisi rahoitusta päättäjiltä sekä pitkäjänteistä ja määrätietoista sitoutumista muun muassa vanhemmilta, kouluilta, kansalaisjärjestöiltä ja tietysti nuorilta itseltään.

Islannin mallia sovelletaan nykyisin kymmenissä kaupungeissa Euroopassa ja useissa maissa ympäri maailmaa. Esimerkiksi Liettuan Kaunasissa nuorten juominen ja tupakointi ovat vähentyneet merkittävästi muutamassa vuodessa.

Meilläkin tiedetään, että lasten harrastuksiin panostaminen vaikuttaa laajasti heidän hyvinvointiinsa. Islannin kaltaiseen kaikille nuorille tarjottavaan harrastusohjelmaan on kuitenkin nykyisten päättäjien mukaan harvoin kunnilla varaa. Vai onko vika asenteissa, puuttuuko kaukokatseisuutta? Yhden nuoren syrjäytyminen maksaa Sitran ja THL:n mukaan yhteiskunnalle 230 000–370 000 euroa. Muun hyvän ohella nuorten hyvinvointiin panostaminen on siis myös voittoa tuottava taloudellinen investointi.

Tarvitaan päättäjien kohtuullista yksimielisyyttä ongelman vakavuudesta, siihen panostamisen tarpeellisuudesta ja keinoista puuttua ongelmaan. Milkman esittää viisi keinoa, jotka olivat menestyksellisiä mm. Islannissa: kotiintuloaika, vanhempien sitouttaminen, mielekästä tekemistä nuorille, vuosittainen kyselylomake kaikille kunnan nuorille sekä päättäjien sitouttaminen.

Suomessa on todella välttämätöntä järjestää Islannin mallin mukainen pilottiprojekti sopivassa kunnassa. Asiasta on alustavasti puhuttu muun muassa Kaarinan ja Keravan kaupunkien kanssa, toistaiseksi ilman merkittäviä tuloksia rahoituksen puuttuessa. Perusvaatimuksena olisi vähintään viisi vuotta kestävä projekti. Kulut olisivat ehkä alkuvaiheessa 35 000 asukkaan kunnan osalta arviolta 300 000 – 400 000 euroa parin ensimmäisen vuoden aikana.

Perusteltu näkemykseni on, että se, mikä toimii Reykjavikissa, on mahdollista saada toimimaan myös suomalaisessa kunnassa hyvällä valmistelulla, riittävällä rahoituksella ja onnistuneella sitouttamisella.

Teksti: Martti Vastamäki

Älä kysy liian aikaisin mikä minusta tulee isona

Opiskelu- ja uravalinnat, itsenäistyminen, oma identiteetti. Noin parinkymmen vuoden iässä on paineita moneen suuntaan. Ei ole mikään ihme, etteivät kaikki selviä ajanjaksosta kolhuitta. Music Against Drugs:in Ink-toiminta tukee ja auttaa nuoria vaikeuksista eteenpäin.

Opiskelu- ja uravalinnat, itsenäistyminen, oma identiteetti. Noin parinkymmen vuoden iässä on paineita moneen suuntaan. Ei ole mikään ihme, etteivät kaikki selviä ajanjaksosta kolhuitta. Music Against Drugs:in Ink-toiminta tukee ja auttaa nuoria vaikeuksista eteenpäin.

Iina Majuri (vas), Noora Rautiainen ja ilonpitoa

Mikä sinusta tulee isona? Tämä viaton kysymys saattaakin tuntua ahdistavalta, jos siihen ei osaa vastata. Ja jos on siinä iässä, että vastattava on silti – valinnoilla. Paineitten alla moni nuori valitsee väärän opinto- ja urapolun. Kun nuori on työtön eikä opiskelekaan mitään, taustalla on hirveän usein tämä tarina.

Sitä ei katsota hyvällä, jos jättää opinnot kesken kun ei tunne alaa omakseen. Ja kun tuntee olevansa epäonnistuja, on vaikea lähteä hakemaan uuteen kouluun, kuvailee Iina Majuri.

Jyväskylässä uravalintaan ja työnhakuun apua kaipaavia nuoria auttaa Music Against Drugs. Yhdistys syntyi alun perin järjestämään päihteettömiä vapaa-ajan tapahtumia, mutta laajensi toimintaansa moneen suuntaan törmättyään nuorten muihin tarpeisiin. Kuten siihen, ettei oman paikan löytäminen yhteiskunnassa ole tänä päivänä yhtään niin helppoa kun ikääntyneet sukupolvet ja hyväosaiset poliitikot ehkä luulevat.

Music Against Drugsin järjestämän kolmen ja puolen kuukauden Ink-jakson jälkeen tulevaisuus voi kuitenkin näyttää paljon valoisammalta ja selvemmältä. Ink on lyhenne sanoista Nuorten inklusiivinen tiimimalli.

Vastuun antaminen innostaa toimimaan

Ink-tiimivalmentaja Anssi Kosonen mentoroi 18–29-vuotiaita ja antaa nuorten itsensä päättää, missä he haluavat kehittyä.

Jonkun tavoite voi aluksi olla ihan arjen hallinta, se, että onnistuu pääsemään joka päivä tänne tiloihimme. Joltain on jäänyt koulu kesken ja haluaisi ehkä tehdä jotain muuta, ja hakee täältä ideoita. Joku taas saattaa tavoitella lisää itsevarmuutta työnhakuun. Osalla on tavoite pysyä selvänä kuukausi.

On ollut hienoa seurata tiimien dynamiikan kehitystä ja kaverustumista. Kasvutarinoitakin näkee, monelle on tullut pari senttiä lisää pituutta, kun leuka on saatu ylös! Kosonen iloitsee.

Pelkästään Jyväskylässä on yli 1 500 alle 30-vuotiasta aikuista, jotka eivät opiskele, eivätkä käy töissä. Ink-jaksot ovat niin suosittuja, etteivät kaikki hakijat mahdu mukaan. Tiimijaksolle mahtuu kerrallaan 25 nuorta, jotka jakautuvat esimerkiksi mediaviestintä-, bändi- sekä ohjaus- ja tapahtumatiimeihin.

Nuorten inklusiivinen tiimimalli oli ensin kehittämishanke. Vain kaksi kuukautta sen päättymisestä 43,4 % sen nuorista oli saanut joko työ- tai opiskelupaikan. Tämä vakuutti sosiaali- ja terveysministeriön, joka ryhtyi tukemaan Ink-tiimitoiminnan jatkumista Veikkauksen tuotoilla.

Toiminta on nuorisojohtoista, eli nuoret suunnittelevat ja toteuttavat toiminnan sisältöä itse. Mentorit tukevat ja ohjaavat itsenäiseen työotteeseen ja vastuunottoon, sillä juuri vastuullista itsenäistä asennetta vaaditaan nykyään niin oppilaitoksissa kuin työelämässäkin.

Mahdollisimman vähän yritämme lukita projekteja etukäteen, kertoo viestinnän suunnittelija Reeta Nitovuori.

Tiimit ovat muun muassa tuottaneet mediajulkaisuja ja lyhytelokuvia ja järjestäneet musiikkitapahtumia.

Mutta päästetäänpä ääneen tämän päivän nuoret itse.

”Turvallinen ympäristö itsensä ylittämiseen”

– Olen lähihoitaja ja mielenterveyskuntoutuja. Hoitoala kyllä kiinnostaisi minua, jos asiat alalla olisivat paremmin. Tällä hetkellä moni muukin vaihtaa alalta pois, koska siihen työhön ei pysty, ellei ole robotti, Iina Majuri napauttaa.
Hän keksii vain ylistävää sanottavaa Ink-jaksostaan. Se täytti hänen odotuksensa ja vieläkin enemmän.

Opin joka päivä jotakin, täällä on tosi yhteisöllistä, ihmiset ovat ihania, eikä yhtenäkään aamuna ole ärsyttänyt lähteä tänne. Olen ollut niin syvissä vesissä, etten osannut ajatellakaan, miten hyväksi tämä muuttuu. Tämä on ollut hyvin merkityksellistä aikaa, vuorovaikutustaitoni ovat parantuneet ja nuorisotyö on alkanut kiinnostaa minua, Majuri kertoo.

Touko Viinikainen oli ollut työttömänä kolme vuotta ennen Ink-jaksoaan.

Olen siis ehtinyt miettiä, mikä oikeasti kiinnostaa ja millä alalla en hukkaa elämääni. Taideala on kiinnostanut lapsesta asti. On paineita seurata trendejä ja rahaa, mutta eihän raha ratkaise mitään! Täällä olen oppinut soittamaan kitaraa ja koskettimia, ja olen jo hakenut teatterikoulutukseen ja festarikoulutukseen, hän kertoo.
Noora Rautiainen valmistui joulukuussa medianomiksi, mutta haki silti Ink-jaksolle ohjaus- ja tapahtumatiimiin.

Minun oli päästävä paikkaan, jossa saan olla oma itseni, eikä minun tarvitse muokata persoonani. Täällä olo on palauttanut itsevarmuutta ja olen saanut mahdollisuuksia kokeilla erilaisia asioita. Minulle on tullut luontevammaksi olla ihmisten edessä ja selättää esiintymisjännitys. Tuleva polkuni saattaa olla yhdistelmä järjestömaailmaa ja medianomin viestintähommia, hän tuumii.

”Ekasta kerrasta pitäisi saada apua!”

Ink-tiimiläiset antavat karun kuvan siitä, mitä peruskoulussa ei opetettu.

Itse piti tietää mitä haluaa ja tuntea omat vahvuutensa. Se on aika iso vastuu siinä iässä, Iina Majuri sanoo.

Nuorille pitäisi antaa avaimia jatkopolun valitsemiseen. Meidät pitäisi kasvattaa tekemään nämä valinnat! Noora Rautiainen ruotii.

Ja karenssia tulee milloin mistäkin. Joutuu miettimään taloudellista puolta, että mikä kannattaa että pärjäät. Jokaisen pitäisi automaattisesti itse tietää, miten työnteko vaikuttaa tukiin, Majuri suree.

Tämä ei ole ylitsepääsemätöntä sille, jolla on mielenterveys kunnossa. Mutta entäpä jos tunnet olevasi epäonnistuja? Ja jos yrityksesi hakea apua tilanteeseesi viekin luottamuksen yhteiskunnan turvaverkkoja kohtaan?

Ekasta kerrasta, kun nuori sanoo, että hänellä on paha olla, hänen pitäisi saada apua! Muuten syntyy “mua ei uskota kumminkaan” -asenne, Iina Majuri julistaa.

Minulla on masentuneita ystäviä, jotka eivät pysty ajamaan omia asioitaan. Se on siinä tilassa liian vaativaa. Syrjäytyneitten nuorten kohdalla pitäisi selvittää, ovatko he oikeasti kykeneviä pääsemään ylös omin avuin. Psykoterapiaan pääseminen on tehty niin vaikeaksi, että yrittäminen voi jäädä puolitiehen, Rautiainen huomauttaa.

Siinä jamassa päihteet tarjoavat valitettavan suositun itsehoidon.

Mitä vaikeammin menee, sitä enemmän vedetään ihan mitä vaan. Jos ei saa keskusteluapua, jos jää yksin, pahaa oloa lääkitään päihteillä. Varsinkin miespuoliset tekevät tätä, koska se on helpompaa kuin oikean avun saaminen, Majuri tietää.
Touko Viinikaista on suojellut masennukselta sosiaalinen luonne.

En ole päässyt masentumaan, kun on ollut ystäviä ja tykkään tutustua uusiin ihmisiin. Jaksaminen on silti ollut koetuksella, jo ahtaiden odotustenkin vuoksi.

Ilmapiiri ei oikein anna vapautta toteuttaa itseään. Tietyn ikäisenä pitäisi olla tietynlainen ihminen, jolla on selkeät päämäärät. Olen viihtynyt Helsingissä, kun olen kesäisin viettänyt aikaa siellä. Se ei ole niin suomalainen paikka, siellä ei katsota ihmisiä kadulla, vaan kulttuuri on vapaampi kuin Keski-Suomessa, kertoo Viinikainen.

Intohimoisen opintie ei katkea

Ink-valmennuspakettiin kuuluu myös ehkäisevää päihde- ja mielenterveystyötä tiimityöskentelyn sekä urheilun ja muun päihteettömän yhteisen tekemisen ohella.

Nuoret jakavat yllättävänkin luottamuksellisesti kokemuksiaan päihteistä. Joidenkin elämässä päihteillä on suuri osa, kun taas osalla päihteet eivät kuulu elämään ollenkaan, Anssi Kosonen toteaa.

Music Against Drugs tekee kuntakohtaista ennaltaehkäisevää päihdetyötä Yläkoululaisten ja heidän kanssaan työskentelevien parissa. Kuntien päättäjiäkin vedetään mukaan toteuttamalla päihdekysely, jonka tuloksia voi hyödyntää päätöksenteossa.

Music Against Drugsin muihin toimintamuotoihin kuuluu muun muassa ISGee-verkkopelihanke. Se tavoittaa paljon pelaavia nuoria ja pyrkii lisäämään heidän hyvinvointiaan, sosiaalista elämäänsä ja taitoja, joista on apua työelämässäkin, tapahtumien järjestämisestä sisällöntuotantoon.

Mikä olisi paras varhainen tapa ennaltaehkäistä nuorten syrjäytymistä yhteiskunnasta esimerkiksi päihteisiin tai virtuaalitodellisuuksiin? Rautiaisella, Majurilla ja Viinikaisella on idea.

Omia vahvuuksia on monen nuoren vaikea tunnistaa, eikä opiskelu ehkä suju, jos intohimo on muualla. Nuoria voisi tukea enemmän omien vahvuuksien löytämisessä jo peruskoulussa!

Teksti ja kuva: Natalia Kisnanen

Poikien Talon erilainen poika

Poikien Talolla erilainenkin tulee hyväksytyksi omana itsenään.

Poikien Talolla erilainenkin tulee hyväksytyksi omana itsenään.

Tommi Pesonen on Helsingin Poikien Talon seksuaaliväkivaltatyön vastaava ohjaaja.

-Poikaporukassa helposti täytyy tykätä samoista asioista ja jakaa samanlaisia ajatuksia. Poikien Talon kävijät ovat persoonallisia poikia, omanlaisiaan. Heillä on omia kiinnostuksen kohteita, sanoo Helsingin Poikien Talon seksuaaliväkivaltatyön vastaava ohjaaja Tommi P. Pesonen.

Pesonen tapaa työssään poikia, jotka ovat joutuneet kokemaan seksuaalista väkivaltaa.

Tyypillinen asiakas on noin 20-vuotias nuori mies, joka on lapsuudessaan kohdannut seksuaalista väkivaltaa, Pesonen kertoo. – Hän on yrittänyt selviytyä noin 10 vuotta vaikeiden tunteidensa kanssa.

Seksuaalisen väkivallan uhri kokee häpeää ja väärää syyllisyyttä, joka kuuluisi tekijälle. Häpeän tunne voi olla niin suuri, että uhri luulee, että muut näkevät hänen häpeänsä, kun vain katsovat häneen.

Uhri pelkää olevansa hullu, pelkää, että hänen kokemuksensa tahraa ihmissuhteet. Armeijassa hän ei uskalla nukkua samassa tuvassa muiden miesten kanssa, vaan joutuu ahdistuneisuuden takia keskeyttämään armeijan.

Miestä ei yleensä ajatella uhrina, ja tilanne on myös siksi hyvin ahdistava. Käsittämättömiä tunteita paetaan alkoholin ja huumeidenkäyttöön.

Loisto, Setlementti ry:n ylläpitämä Poikien Talo, tarjoaa yksilöllistä tukea ja ryhmätoimintaa 10–29-vuotiaille. Tyttöystävä voi halutessaan tulla mukaan. Myös yhteistapaamisia vanhempien kanssa järjestetään.

Vanhemmat voivat oppia kohtaamaan paremmin poikiaan. Tommi Pesosen mukaan vanhemmilla voi olla vääriä luuloja. Isä esim. kuvittelee, ettei poika halua tehdä mitään hänen kanssaan, vaikka poika oikeasti haluaakin.
Erilaisia yhteisiä elämän kipupisteitä

-Poikien Talolla emme kohtaa ongelmakeskeisesti, määritä tai leimaa, kertoo talon esite. -Onnistuneen kasvuprosessin kannalta on keskeistä, että poika tai nuori mies löytää itse merkityksen Poikien Talolla käymiseen.

Poikien Talolla kävijöiden elämän kipupisteet liittyvät muun muassa yksinäisyyteen, sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen, kiusaamiseen, ulkopuolelle jäämiseen, ulkoapäin tuleviin paineisiin, oman identiteetin pohdintaan, ihmissuhteisiin, seurusteluun, seksuaalisuuteen, isyyteen, kulttuurien välissä elämiseen, elämäntapoihin ja oman paikan löytämiseen.

Poikien Talon työntekijät käyvät myös kouluilla pitämässä seksuaalikasvatustunteja pojille. Pojat esittävät etukäteen nimettömiä kysymyksiä, joita käsitellään yhdessä.

Pesosen mukaan pelot ovat usein hyvin samanlaisia. Ne voisi tiivistää kysymyksiin: Kelpaanko minä? Riitänkö? Mitä muut minusta ajattelevat? Miten lähestyä toista, josta on kiinnostunut?

Nuori mies voi pelätä, saako hän koskaan kumppania itselleen. Kuka minuun voisi ihastua?

Kun pelkoja kohdataan yhdessä ääneen, niiden ote hellittää. Meillä on Sissi-ryhmä, jossa käsitellään seksuaalisuuteen, seurusteluun ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Paineet ovat kovat. Pitäisi löytää kumppani ja olla taitava seksissä. Ryhmä on hyvin vertaistuellinen. Nuoret miehet antavat tukea toisilleen, Pesonen kertoo.

Uusi ilmiö itselleni on, että pari voi olla hyvin rakastunut, vaikka he eivät ole tavanneet, vaan chattailleet netissä. Kun suhde sitten loppuukin, suru on kova, vaikka toista ei olla tavattu elävässä elämässä.

Meillä käy myös trans-sukupuolisia, jotka ovat jo lapsesta lähtien kokeneet olevansa enemmän tyttöjä, vaikka muut määrittelevät heidät pojiksi. He eivät ole varmoja, onko heidän paikkansa Poikien talo vai Tyttöjen Talo. Ohjaamme heitä HUS:n sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle, jossa sukupuolisuutta selvitellään perinpohjaisesti.

Ihmiset, jotka ovat läpikäyneet tämän ison prosessin, ovat mielestäni hyvin selkeitä ihmisiä.

Kunnioittavassa ympäristössä omat siivet alkavat kantaa
Poikien Talolla on isot ja kauniisti sisustetut tilat. Eräs mielenkiintoisimmista huoneista on Metsä-huone, jonne voi vetäytyä vaikka mietiskelemään ja rauhoittumaan.

Pesonen pitää paikan ulkoista olemusta myös tärkeänä. Paikka viestittää olemuksellaan kunnioitusta kävijöitään kohtaan. Katselen haastattelua tehdessäni isoa taulua seinällä, jonne yhdessä on koottu kuvia hyvin erilaisista miehistä. Viesti on, että ihmisellä on oikeus määrittää itse itsensä sisältäpäin.

Pois lähtiessäni eteisessä tulee vastaan kaksi herkän ja sympaattisen näköistä nuorta miestä. Otatko juotavaa, Pesonen kysyy omalta asiakkaaltaan heti huolehtivasti. Kahvin tai teen saa omassa Poikien Talo -mukissa.

Pesonen kokee onnistumisen tunteita, kun esimerkiksi nuori mies kykenee taas jatkamaan varusmiespalvelustaan, saa opintonsa alkuun tai loppuun, tai kun omanlainen miehenä oleminen selkeytyy.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Kohti valoisampaa huomista

Mika Arramiehen johtama Avominne Päihdeklinikka ottaa asiakkaansa huomioon kokonaisvaltaisesti. Suurin osa asiakkaista – kuten alkoholisteista yleensäkin – on työssä käyviä, tavallisia ihmisiä.

Mika Arramiehen johtama Avominne Päihdeklinikka ottaa asiakkaansa huomioon kokonaisvaltaisesti. Suurin osa asiakkaista – kuten alkoholisteista yleensäkin – on työssä käyviä, tavallisia ihmisiä.

Mika Arramiehen johtama Avominne-klinikka tuottaa hyviä tuloksia päihderiippuvuuden hoidossa.

Mistä hakea apua, kun päihteet vammauttavat elämää? Kuka auttaisi muuttamaan elämänsuunnan lopullisesti, jos riippuvuudet kahlitsevat ja vievät voimat? Avominne on eräs maamme tuloksellisimmista asiantuntijayrityksistä, joka tarjoaa hoitoa muun muassa päihde-, peli- ja läheisriippuvuuteen sekä riippuvaisten läheisille. Avominne Päihdeklinikoiden palveluihin kuuluvat myös työnohjaus ja koulutuspalvelut.

Avominnen toimintaperiaatteen mukaan alkoholismi on alkuperäinen, krooninen ja parantumaton sairaus, jolle on luonteenomaista kontrollikyvyn menetys. Yrityksen toimitusjohtaja ja itsekin työnohjaaja ja kouluttaja Mika Arramies kertoo Avominnen olevan nykyaikainen päihde- ja muiden riippuvuuksien asiantuntijaorganisaatio ja 12 askeleen ammatillinen hoitopaikka.

– Avominnen hoito perustuu oppimisteoreettiseen käyttäytymismuutokseen, ei lääketieteeseen tai sosiaalihuoltoon. Me opetamme ihmistä ymmärtämään, mikä sairaus häntä vaivaa, ja autamme ihmistä luopumaan tarpeestaan päihteelle tai riippuvuudelleen ylipäänsä. Käsittelemme ohjauksessa sairauden tuottamat asiat ja autamme hoidettavaa pääsemään taas jaloilleen ja saamaan elämästään uudelleen kiinni, Arramies kuvaa.

Avominne on perustettu vuonna 2005 Tampereella. Taustalla oli huutava pula tehokkaalle päihdehoidolle. Nykyisin Avominnen toimipisteitä on Helsingissä, Kokkolassa, Lahdessa, Oulussa, Riihimäellä ja Tampereella. Riihimäellä ja Oulussa voi käydä perinteisen 28 vuorokauden laitosmaisen hoidon. Kaikissa toimipisteissä voi käydä avohoidossa ja useimmissa on saatavissa iltaisin hoitoa, mikä sopii esimerkiksi työssäkäyville. Kaikkien toimipaikkojen iltaryhmissä käyvistä on noin 90 % työelämässä olevia.

Tuloksellista päihdetyötä

– Avominnen hoidettavista noin 75 % pääsee takaisin elämään ilman retkahduksia. Tulokset ovat erittäin hyviä. Kaikkiaan noin 80–90 % hoidoissamme olleista saavuttaa jollakin aikavälillä raittiuden. Vertailuna on todettava, että noin 90 % päihderiippuvaisista kuolee sairauteensa, toimitusjohtaja toteaa.

Avominnen perustaja Mika Arramies raitistui Minnesota-mallilla marraskuussa vuonna 2000. Ratkaisevaa muutoksessa oli kokemus siitä, että pystyy selviytymään elämässä eteenpäin, kunhan on raitis. Raitistuttuaan hän opiskeli holistiselta kannalta päihderiippuvuussairauksista ja vaikuttavista hoitometodeista. Edessä oli kuitenkin kivinen tie riippuvuushoitojen edistämisessä.

– Olisin halunnut kuulla aikaisemmin totuuden sairaudestani, jotta olisin voinut todeta tilani avoimesti ja saada siihen asian muuttavaa hoitoa. Päihderiippuvaisille pitää tarjota apua jo siinä vaiheessa, kun he ovat vielä työelämässä. Silloin, kun on vielä ammatti ja perhe tallella. Muutos lähtee sen toteamisesta, että olen päihderiippuvainen, mutta ensin on tiedettävä, mitä se tarkoittaa, Arramies linjaa.

Minnesota-malli kehitettiin kolmessa psykiatrisessa sairaalassa 1940-luvun lopulla Yhdysvalloissa. Sen metodiikkaan otettiin työkaluja mm. AA:sta (eng. Alcoholics Anonymous). Metodiikassa erityisen ratkaisevaa on vertaisapu ja kokemusasiantuntijuus ammattilaisuuden rinnalla sekä se, että päihderiippuvuus on oma alkuperäinen sairautensa. Maailman terveysjärjestö WHO julisti alkoholismin sairaudeksi vuonna 1952 ja nykyisin alkoholismi on ICD-10-tautiluokitteinen sairaus.

Suomenkin sosiaalipalvelujen ja -huollon historiassa alkoholistien hoito aloitettiin ns. rappioalkoholistien hoitamisesta ainoana alkoholismin aiheuttamien oireiden hoitomuotona. Vuosikymmenien ajan keskityttiin vain siihen ja sen vuoksi työelämässä yhä sinnittelevät alkoholiongelmaiset ja heidän perheensä jäivät huomioimatta ja hoitamatta. Heidän osaltaan hoidettiin korkeintaan sairaudesta aiheutuneita sosiaalisia oireita, ei sairauden todellisia syitä.

Lääkärit olivat Avominnen suurin yksittäinen ammattikuntakohtainen asiakasryhmä vuonna 2013. Päihdeongelma ei siten ole pohjimmiltaan lääketieteellinen ongelma, vaikka edetessään se sellaiseksi muuttuu, kun mukaan tulee uusia liitännäissairauksia.

– Alkoholismi on sairaus, joka oirehtii voimakkaasti mielen tasolla. Pelkkä psykiatrinen hoito ei kuitenkaan ole tehokasta päihderiippuvuuden hoidossa. Jotta päihteistä päästäisiin eroon, hoidon pitää olla myös päihteetöntä ja sen tulee ottaa ihminen kokonaisvaltaisesti huomioon, Arramies toteaa.

– Perimäalttius vaikuttaa kaikkein voimakkaimmin päihderiippuvuuden syntyyn. Eli perimme edeltäviltä polvilta valmiita mielihyväratoja ja hermostollisia järjestelmiä, jotka ovat valmiiksi ehdollistuneet päihteille. Kun käytämme ensimmäisiä kertoja päihteitä, päihde ei toimikaan kuin keskushermostomyrkky, vaan se tulee sinne kuin kotiin, koetaan aineeseen rakastumisen kokemus ja jäädään päihteeseen tunnetasolla koukkuun. Sen jälkeen hyvien vanhempienkin neuvot, kuten jätä pois se rakas, kaikuu kuuroille korville ja sairaus alkaa etenemään.

– Meillä Avominnessa hoitohenkilökunnalla pitää olla takanaan omakohtainen toipumiskokemus ja hoidot käytynä sekä hoitotyöhön edellytettävät Valviran ammatilliset pätevyydet. Näiden lisäksi jokainen käy läpi Avominnen oman koulutuksen, joka on tärkein tulosta tehtäessä. Pelkkä ammatillisuus tai kokemuksellisuus ei riitä vaikuttaviin hoitotuloksiin, Arramies kertoo.

Määrätietoisia askelia

Avominne käyttää päihdetyössään omaa 12 askeleen metodiikkaa ja hoitomallit ovat tiukan strukturoituja. Taustalla on 12 askeleen -ohjelma, joka on luovuttamisen ohjelma. Siinä luovutetaan kamppailuista, joita ei voi voittaa.

– Riippuvuussairauden pohjimmainen tarkoitus on tappaa ihminen ja se saa ihmisen käyttäytymään itsetuhoisesti. Silloin on välttämätöntä, että hoidetaan tehokkaasti sairauden syyt, eikä vain oireita. Sairauden takana oleva ihminen täytyy löytää uudelleen. Avominnen metodiikka ja hoito rakentuvatkin tietoon perustuvaan oppimismekaniikkaan. Opetamme tuntemaan sairauden ja käsittelemään sen vaikutuksia elämään. Annamme myös työkaluja, joilla autettava kykenee hoitamaan itseään päivittäin tässä sairaudessa, toimitusjohtaja kertoo.

Riippuvuussairaudet vaivaavat kaikista eniten työikäistä väestöämme. Niihin liittyy vahva defenssirakenne, jolloin riippuvainen on viimeinen, joka myöntää sairautensa. Valheellisesta maailmankuvasta tullaan hoitoon, siksi Avominnen hoidossa ”saa valehdella” tilastaan ensimmäisen viikon. Vasta vähitellen autettava näkee todellisuuden, jonka läheiset ovat nähneet jo pitkän aikaa. Silloin tapahtuu päihdepsykoosista herääminen arkitodellisuuteen.

– Emme ole päihteiden vihaajia, vaan sairauden hoitajia. Päihde ei ole itsessään ongelma, vaan päihderiippuvuussairauden aiheuttamat ongelmat. Toimimme kylmän kliinisesti sairauden hoidossa. Hoidamme sairauden ja otamme kantaa siihen, mitä ongelmia päihteet hoidettavan elämässä ja lähipiirissä aiheuttavat, auttamistyön pitkänlinjan ammattilainen summaa.

Avominnen strukturoitu hoitomalli on 28 vuorokautta intensiivihoidossa tai 5–6 viikkoa avohoidossa. Malli toteutetaan kaikkien hoitoon osallistuvien kanssa. Intensiivisen perushoidon jälkeen alkaa 11 kuukautta kestävä jatkohoito, jonka aikana toipuva käy hoitokäynnillä kerran viikossa.

– Vaikka olisi maailman paras neljän viikon hoitojakso, niin se ei pidä raittiina, koska raitistumiseen tarvitaan tarpeeksi pitkä hoitojakso. Lisäksi on tärkeää, että hoidettavan läheiset otetaan mukaan hoitoprosessiin, koska päihderiippuvuus on perhesairaus. Siksi perheestä on muodostettava yhteinen yksikkö, joka yhdessä toipuu sairaudesta. Ja vaikka hoidettava asuisikin yksin, on perhe siitä huolimatta tärkeä tuki toipumisessa, Arramies muistuttaa.

Laatua ja tuloksia

Avominnessa on käytössä laadunseuranta, jolla yritys varmistaa onnistuneet hoitotulokset ja tyytyväiset asiakkaat omaisineen sekä myös sen, että henkilökunta viihtyy työssään. Tulokset tehdään henkilökunnan ammattitaidon ja motivaation tuloksena. Organisaation tehtävänä on antaa työntekijöille tuloksekas metodiikka, jota he käyttävät. Kaikkiaan yrityksen tavoitteena on eettinen, moraalinen ja taloudellinen hyvinvointi kaikille osapuolille.

– Päihteettömyys on päihderiippuvaisen elämänlaadun paranemisen kannalta ensimmäinen ja tärkein asia. Hoidon lähtökohta onkin se, että ihminen saa tietoa ja terapiaa raittiina, ei päihteissä. Päihteistä pidättäytyminen ja elämänlaadun parantaminen onnistuvat parhaiten hoidoissa, joissa ymmärretään sairauden luonne. Sitten hoidon jälkeen pääsee toteuttamaan sitä mitä on aikaisemmin halunnut – nyt ilman päihderiippuvuuden ja päihteiden taakkaa, Arramies kertoo.

Avominne tarjoaa myös työnohjauspalveluja. Niissä keskitytään dialogin avulla työn ja itsensä johtamiseen sekä työhön liittyviin ihmisten välisiin suhteisiin. Suomessa tyyppilisin päihderiippuvainen on työelämässä mukana oleva perheen isä tai äiti. Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen syyskuussa 2018 julkaisema Näin Suomi juo -raportti osoittaa, että suurin osa nykyisin päihteisiin kuolleista oli 15 vuotta aiemmin olleet tavallisia työssäkäyviä kansalaisia.

– Juuri siksi päihdeongelmaan, kuten alkoholismiin, tulee puuttua silloin, kun vielä voidaan auttaa. Suurin ”päihdeongelma” mielestäni on nyt päihderiippuvaisten lasten ja nuorten vanhempien tuska ja hätä, kun oma lapsi on kuolemassa päihteisiin, eikä oikeaa ja riittävää hoitoa löydy. Tehokkaita hoitomuotoja tarvitaan siksi kipeästi. Leikkaukseenkin mennään sinne, missä operaatio tuottaa ennemmin 50 % tuloksen kuin 5 %:n. Miksei näin tapahdu päihdehoidossa?, Arramies kysyy.

– Autan päättäjiä ja vastuullisissa asemissa olevia ymmärtämään tuloksellisen päihderiippuvuuden hoidon merkityksen. Olen vienyt hoitoperiaatteita ja -ajattelua eteenpäin jo reilut 17 vuotta. Ajan voimakkaasti valinnanvapautta päihdehoitojärjestelmään sen saamiseksi mahdollisimman tehokkaaksi. Ihmisten tulee saada valita itselleen paras hoitopaikka, haastateltava kertoo.

Terve ja tasapainoinen raittius

Arramies näkee raittiuden saavan tulevaisuudessa uutta arvostusta.
– Todellinen raittius ei ole kuivaa humalaa, siis hampaat irvessä elämistä ja sairauden sisällä kärvistelyä, jolloin ollaan yleensä vaikeampia ihmisiä kuin päihteitä käyttäessä. Kun me puhumme raittiudesta, puhumme uudesta elämästä, tarpeen katoamisesta päihteeseen nähden. Henkinen raittius on sitä, että elämänlaadun pitää muuttua 180 astetta uuteen suuntaan. Raittius on silloin elämän takaisin saamista, Arramies toteaa.

Hänen mukaansa raittiustoiminnassa ja ehkäisevässä päihdetyössä tulisi kuunnella herkemmällä korvalla korjaavaa työtä.

– Jos ei ymmärretä sairautta, raittius liitetään helposti vain päihteettömyyteen. Tavoitteena tulee olla ihminen, joka elää itsensä ja läheistensä kanssa tasapainoista elämää. Siksi päihderiippuvaisella ei ole vaihtoehtoina kuin raittius tai kuolema. Viime kädessä muuta valintaa päihteiden kohdalla ei ole. Sairaus, eikä raittiuskaan, ole häpeä, vaan ainoastaan sairauden tuottamat asiat.

Teksti: Marko Kailasmaa Kuva: Mika Arramies

Äveriäs, kiiltävä, ristiriitainen Dubai

Vietimme perheeni kanssa unohtumattoman syysloman tänä vuonna Arabiemiraateissa nauttien auringosta, merenrannasta ja eksoottisesta tunnelmasta. Ensin olimme neljä päivää rantalomalla Ras … Jatka lukemista Äveriäs, kiiltävä, ristiriitainen Dubai

Dubain loistelias yömaisema

Vietimme perheeni kanssa unohtumattoman syysloman tänä vuonna Arabiemiraateissa nauttien auringosta, merenrannasta ja eksoottisesta tunnelmasta. Ensin olimme neljä päivää rantalomalla Ras Al Khaimahissa, jonka jälkeen siirryimme Dubaihin kaupunkilomalle.

Hotellimme Ras Al Khaimahissa oli valtavan upea Waldorf Astoria, jonka palvelussa olisi kyllä suomalaisilla paljon oppimista. Ensimmäisestä taksinoven aukaisusta lähtövilkutuksiin elimme kuin kuninkaalliset, menimme meille avattuihin sänkyihin nukkumaan ja nautimme aamuteemme kultaisista kupeista. Niin paljon tuoksuja, makuja ja elämyksiä mahtui viikkoomme. Seurasin kiinnostuneena erityisesti arabien tapoja ja juomakulttuuria.

Meille lähes täysraittiina perheenä Dubain-lomaan ei liittynyt odotuksia tai edes ajatuksia alkoholin käytöstä, koska sitä emme nauti muuallakaan. Arabiemiraateissa muslimimaana ei alkoholia virallisesti käytetä, ja humalassa esiintymisestä yleisellä paikalla voi saada jopa vankeutta. Siispä emme nähneet yhtään ainoaa turistia tai paikallista humalassa koko aikana, minkä voi laskea huimaksi bonukseksi lomakohteessa. Ei siis ainoatakaan biletysporukkaa Briteistä, ei yhtään hotellin baarissa huojuvaa suomalaista. Saattoi mukavasti luottaa siihen, että humalassa toikkaroivia ei tarvitse lainkaan katsella.

Hotellissamme sekä useissa ravintoloissa oli sen sijaan tarjolla upeita moctaileja, alkoholittomia drinkkejä. Lisäksi saimme ihanaa vastapuristettua appelsiinituoremehua sekä suosikkiani taatelismoothieta, joka oli makeaa ja täyttävää.

Jeeppisafarilla olutta ja viiniä

Omassa hotellissamme alkoholia tarjoiltiin allasbaarissa sekä yläkerran yökerhossa, mutta alkoholia nautittiin lähinnä janojuomana rannan läheisyydessä eikä useampaa kerrallaan. Vaikka perjantaina, paikallisena vapaapäivänä, hotellissamme yöpyi myös paikallisia, eivät he katsoneet pahasti oluenjuojia allasbaarissa. Yökerhoon eksyimme ihan vahingossa koko perheellä haettuamme hotellin kattoterassia – yökerho oli käytännössä tyhjä, yhdessä pöydässä taisi olla yksi turisti. Keskustassa Dubaissa biletys on kuitenkin ihan normaalia ja yökerhot täyttyvät turisteista.

Alkoholin tuputtaminen tupsahti eteemme aavikkosafarilla, jonne ajettiin dyynien yli jeepeillä. Iso leiri, johon tuli illan päälle noin 600 turistia, oli aika hyvä markkinointikohde niin muoviselle krääsälle kuin alkoholillekin. Perinteiseksi lavastettu hökkelikylä oli omituisessa ristiriidassa alkoholinmyyjille, jotka parveilivat joukossamme mainostaen aktiivisesti olut- ja viinilistoja. Kun emme yhdeltä ostaneet, toinen tuli tuomaan omaa listaansa.

Aavikkoleiri tuntui meistä muutenkin hyvin keinotekoiselta ja epämiellyttävältä, joten alkoholin tuputtaminen toi siihen vielä yhden epämiellyttävän lisänsä. Mutta kokemus sekin, vaikka ei niin mukava!

Kaikkiaan minulle Dubai ja Ras Al Khaimah näyttäytyivät yllättävänkin konservatiivisina paikkoina, enkä olisi voinut kuvitella kulkevani kaupungissa sortseissa ja topissa. Rukouskutsut kajahtelivat myös valtavissa ostoskeskuksissa säännöllisesti. Dubain-hotellimme olikin ihan moskeijan vieressä. Erityisesti katseita keräsi esikoispoikamme, joka 180-senttisenä vaaleana nuorena miehenä tuntui olevan se erikoisin meidän perheestä. Kaunis teinityttömme kiinnitti myös monen huomion, mutta paikalliset olivat kaikin puolin kohteliaita ja ystävällisiä. Toki paikallisia oli vähemmän, enemmän kohtasimme intialaisia ja bangladeshilaisia.

Lomakohteena Arabiemiraatit tarjosi verrattoman sään, sillä aurinkoa ja lämpöä riitti lokakuussa neljänkymmenen asteen verran joka päivä. Tuoreet hedelmät, makeat taatelit ja maukkaat grillatut lihat maistuivat, ja suklaataateleita toimme myös matkatuliaisina. Hotellimme valkohiekkainen ranta oli upea, ja kiitäminen vesijetillä Persianlahden turkoosissa vedessä on kokemus, jota en ikinä unohda.

Teksti ja kuva: Lea Ansamaa

Historian havinaa: Vuosi 1918 ja kieltolakiliitto

Kieltolain alussa raittiusaatteella oli laajaa kannatusta. Kieltolakiliitto perustettiin 26.10.1919. Sen tarkoituksena oli valvoa kieltolain noudattamista ja tehdä työtä raittiusasian edistämiseksi.

Kieltolain alussa raittiusaatteella oli laajaa kannatusta. Kieltolakiliitto perustettiin 26.10.1919. Sen tarkoituksena oli valvoa kieltolain noudattamista ja tehdä työtä raittiusasian edistämiseksi.

Kuva ja kuvateksti Työväen kuvalehdestä vuodelta 1926

Kieltolakiliitto oli kieltolain kannattajien perustama valtakunnallinen, raittiuslautakuntia tukeva yhdistys. Sen säännöt määrittelivät liiton tehtäväksi muun muassa seuraavaa:

”Liitto toimii tiedon levittämiseksi alkoholipitoisten aineiden nauttimisen turmiollisuudesta, silmämääränään kansan tapojen raitistuttaminen ja yleisen mielipiteen vakaannuttaminen kieltolain puolelle.”

Liiton sääntöihin suunniteltiin vuoden 1919 heinäkuun lopussa ilmestyneen Aamulehden mukaan vielä pykälää, jonka mukaan ”maamme kirjailijoiden ja taiteilijoiden olisi valmistettava tilaisuutta palvella Kieltolakiliiton tarkoituksia, tilaamalla heiltä teoksia, jotka tavalla tai toisella voivat edistää liiton päämääriä.” Kieltolakiasiaa ajoivat ehkä enemmänkin työväen urheilujärjestöt, jotka omassa työssään edistivät raittiusasiaa ja kehottivat jäseniään liittymään Kieltolakiliittoon.

Politiikka jakoi raittiusliikettä

Maalaisliiton ministeri Santeri Alkio oli Kieltolakiliiton ensimmäinen puheenjohtaja. Myöhemmin saman puolueen Kyösti Kallio jatkoi puheenjohtajana aina presidenttiyteensä saakka. Toiminnassa oli mukana Maalaisliiton, SDP:n sekä Kristillisen työväenpuolueen eduskuntaryhmien jäsenet, mm. kansanedustaja Miina Sillanpää ja professori Väinö Voionmaa. Kokoomuksen ja edistyspuolueen eduskuntaryhmät eivät liittyneet suoraan liiton jäseniksi, mutta heitäkin toiminnassa oli mukana, sillä osa osallistui siihen yksityishenkilöinä.

Raittiusalan keskusjärjestö, Kokoomusta lähellä ollut Raittiuden Ystävät ei kuulunut Kieltolakiliittoon, joka nojasi toiminnassaan ennen muuta sosialidemokraatteihin ja maalaisliittolaisiin.

Kieltolain vastustajat olivat taas monesti ruotsinkielisiä ja saivat tukea liike-elämältä. Raittiusasiakaan ei säästynyt poliittiselta kuohunnalta sisällissodan jälkeen.

Kun kieltolakia oli kestänyt lähes vuosikymmenen verran, alkoi lama. Taloudellisen tilanteen heikkeneminen asetti kieltolain tarkkaan puntariin. Kieltolaki oli vähentänyt juomista tuntuvasti, mutta kiellettyjä juomia myös käytettiin. Keväällä 1929 hallitus asettikin salakuljetuksen vastaisen komitean, jonka tehtävänä oli selvittää miksi salakuljetuksen torjunta ei onnistunut. Kieltolain julkinen arvostelu kuitenkin vilkastui vuoden 1929 syksyllä. Monet tunnetut henkilöt arvostelivat kieltolakia rajusti julkisuudessa.

Kieltolakiliikkeen kansainvälinen tausta

Myös suomalaisella kieltolakiliikkeellä oli kansainvälinen taustansa; etenkin tanskalaista raittiusliikettä pidettiin mallikelpoisena. Saksassa väkijuomakauppa oli tyrehtynyt jo pelkästään säästäväisyyssyistä, sillä maa ei ollut toipunut sodan aiheuttamasta tappiosta.

Varsinainen koetinkivi kansainväliselle raittiusliikkeelle oli Ranska. Kieltolaki-lehti kirjoitti vuonna 1927: ”Kuten tiedetään, on Ranska koittanut asettaa esteitä ja yleensä vaikeuttaa Skandinaavian maiden kieltolakipyrkimyksiä. Kieltolain kannattajat ovat kiinnittäneet huomiota tähän seikkaan ja mm. maailman Kieltolakiliitto on viimeksi maaliskuun 19 p:nä Pariisissa pidetyssä kokouksessa päättänyt kääntyä Kansojen liiton puoleen pyytäen sen turvaa niille maille, jotka haluavat alkoholikysymyksensä ratkaista oman etunsa mukaisesti.”

Sen sijaan maailman mahtavin kieltolakimaa oli Amerikan Yhdysvallat. Alkoholijuomien laittomaksi julistamisella oli siinä määrin vahva kannatus, että väkijuomakielto liitettiin jopa perustuslakiin, johon yleensä on vaikea saada mitään korjauksia eli lisäyksiä.

Kieltolain kaatuessa lailla oli yhä puoltajansa

Raittiusyhdistykset työskentelivät aktiivisesti kansanvalistustyössä alkoholittoman kulttuurin puolesta. Heidän kantansa oli, että viinan vapaan anniskelun sallimisen sijaan olisi ollut parempi panostaa pikemminkin salakuljetuksen torjuntaan.

Kieltolakiliiton roolia ajan päätöksenteossa kuvaa se, että kieltolain säätämistä seuraavan vuoden loppuun mennessä yhdistyksellä oli 500 000 jäsentä, mikä vastasi jopa kuudesosaa koko Suomen väkiluvusta. Vaikka erityisesti vuonna 1929 kieltolakia arvosteleva julkinen keskustelu vilkastui, Kieltolakiliitto painosti yhä kaikkia puolueita pitämään kieltolakikysymyksen puolueohjelmissa ja pysymään kieltolain kannalla. Vaikka muualla yhteiskunnassa alettiin epäillä kieltolain tarpeellisuutta, ei liiton toiminta muuttunut.

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Vesi mahdollistaa monenlaista kuntoilua – uimataidottomallekin

-Uinti on ollut suosituin sisäliikuntamuto jo pitkään, toteaa 110 vuotiaan Uimaliitto ry:n koulutusvastaava Outi Kokko-Ropponen. Perinteisen uinnin rinnalle on tullut … Jatka lukemista Vesi mahdollistaa monenlaista kuntoilua – uimataidottomallekin

Kesä on täällä, nyt heitetään talviturkki! Pulahdus virkistää, mutta vedessä voi tehdä paljon muutakin – kuten treenata tehokkaasti. Vesijumppa edistää muun muassa hengitys- ja verenkiertoelimistön kuntoa sekä parantaa lihasvoimaa ja nivelliikkuvuutta.

Uimaliiton Outi Kokko-Ropponen näyttää kuinka nykyään kroolissa opetetaan, että koko vartalo kääntyy, ei vain pää.

-Uinti on ollut suosituin sisäliikuntamuto jo pitkään, toteaa 110 vuotiaan Uimaliitto ry:n koulutusvastaava Outi Kokko-Ropponen.

Perinteisen uinnin rinnalle on tullut muitakin vesiliikuntamahdollisuuksia. Seniorit pystyvät vedessä tekemään liikkeitä, joihin he eivät kykene tavallisessa jumpassa. Vesijuoksua on käytetty vuosikymmeniä kuntouttavana liikuntana, 2000-luvulla siitä on tullut myös kuntoilua.

– Vesijuoksu on erittäin tehokas kuntoilumuoto, sanoo itsekin vesijuoksua harrastava Kokko-Ropponen.

– Ihminen jaksaa kuntoilla vedessä pitkäkestoisemmin kuin maalla, koska veden nostovoima kannattaa. Energiankulutus vedessä on hyvä, koska kylmä vesi kiihdyttää energiankulutusta.

Syvässä vedessä käytetään juoksuvyötä. Matalassa altaassa juostaan normaaliin tapaan. Jalka- ja käsipainoilla voi halutessaan saada lisää tehokkuutta. Halukkaille on tarjolla myös jarrusukkia ja vesilenkkitossuja.

– Vesijuoksussa on tärkeää hyvä ryhti. Jos selän kanssa on ongelmia, niin juoksuvyö voi auttaa. Juostessa on hyvä olla lähellä pystyasentoa.

Kokko-Ropposen mukaan kuntoilu pystyasennossa vedessä voi olla kevyemmän tuntuista kuin uidessa, sillä uidessa tuntuma veteen on raskaampi. Uiminen on kuitenkin yksilösuoritusta. Vesijuoksun harrastaja voi myös jutella toisen kanssa, mikä sekin keventää juttelunhaluisille suoritusta.

Aikuinen oppii uuden luottamuksen ja tekniikan

Kaikki suomalaiset aikuiset eivät osaa uida. Lapsena ei ehkä ole ollut tarjolla luonnonvesiä tai uimahallia. Lapsena veteen pudonnut saattaa pelätä vettä loppuelämänsä ajan. Aikuinen voi myös hävetä uimataidottomuuttaan, ja ajatus aikuisten uimakoulusta voi tuntua kiusalliselta.

Aikuisten alkeisuimakoulu on nimensä mukaisesti niille varttuneille, joilla ei vielä ole uimataitoa. Opetus etenee uinnin alkeisopetussuunnitelman mukaisesti. Harjoitellaan veteen totuttautumista, kokeillaan veden vastusta, painautumista pinnan alle, kellumista sekä liukumista. Mahdollisuuksien mukaan siirrytään uinnin alkeistyyleihin.

– Uimataito edellyttää luottamusta veteen. Siksi ensimmäiseksi opetellaan pikkuhiljaa uudenlainen suhde veteen. Voi kokeilla, miltä vartalo tuntuu vedessä. Vesi kantaa kelluessa. Naisilla on luonnostaan enemmän rasvaa, he kelluvat paremmin vedessä kuin miehet, Kokko-Ropponen kertoo.

Lapset oppivat uimaan kokeilemalla ja leikkimällä, mutta myös aikuiset voivat kokeilla leikinomaista suhdetta veteen.

Suomen 135 uimaseuraa ympäri maata järjestävät uimakouluja ja ennenkaikkea tekniikkakursseja eri lajien merkeissä.

Aikuisten uintitekniikkakurssit ovat tarkoitettu aikuisille, joilla on jo uimataito. Kurssilla keskitytään hengityksen, rentouden sekä hyvän ja ryhdikkään uintiasennon löytämiseen. Lisäksi harjoitellaan uinnin perustekniikoita, kuten vapaa-, selkä- ja rintauintia sekä mahdollisesti perhosuinnin alkeita. Uintitekniikkaa hiotaan mahdollisimman sujuvaksi, taloudelliseksi sekä tehokkaaksi.

– Uintitekniikatkin kehittyvät, Kokko-Ropponen toteaa.

– Aikaisemmin kroolin opetuksessa opetettiin, että pää kääntyy sivuun hengittämään. Nykyisin opetetaan, että koko vartalo kääntyy, ja pää kääntyy sen mukana.

Jos aikuinen ui rintauintia pitäen päätään koholla, se aiheuttaa helposti niskan jäykkyyttä.

Aikuisten uimakoulussa opitaan hengittämään veteen, jolloin niska saa olla rentona.

Jumppaa matalammassa tai syvemmässä vedessä

HydroBic on tehokasta vesiliikuntaa, jossa liikkeet ovat aerobicin ja jumpan kaltaisia.
HydroBic sopii kaiken ikäisille, kokoisille ja kuntoisille. Liikkeet vedessä ovat pehmeitä ja tehokkaita. HydroBicissa kehitetään kestävyyttä sykettä nostavilla askelsarjoilla sekä vahvistetaan lihaskuntoa erilaisin liikkein.

Apuna liikkeitä tehostamaan käytetään erilaisia apuvälineitä. Tunnit ovat vaihtelevia, on matalassa päässä tapahtuvaa reipasta menoa, syvän veden HydroBiciä ja välillä nostetaan sykettä juoksemalla vedessä vesivyön avulla.

Osallistuin itsekin toimittajana syvänveden jumppaan jutun merkeissä. Ryhmässä oli sekä miehiä että naisia, viisikymppisistä pari kolme vuosikymmentä ylöspäin. Nuoremman polven vähäiselle osanotolle kyseisessä harjoittelumuodossa saattaa olla syynä, että he hakevat vastaavaa lenkkipolulta.

– Vanhemmat ihmiset eivät kaikki pysty juoksemaan, koska tämä edellyttää ns. nopeiden lihassolujen käyttöön ottoa, totesi ryhmään osallistunut liikunnanohjaaja.

– Kuitenkin veden kantovoiman ansiosta senioritkin pystyvät juoksemaan ja treenaamaan nopeita lihassoluja. Tämä on hyvin tärkeää, sillä ilman näitä lihassoluja liikkumisesta tulee hyvin hidasta ja raskasta.

Selkävaivasta kärsivä osallistuja kertoi, että jo pelkästään vedessä kelluminen helpottaa ja rentouttaa häntä.

Minnesota-hoidosta tehokasta apua päihdeongelmiin

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Moni Rehappi-klinikalla raitistunut piipahtaa vaikkapa lomalla muistelemassa paikkaa, josta uusi elämä alkoi. Miska Mikkoselle klinikasta tuli työpaikka.

Noin kymmenen vuotta sitten raitistunut Miska Mikkonen, 39, on päihdeterapeutti, jonka maailma ei ole mustavalkoinen. Minnesota-hoitoa Naantalin Rymättylässä tarjoavan Rehappi-klinikan perustajajäsen kertoo omista kokemuksistaan ja uskoo heidän hoitomuotonsa olevan parhaimpia tarjolla olevia tapoja raitistua, mutta myöntää, ettei se ole ainoa toimiva. Prosentit eivät kuitenkaan valehtele, ja Minnesota-hoidon avulla raittiina on vuoden seurannalla noin 65 prosenttia asiakkaista.

Rehapin kaikilla työntekijöillä on omia kokemuksia addiktioista ja niiden kanssa kamppailusta. Pohjalla käyntiä ei muita auttaakseen ja päihdeongelmaista ymmärtääkseen tarvita, mutta omakohtaisista kokemuksista on Mikkosen mukaan huomattava apu työssä. Hän itse oli todella huonossa kunnossa ennen raitistumistaan, eikä ongelmana ollut pelkkä alkoholi.

Mikkonen kertoo olleensa melko perinteinen tuurijuoppo, jolla oli turnajaisia ja eri mittaisia selviä kausia. Hän huomasi jo 1990-luvun loppupuolella opiskeluaikoinaan kärsivänsä jonkin sortin addiktiosta alkoholin suhteen. Päihteidenkäytön alkaessa olla holtitonta hän päätti noin kolme vuotta ennen raitistumistaan tehdä muutoksen elämässään.

– Perustelin juomisen itselleni varsin perinteisellä tavalla, eli työnteon vaativuudella. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja sitä rataa. Elämänmuutos oli se, että sanoiduin irti töistäni ja päätin pitää välivuoden. Sapattivuosi ei ollut päihderiippuvaiselle se paras vaihtoehto. Silloin juomisestani oli jo kärsinyt eniten puolisoni, Mikkonen sanoo.

Viimeisenä kolmena vuotena ennen raitistumistaan Mikkonen yritti lopettaa juomisen ties kuinka monta kertaa ja monin eri tavoin. Addiktio sai aikaan eron puolisosta ja suhteet läheisiin ihmisiin olivat poikki. Lääkärit ja psykiatrit tekivät diagnooseja ja hoitojaksoja eri laitoksissa kertyi useampia. Lopussa mukaan tulivat myös muut päihteet.

– Lupauksia, etten juo enää koskaan, tuli tehtyä ja aina retkahdettua uudelleen. Eron lisäksi minulla oli esimerkiksi porttikielto siskoni perheen luo ja kaikki läheiset kaverit olivat kaikonneet. Talousasiat olivat täysin sotkussa ja työkyky ryypätty. Viimeisinä vuosina sain useita mielenterveydellisiä diagnooseja ja olin hoidossa esimerkiksi psykiatrisella osastolla. Itsetuhoiset ajatukset olivat niin vahvoja, että itsemurhayrityksiä oli useita. Syöksykierteessä käytin myös huumaavia lääkkeitä ja laittomia päihteitä.

Riippuvuus ja häpeä

Minnesota-hoidon avulla raitistunut Mikkonen on työskennellyt Rehappi-klinikalla päihdeterapeuttina koko sen olemassaolon ajan, aina vuodesta 2011 asti. Kaikilla hoitolaitoksen työntekijöillä on omakohtainen toipumiskokemus alkoholismista joko oman päihderiippuvuuden tai läheiskokemuksen kautta. Se onkin yksi keskeinen tekijä ja työkalu Minnesota-hoitomallissa kautta maailman.

– Pelkästään oma toipumiskokemus ei tee ammattilaista, mutta väitän sen auttavan ymmärtämään päihderiippuvaisen merkillistä ajatusmaailmaa ja näkemään esimerkiksi kaiken salailun, välttelyn ja valehtelun läpi, jota jokainen alkoholisti tekee. Riippuvuuteen liittyy häpeä, ja kynnys puhua asioista madaltuu, kun toinen osapuoli on käynyt läpi vastaavan kokemuksen. Itse ollessani hoidossa psykiatrisella osastolla valehtelin lääkäreille ja hoitajille täysin vailla tunnontuskia.

Rehapissa Mikkosen asiakkaina on paljon hyvin samankaltaisia potilaita kuin hän itse oli, joille Minnesota-hoito on ainoa toimiva keino raitistua.

– Useita raitistumisyrityksiä takana, käsitys omasta tilastaan ja silti aina uudelleen retkahtaminen. Kevyemmät hoitomuodot eivät toimi ja kierretään vain kehää. Itse esimerkiksi join, vaikka minulla oli antabus-lääkekuuri päällä. Minnesodan vaativampi hoito oli ainoa joka auttoi.

Minnesota-hoito todellakin vaatii siitä apua hakevalta paljon, eikä raitistumis- ja -terapiaprosessi rajoitu vain pelkästään päihderiippuvaiseen itseensä. Terapian ja ryhmäterapian lisäksi kuukauden mittaisen perushoidon kolmantena tai neljäntenä viikonloppuna potilaan läheiset kutsutaan läheisviikonloppuun. Läsnä voi olla juomisesta kärsineitä perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä, joiden osallistuminen on tärkeää sekä potilaalle että heille itselleen. Läheisviikonloppuun osallistuneilla on mahdollisuus osallistua myös Rehapissa järjestettävään läheisten intensiivihoitoon. Vieraiden tai tuttujen edessä puhuminen on monelle potilaalle aluksi hyvin haastavaa, mutta Mikkosen mukaan heidän hoitomuodollaan saavutetaan hyviä tuloksia.

– Totta kai tämä on helpompaa niille, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ujoimmillekin tulee melkein aina ensimmäisen hoitoviikon aikana syvä yhteenkuuluvuuden tunne muiden hoidossa olevien kanssa. Meidän potilaat ovat kuin läpileikkaus yhteiskunnasta, mukana voi olla parikymppinen narkkari, eläkkeellä oleva toimitusjohtaja tai mitä tahansa siltä väliltä, mutta heidän kokemuksensa addiktiosta ovat hyvin identtisiä. Se auttaa arkojakin ihmisiä puhumaan.

Turvallista hoitoa

Krapulasta ja vieroitusoireista kärsiville on luontaista haluta olla yksin ja vetäytyä kuoreensa. Vaikka heti hoidon alussa puhutaan asioista suoraan, esimerkiksi siitä kuinka rumaa läheisten ihmisten kärsimys on, niin lähtökohtana on luoda ihmistä kunnioittava ja läheinen ilmapiiri potilaiden kesken.

– Hoidossa täytyy olla inhimillisyyttä ja lämpöä, vaikka asioita ei kaunistella millään tavalla.

Minnesota-hoidon tärkein osa-alue on terapia, eikä raittiutta ylläpidetä lääkkeiden avulla. Monille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi vain lukeneet muiden raitistumistarinoista, tuntuu jääneen mielikuva, että kaikki lääkkeet ovat kiellettyjä hoitojakson aikana. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, vaikka täysraittius onkin tavoite. Ihmisten henkeä ei vaaranneta.

– Hoidon alussa on aina lääkärintarkastus ja vakaviin vieroitusoireisiin lääkäri kirjoittaa tietysti rauhoittavia lääkkeitä, joita ilman pahimman vaiheen läpikäyminen voi olla hengenvaarallista. Hoidon lääkkeettömyys tarkoittaa lähinnä sitä, ettei meillä ole keskitettyä lääkkeidenjakoa, vaan jokainen huolehtii vaikkapa verenpaine ja -mielialalääkityksestään itse. Jos potilas käyttää niin sanottuja huumaavia lääkkeitä, niin niille lääkärimme tekee alasajo-ohjelman, joka yleensä hoidetaan ensimmäisen viikon aikana.

Minnesota-hoito jatkuu intensiivisen klinikalla vietetyn kuukauden jälkeen vielä vähintään vuoden verran. Se on Mikkosen mukaan ratkaiseva syy, miksi hoitomuodolla usein saavutetaan muita parempia tuloksia. Potilasta ei pelkästään auteta pahimman yli ja jätetä sen jälkeen yksin.

– Raitistuminen tapahtuu neljän viikon aikana ja seuraavat 11 kuukautta opetellaan elämään raittiina, tilanteissa, joissa aiemmin olisi ollut päihteiden vaikutuksen alaisena. Monet aivan tavallisilta ja arkisiltakin tuntuva asiat voivat tuntua selvinpäin yllättävänkin vaikeilta.

Loppuelämän mittainen päätös

Minnesota-hoito on tietynlainen tienhaara elämässä, jonka tarkoitus on auttaa henkilöä olemaan raittiina loppuelämänsä. Kaikki eivät tietenkään tähän pysty, mutta ovat silti tervetulleita takaisin hoitoon, jos vaikka retkahtavat parin vuoden kuluttua. Prosessi aloitetaan silloin nollapisteestä.

– Tämän hoitomuodon ei ole tarkoitus olla kuin pyöröovi, jossa samat naamat käyvät täällä kerta toisensa jälkeen. Joskus meille tulee asiakkaita, jotka ovat olleet pitkään kuivilla, mutta retkahtaneet. Heidän tapauksessaan koko hoitoprosessi aloitetaan alusta. Raittiina pysyneet ovat koska tahansa tervetulleita takaisin, esimerkiksi jos elämässä sattuu jotain, jonka johdosta heidän tekee mieli alkaa juoda uudelleen. Monet tulevat myös vaikkapa lomallaan tänne pariksi päiväksi ihan muuten vaan, muistelemaan sitä mistä lähdettiin liikkeelle ja mistä uusi elämä alkoi, Mikkonen selittää.

Mikkonen allekirjoittaa kaikki Minnesota-hoidon perusperiaatteet, mutta ei ole aivan niin ehdoton esimerkiksi kaikissa muissa alkoholiin ja muihin päihteisiin liittyvissä asioissa kuin monet muut. Esimerkiksi nelosoluen tuomisessa kauppojen hyllylle hän näkee ongelman vain kansanterveydellisellä tasolla. Addiktiossa ei ole kyse tahdonvoimasta tai siitä, että helposti koukkuun jäävä olisi jotenkin heikompi ihminen.

– Mielestäni alkoholismista ei voi parantua, se on loppuelämän mittainen sairaus. Omassa päässäni tapahtuu juodessani aivokemian tasolla jotain aivan erilaista kuin niille, jotka eivät addiktoidu helposti. Se mekanismi ei ole muuttunut kaikkien raittiiden vuosien aikana miksikään. Jos joisin, niin se lähtisi taatusti edelleen lapasesta. En pystyisi olemaan kohtuukäyttäjä.

– Vahvempien juomien tuominen maitokauppaan voi aiheuttaa ongelmia kansanterveydellisellä tasolla, mutta jo alkoholisoituneelle sillä ei ole merkitystä, koska hän juo, olivat säännökset ihan mitkä tahansa.

Mikkosella ei ole tarvetta puuttua muiden juomiseen, ei ainakaan niiden, jotka pystyvät käyttämään alkoholia vähäisissä määrin, ilman riippuvuutta. Ongelmakäyttäjille hän näkee ainoana vaihtoehtona raitistumisen.

– En koe itseäni perinteiseksi raittiusintoilijaksi.

Teksti: Aki Lehti  Kuvat: Marja Väänänen

Syvällistä rentoutumista avannossa

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Marianne Wikström ihastui avantouintiin seuratessaan isänsä esimerkkiä.

– Isäni oli jo vuosia harrastanut avantouintia. Aloin kesällä käymään hänen mukanaan uimassa viisi ja puoli vuotta sitten, kertoo yrittäjä Marianne Wikström, 31.

– Kesällä oli helppo aloittaa, koska syksyn tullen ilma ja vesi viilenivät pikkuhiljaa. Näin en kokenut äkillistä muutosta lämpoasteissa, vaan ehdin totuttautua talvea kohti asteittain.

Nykyisin Wikström käy avannossa ja saunassa pari kolme kertaa viikossa. Joku voisi pitää hänen matkaansa hankalana. Wikström nousee junaan pyöränsä kanssa ja pyöräilee Helsingin asemalta talviuintiseuraansa, myös syksyn sateessa ja talven pakkasessa tai viimassa.

– Kyllähän tähän aikaa menee, mutta koen kyllä tämän ajankäytön mielekkäänä. Kun pukeudun sään mukaan, pärjään mukavasti, Wikström sanoo.

Reipas nainen kertoo, että arjen kiireen keskellä talviuinti auttaa pysähtymään hetkeen. Avanto rentouttaa koko kehon ja mielen.

– Jos jokin ahdistaa, niin se useimmiten jää mereen. Tulee tunne, että keho alkaa toimimaan eri tavalla. Verenkierto, hengitys ja lihakset rentoutuvat. Mieli on tasapainoisempi ja uimapäivän jälkeen uni selvästi syvempää.

Mahdollisimman läsnä itselleni

Samoihin aikoihin, kun Wikström ryhtyi harrastamaan avantouintia, hän jätti myös pois alkoholinkäytön, jota oli käyttänyt yhteiskunnassamme niin sanottuun normaaliin tapaan.

– Alkoholin käyttö jäi pois, kun aloin kiinnostumaan enemmän omasta hyvinvoinnistani ja tulin enemmän tietoiseksi sen vaikutuksista kokonaisuuteeni. En ole käyttänyt alkoholia noin kuuteen vuoteen, Wikström kertoo.

Rauhaa rakastava uimari ei ole kiinnostunut baarielämästä. Syynä on muun muassa se, ettei hän halua päihtyä.

– En pidä alkoholin mausta, enkä koe nautintoa edes yhdestä saunakaljasta. Helposti me rentoudumme alkoholin avulla tai pakenemme jotain, tai otamme rohkaisuryyppyjä, että uskallamme tehdä jotain tai olla jotenkin rennommin. Koen, että se vie minulta mahdollisuuden kohdata itseni, ihmiset ja elämän sellaisenaan. Haluan olla mahdollisimman läsnä itselleni ja muille sellaisena, kun olen. Koen avantouinnin erittäin hyvänä perjantai-illan rentoutumiskeinona kaljapullon sijaan. Avantouinti tukee hyvinvointiani myös niin, että minulla on seuraavanakin päivänä hyvä olo, Wikström summaa.

– Kun päihtyy, syvempi tietoisuus ja läsnäolo katoavat. Jos otan alkoholia se muuttaa minua, se muuttaa oloani, tunteitani ja käytöstäni. Jos juon, kun olen iloinen, ja juon, kun olen surullinen, niin todellinen minä jää kokematta. Useiden tunteiden merkitys voi jäädä osittain tai kokonaan pimentoon. Se, että olen tietoinen tunteista ja siitä mitä ne viestivät minulle tarkoittaa sitä, että olen läsnä itselleni, Wikström kertoo.

Suomalaisille ei ole aina helppo luoda kontaktia uuden ihmisen kanssa. Nuoret ihmiset etsivät parisuhdetta, ja poistavat kontaktivaikeuksia alkoholin avulla. Marinanne on sinkku, ja kysyn häneltä, miten esimerkiksi kaksi ujoa voi tutustua toisiinsa.

– Itse en etsi kumppania. Koen, että asiat vain tapahtuvat meille, kun on sen aika. Yleensä voi käydä niin, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun juttu luistaa jonkun kanssa ja oleminen on luonnollista niin en koe, että siihen tarvitaan sen enempää.

– Jos on ujo, niin on hyvä tapa tulla esille sen asian kanssa, että on ujo, häpeilemättä sitä. Kun kertoo asian eikä piilottele ujoutta, niin saa rohkeutta tilalle. Koen ujoutta välillä, mutta mitäpä siitä, nainen pohtii.

Saunan lämmössä kaikenlaisten ihmisten kanssa

Wikströmin talviuintiseurassa on muutama sata eri ikäistä jäsentä. Pienempi osa heistä käy vain pelkästään avannossa. Enemmistö Wikströmin tavoin menee avantoon ensin lämmiteltyään saunassa ja lähtee myös kotiin saunan kautta.

Vanhempien esimerkki harrastusten löytämisessä on monella tapaa tärkeä.

– Uskon, että isääni innostivat samankaltaiset asiat kun minuakin. Isä piti tätä itsehoitokeinona ja vuosien mittaan hänellä oli useita ystäviä avantouintiseurasta. Se oli hänelle tärkeää, Wikström iloitsee isänsä puolesta.

Hän itsekin nauttii siitä, että seuran saunan lauteilla tapaa kaikenlaisia ihmisiä. Kävijät ovat sekä naisia että miehiä. Saunassa ollaan uimapuvut päällä.

– Olen tavannut myös ihmisiä, joilla on samankaltaisia mielenkiinnon kohteita kun minulla, kertoo myös Capoeiraa ja Yin-joogaa harrastava Wikström.

– On ollut erittäin innostavaa keskustella niistä asioista.

– Useat ihmiset ovat olleet avuliaita ja tarjonneet minulle kyytiä välillä kotiin. Meillä on kokonaisuudessaan hyvä ilmapiiri siellä.

Fyysinen terveys vahvistuu

– Minulla on ystäviä, jotka ovat samanhenkisiä, ja jotka eivät luonnollisesti pidä päihtymisestä. Jotkut ystävistäni saattavat joskus ottaa vähän, mutta he tietävät, etten tykkää juoda eikä tämä aiheuta sen kummempaa ihmetystä.

Marianne Wikström toteaa, että hänen tapaamansa ihmiset ovat usein kiinnostuneita siitä, miksi hän ei juo.

– Jos minulta kysytään erikseen alkoholin käytöstä, niin silloin kerron etten tykkää juoda. Muuten en puhu asiasta sen kummemmin, hän tokaisee.

Hän kertoo, ettei sairasta yleensä juurikaan flunssia ja kokee monen asian vaikuttavan siihen.

– Sillä mitä syön, on suuri vaikutus siihen. Ja avantouinti on myös yksi osa tätä kokonaisuutta. Olen keskustellut seuran jäsenten kanssa tästä aiheesta ja useat jäsenet eivät sairasta flunssaa. Minulla on kokemusta kivuista ja niihin olen itse saanut apua avantouinnista, niin kun isänikin sai, Wikström kertoo.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

ELONtanssi on itseilmaisua ilman sääntöjä

Ei opeteltuja askeleita, ei koreografioita. ELONtanssissa seurataan omia tuntemuksia. Jan Pesonen teki chileläisestä vapaata itseilmaisua korostavasta biodanza-perinteestä suomalaisen version.

Ei opeteltuja askeleita, ei koreografioita. ELONtanssissa seurataan omia tuntemuksia. Jan Pesonen teki chileläisestä vapaata itseilmaisua korostavasta biodanza-perinteestä suomalaisen version.

Kehopsykoterapeutti Jan Pesonen rentoutuu itsekin tanssin avulla.

Istun odottamassa ELONtanssi-työpajan alkua. En tunne ketään ympärilläni, enkä keksi mitään sanottavaa, vaikka haluaisin. Muutkin istuvat hiljaa. Vierauden tunteemme vähän vaivaa minua. Kahden tunnin kuluttua olemme täysin erilaisessa tilanteessa.

Olen lähtenyt etsimään uudenlaisia tanssikokemuksia.

Lopetin paritanssiharrastukseni, koska se tuntui liian rajoittuneelta. Jouduin myös liian usein tanssimaan yksin, sillä miehiä on harrastuksessa vähemmän.

Haikailin vanhan ajan iloiseen piiritanssiin, mutta sitä harvemmin tarjotaan. Sitten löysin ELONtanssin.

– ELONtanssi pohjautuu alun perin Chilestä lähtöisin olevaan biodanza-traditioon, josta olen luonut oman suomalaisille sopivan variaationi, kertoo tanssin kehittäjä, kehopsykoterapeutti Jan Pesonen.

– ELONtanssi poikkeaa monista muista siten, että tässä ei opetella askelkuvioita tai koreografioita, vaan sisäiset kehon impulssit johdattavat luovaa liikettä.

Pesonen johdattaa alkuun lyhyesti puhuen, tämän illan teema on elämän ja luonnon syklisyys. Kahden tunnin tanssityöpajoissa on aina vuodenaikaan tai vaikka juhlapyhään liittyvä teema, jota kohdataan omaa sisäisyyttä kuunnellen. Hän laittaa alkuun soimaan hyvin energisoivaa musiikkia.

Ei ole olemassa ”oikeita tai vääriä” askeleita, vain irrottelevan tanssin iloa.

Kaikki ovat tanssimassa, eikä kukaan istu laidalla. Paritansseista tuttua kurjalta tuntuvaa parin odotusta ei ole lainkaan.

Turvallisuutta yksin ja yhdessä

Kun olemme lämmenneet omalla tanssillamme, jatkamme hetken yhdistävällä piiritanssilla, pitäen toisiamme kädestä. Piirihän on tanssin ikiaikainen muoto. Se luo yhteyden ja turvallisuuden tunnetta. Tanssin lopussa palaamme myös piiriin.

Musiikki ELONtanssissa on hyvin vaihtelevaa, on poppia, rockia, klassista, afroa.

Eri osioiden välissä Pesonen antaa sanallista johdatusta ja suuntaa-antavia virikkeitä tanssin teemaan. Tanssimme paljain jaloin pienissä ryhmissä.

Tanssin vaihteleva luonne piristää. Erona jumppaan on se, että jumpassa osallistuja seuraa koko ajan ohjaajan liikkeitä, jolloin sisäänpäin kääntyvä huomio jää vähemmälle. ELONtanssissa tanssitaan koko ajan sisältäpäin ohjautuen.

Tunnekuorman vapauttamista

– Kehomme kantaa jännityksiä ja tunnekuormaa, jota päivien tai vuosienkin mittaan kertyy, Pesonen toteaa.

Hän selittää kuinka tanssi helpottaa kehon tunnekuormaa, auttaa olemaan paremmin läsnä ja myös pääsemään paremmin yhteyteen muiden kanssa. Huomaan tämän itsessäni ja muissa tanssijoissa. Myös Pesonen näyttää todella rentoutuvan kahden tunnin aikana.

– Tarvitsin todella tätä, ohjaaja itsekin kiittelee jälkeenpäin.

Työpajan jälkeen mieleni on valoisa ja puhdistunut, noussut negatiivisten tunteiden yläpuolelle. Aikaisemmin päivällä käyty riita aviomiehen kanssa on täysin unohtunut, kun hän tulee hakemaan minua autolla.

ELONtanssi-työpaja on aina päihteetön tapahtuma. Monet käyttävät alkoholia stressin purkamiseen tai rohkeuden löytämiseen. Tanssissa nämä myönteiset kokemukset tapahtuvat luonnollisesti.

Lopussa tuntuu hyvin luonnolliselta halata alkuun täysin vieraita tanssikumppaneita. Siinä missä alussa en keksinyt mitään sanottavaa, pois lähtiessä onkin helppoa jutella. Tunne omasta iästä ja muut ihmisiä lokeroivat raja-aidat ovat poistuneet. Huomaan ilahtuneena juttelevani tyttäreni ikäiselle nuorelle naiselle yhtä luontevasti kuin juttelen aikuisemmille ihmisille.

Pesonen työskenteli aikaisemmin suunnittelualalla. Uteliaisuus ja kiinnostus ihmisyyteen veivät hänet kuitenkin kehopsykoterapiaopintoihin ja eri vaiheiden kautta alan vaihtoon. Tätä kautta syntyi myös kiinnostus chileläiseen biodanza-traditioon, josta hän muokkasi ELONtanssin.

– Minua on aina kiinnostanut luovuuden ja liikkeen yhdistäminen. Kehopsykoterapiaopintojen jälkeen halusin jatkossakin tehdä ryhmien kanssa yhdessä liikkeellisiä matkoja, jossa voi olla tarjolla irrottelua ja kannattelua, tunnetyöskentelyä ja rentoutusta.

ELONtanssi ei kuitenkaan ole varsinaista terapiaa. Se sopii kaikille eikä edellytä tanssitaitoa. Pesonen pitää tanssityöpajoja eri puolilla Suomea.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta