raitis.fi-lehti: Esittelyssä

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita kategoriasta Esittelyssä. Muiden kategorioiden juttuja löydät täältä.

Kohti valoisampaa huomista

Mika Arramiehen johtama Avominne Päihdeklinikka ottaa asiakkaansa huomioon kokonaisvaltaisesti. Suurin osa asiakkaista – kuten alkoholisteista yleensäkin – on työssä käyviä, tavallisia ihmisiä.

Mika Arramiehen johtama Avominne Päihdeklinikka ottaa asiakkaansa huomioon kokonaisvaltaisesti. Suurin osa asiakkaista – kuten alkoholisteista yleensäkin – on työssä käyviä, tavallisia ihmisiä.

Mika Arramiehen johtama Avominne-klinikka tuottaa hyviä tuloksia päihderiippuvuuden hoidossa.

Mistä hakea apua, kun päihteet vammauttavat elämää? Kuka auttaisi muuttamaan elämänsuunnan lopullisesti, jos riippuvuudet kahlitsevat ja vievät voimat? Avominne on eräs maamme tuloksellisimmista asiantuntijayrityksistä, joka tarjoaa hoitoa muun muassa päihde-, peli- ja läheisriippuvuuteen sekä riippuvaisten läheisille. Avominne Päihdeklinikoiden palveluihin kuuluvat myös työnohjaus ja koulutuspalvelut.

Avominnen toimintaperiaatteen mukaan alkoholismi on alkuperäinen, krooninen ja parantumaton sairaus, jolle on luonteenomaista kontrollikyvyn menetys. Yrityksen toimitusjohtaja ja itsekin työnohjaaja ja kouluttaja Mika Arramies kertoo Avominnen olevan nykyaikainen päihde- ja muiden riippuvuuksien asiantuntijaorganisaatio ja 12 askeleen ammatillinen hoitopaikka.

– Avominnen hoito perustuu oppimisteoreettiseen käyttäytymismuutokseen, ei lääketieteeseen tai sosiaalihuoltoon. Me opetamme ihmistä ymmärtämään, mikä sairaus häntä vaivaa, ja autamme ihmistä luopumaan tarpeestaan päihteelle tai riippuvuudelleen ylipäänsä. Käsittelemme ohjauksessa sairauden tuottamat asiat ja autamme hoidettavaa pääsemään taas jaloilleen ja saamaan elämästään uudelleen kiinni, Arramies kuvaa.

Avominne on perustettu vuonna 2005 Tampereella. Taustalla oli huutava pula tehokkaalle päihdehoidolle. Nykyisin Avominnen toimipisteitä on Helsingissä, Kokkolassa, Lahdessa, Oulussa, Riihimäellä ja Tampereella. Riihimäellä ja Oulussa voi käydä perinteisen 28 vuorokauden laitosmaisen hoidon. Kaikissa toimipisteissä voi käydä avohoidossa ja useimmissa on saatavissa iltaisin hoitoa, mikä sopii esimerkiksi työssäkäyville. Kaikkien toimipaikkojen iltaryhmissä käyvistä on noin 90 % työelämässä olevia.

Tuloksellista päihdetyötä

– Avominnen hoidettavista noin 75 % pääsee takaisin elämään ilman retkahduksia. Tulokset ovat erittäin hyviä. Kaikkiaan noin 80–90 % hoidoissamme olleista saavuttaa jollakin aikavälillä raittiuden. Vertailuna on todettava, että noin 90 % päihderiippuvaisista kuolee sairauteensa, toimitusjohtaja toteaa.

Avominnen perustaja Mika Arramies raitistui Minnesota-mallilla marraskuussa vuonna 2000. Ratkaisevaa muutoksessa oli kokemus siitä, että pystyy selviytymään elämässä eteenpäin, kunhan on raitis. Raitistuttuaan hän opiskeli holistiselta kannalta päihderiippuvuussairauksista ja vaikuttavista hoitometodeista. Edessä oli kuitenkin kivinen tie riippuvuushoitojen edistämisessä.

– Olisin halunnut kuulla aikaisemmin totuuden sairaudestani, jotta olisin voinut todeta tilani avoimesti ja saada siihen asian muuttavaa hoitoa. Päihderiippuvaisille pitää tarjota apua jo siinä vaiheessa, kun he ovat vielä työelämässä. Silloin, kun on vielä ammatti ja perhe tallella. Muutos lähtee sen toteamisesta, että olen päihderiippuvainen, mutta ensin on tiedettävä, mitä se tarkoittaa, Arramies linjaa.

Minnesota-malli kehitettiin kolmessa psykiatrisessa sairaalassa 1940-luvun lopulla Yhdysvalloissa. Sen metodiikkaan otettiin työkaluja mm. AA:sta (eng. Alcoholics Anonymous). Metodiikassa erityisen ratkaisevaa on vertaisapu ja kokemusasiantuntijuus ammattilaisuuden rinnalla sekä se, että päihderiippuvuus on oma alkuperäinen sairautensa. Maailman terveysjärjestö WHO julisti alkoholismin sairaudeksi vuonna 1952 ja nykyisin alkoholismi on ICD-10-tautiluokitteinen sairaus.

Suomenkin sosiaalipalvelujen ja -huollon historiassa alkoholistien hoito aloitettiin ns. rappioalkoholistien hoitamisesta ainoana alkoholismin aiheuttamien oireiden hoitomuotona. Vuosikymmenien ajan keskityttiin vain siihen ja sen vuoksi työelämässä yhä sinnittelevät alkoholiongelmaiset ja heidän perheensä jäivät huomioimatta ja hoitamatta. Heidän osaltaan hoidettiin korkeintaan sairaudesta aiheutuneita sosiaalisia oireita, ei sairauden todellisia syitä.

Lääkärit olivat Avominnen suurin yksittäinen ammattikuntakohtainen asiakasryhmä vuonna 2013. Päihdeongelma ei siten ole pohjimmiltaan lääketieteellinen ongelma, vaikka edetessään se sellaiseksi muuttuu, kun mukaan tulee uusia liitännäissairauksia.

– Alkoholismi on sairaus, joka oirehtii voimakkaasti mielen tasolla. Pelkkä psykiatrinen hoito ei kuitenkaan ole tehokasta päihderiippuvuuden hoidossa. Jotta päihteistä päästäisiin eroon, hoidon pitää olla myös päihteetöntä ja sen tulee ottaa ihminen kokonaisvaltaisesti huomioon, Arramies toteaa.

– Perimäalttius vaikuttaa kaikkein voimakkaimmin päihderiippuvuuden syntyyn. Eli perimme edeltäviltä polvilta valmiita mielihyväratoja ja hermostollisia järjestelmiä, jotka ovat valmiiksi ehdollistuneet päihteille. Kun käytämme ensimmäisiä kertoja päihteitä, päihde ei toimikaan kuin keskushermostomyrkky, vaan se tulee sinne kuin kotiin, koetaan aineeseen rakastumisen kokemus ja jäädään päihteeseen tunnetasolla koukkuun. Sen jälkeen hyvien vanhempienkin neuvot, kuten jätä pois se rakas, kaikuu kuuroille korville ja sairaus alkaa etenemään.

– Meillä Avominnessa hoitohenkilökunnalla pitää olla takanaan omakohtainen toipumiskokemus ja hoidot käytynä sekä hoitotyöhön edellytettävät Valviran ammatilliset pätevyydet. Näiden lisäksi jokainen käy läpi Avominnen oman koulutuksen, joka on tärkein tulosta tehtäessä. Pelkkä ammatillisuus tai kokemuksellisuus ei riitä vaikuttaviin hoitotuloksiin, Arramies kertoo.

Määrätietoisia askelia

Avominne käyttää päihdetyössään omaa 12 askeleen metodiikkaa ja hoitomallit ovat tiukan strukturoituja. Taustalla on 12 askeleen -ohjelma, joka on luovuttamisen ohjelma. Siinä luovutetaan kamppailuista, joita ei voi voittaa.

– Riippuvuussairauden pohjimmainen tarkoitus on tappaa ihminen ja se saa ihmisen käyttäytymään itsetuhoisesti. Silloin on välttämätöntä, että hoidetaan tehokkaasti sairauden syyt, eikä vain oireita. Sairauden takana oleva ihminen täytyy löytää uudelleen. Avominnen metodiikka ja hoito rakentuvatkin tietoon perustuvaan oppimismekaniikkaan. Opetamme tuntemaan sairauden ja käsittelemään sen vaikutuksia elämään. Annamme myös työkaluja, joilla autettava kykenee hoitamaan itseään päivittäin tässä sairaudessa, toimitusjohtaja kertoo.

Riippuvuussairaudet vaivaavat kaikista eniten työikäistä väestöämme. Niihin liittyy vahva defenssirakenne, jolloin riippuvainen on viimeinen, joka myöntää sairautensa. Valheellisesta maailmankuvasta tullaan hoitoon, siksi Avominnen hoidossa ”saa valehdella” tilastaan ensimmäisen viikon. Vasta vähitellen autettava näkee todellisuuden, jonka läheiset ovat nähneet jo pitkän aikaa. Silloin tapahtuu päihdepsykoosista herääminen arkitodellisuuteen.

– Emme ole päihteiden vihaajia, vaan sairauden hoitajia. Päihde ei ole itsessään ongelma, vaan päihderiippuvuussairauden aiheuttamat ongelmat. Toimimme kylmän kliinisesti sairauden hoidossa. Hoidamme sairauden ja otamme kantaa siihen, mitä ongelmia päihteet hoidettavan elämässä ja lähipiirissä aiheuttavat, auttamistyön pitkänlinjan ammattilainen summaa.

Avominnen strukturoitu hoitomalli on 28 vuorokautta intensiivihoidossa tai 5–6 viikkoa avohoidossa. Malli toteutetaan kaikkien hoitoon osallistuvien kanssa. Intensiivisen perushoidon jälkeen alkaa 11 kuukautta kestävä jatkohoito, jonka aikana toipuva käy hoitokäynnillä kerran viikossa.

– Vaikka olisi maailman paras neljän viikon hoitojakso, niin se ei pidä raittiina, koska raitistumiseen tarvitaan tarpeeksi pitkä hoitojakso. Lisäksi on tärkeää, että hoidettavan läheiset otetaan mukaan hoitoprosessiin, koska päihderiippuvuus on perhesairaus. Siksi perheestä on muodostettava yhteinen yksikkö, joka yhdessä toipuu sairaudesta. Ja vaikka hoidettava asuisikin yksin, on perhe siitä huolimatta tärkeä tuki toipumisessa, Arramies muistuttaa.

Laatua ja tuloksia

Avominnessa on käytössä laadunseuranta, jolla yritys varmistaa onnistuneet hoitotulokset ja tyytyväiset asiakkaat omaisineen sekä myös sen, että henkilökunta viihtyy työssään. Tulokset tehdään henkilökunnan ammattitaidon ja motivaation tuloksena. Organisaation tehtävänä on antaa työntekijöille tuloksekas metodiikka, jota he käyttävät. Kaikkiaan yrityksen tavoitteena on eettinen, moraalinen ja taloudellinen hyvinvointi kaikille osapuolille.

– Päihteettömyys on päihderiippuvaisen elämänlaadun paranemisen kannalta ensimmäinen ja tärkein asia. Hoidon lähtökohta onkin se, että ihminen saa tietoa ja terapiaa raittiina, ei päihteissä. Päihteistä pidättäytyminen ja elämänlaadun parantaminen onnistuvat parhaiten hoidoissa, joissa ymmärretään sairauden luonne. Sitten hoidon jälkeen pääsee toteuttamaan sitä mitä on aikaisemmin halunnut – nyt ilman päihderiippuvuuden ja päihteiden taakkaa, Arramies kertoo.

Avominne tarjoaa myös työnohjauspalveluja. Niissä keskitytään dialogin avulla työn ja itsensä johtamiseen sekä työhön liittyviin ihmisten välisiin suhteisiin. Suomessa tyyppilisin päihderiippuvainen on työelämässä mukana oleva perheen isä tai äiti. Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen syyskuussa 2018 julkaisema Näin Suomi juo -raportti osoittaa, että suurin osa nykyisin päihteisiin kuolleista oli 15 vuotta aiemmin olleet tavallisia työssäkäyviä kansalaisia.

– Juuri siksi päihdeongelmaan, kuten alkoholismiin, tulee puuttua silloin, kun vielä voidaan auttaa. Suurin ”päihdeongelma” mielestäni on nyt päihderiippuvaisten lasten ja nuorten vanhempien tuska ja hätä, kun oma lapsi on kuolemassa päihteisiin, eikä oikeaa ja riittävää hoitoa löydy. Tehokkaita hoitomuotoja tarvitaan siksi kipeästi. Leikkaukseenkin mennään sinne, missä operaatio tuottaa ennemmin 50 % tuloksen kuin 5 %:n. Miksei näin tapahdu päihdehoidossa?, Arramies kysyy.

– Autan päättäjiä ja vastuullisissa asemissa olevia ymmärtämään tuloksellisen päihderiippuvuuden hoidon merkityksen. Olen vienyt hoitoperiaatteita ja -ajattelua eteenpäin jo reilut 17 vuotta. Ajan voimakkaasti valinnanvapautta päihdehoitojärjestelmään sen saamiseksi mahdollisimman tehokkaaksi. Ihmisten tulee saada valita itselleen paras hoitopaikka, haastateltava kertoo.

Terve ja tasapainoinen raittius

Arramies näkee raittiuden saavan tulevaisuudessa uutta arvostusta.
– Todellinen raittius ei ole kuivaa humalaa, siis hampaat irvessä elämistä ja sairauden sisällä kärvistelyä, jolloin ollaan yleensä vaikeampia ihmisiä kuin päihteitä käyttäessä. Kun me puhumme raittiudesta, puhumme uudesta elämästä, tarpeen katoamisesta päihteeseen nähden. Henkinen raittius on sitä, että elämänlaadun pitää muuttua 180 astetta uuteen suuntaan. Raittius on silloin elämän takaisin saamista, Arramies toteaa.

Hänen mukaansa raittiustoiminnassa ja ehkäisevässä päihdetyössä tulisi kuunnella herkemmällä korvalla korjaavaa työtä.

– Jos ei ymmärretä sairautta, raittius liitetään helposti vain päihteettömyyteen. Tavoitteena tulee olla ihminen, joka elää itsensä ja läheistensä kanssa tasapainoista elämää. Siksi päihderiippuvaisella ei ole vaihtoehtoina kuin raittius tai kuolema. Viime kädessä muuta valintaa päihteiden kohdalla ei ole. Sairaus, eikä raittiuskaan, ole häpeä, vaan ainoastaan sairauden tuottamat asiat.

Teksti: Marko Kailasmaa Kuva: Mika Arramies

Äveriäs, kiiltävä, ristiriitainen Dubai

Vietimme perheeni kanssa unohtumattoman syysloman tänä vuonna Arabiemiraateissa nauttien auringosta, merenrannasta ja eksoottisesta tunnelmasta. Ensin olimme neljä päivää rantalomalla Ras … Jatka lukemista Äveriäs, kiiltävä, ristiriitainen Dubai

Dubain loistelias yömaisema

Vietimme perheeni kanssa unohtumattoman syysloman tänä vuonna Arabiemiraateissa nauttien auringosta, merenrannasta ja eksoottisesta tunnelmasta. Ensin olimme neljä päivää rantalomalla Ras Al Khaimahissa, jonka jälkeen siirryimme Dubaihin kaupunkilomalle.

Hotellimme Ras Al Khaimahissa oli valtavan upea Waldorf Astoria, jonka palvelussa olisi kyllä suomalaisilla paljon oppimista. Ensimmäisestä taksinoven aukaisusta lähtövilkutuksiin elimme kuin kuninkaalliset, menimme meille avattuihin sänkyihin nukkumaan ja nautimme aamuteemme kultaisista kupeista. Niin paljon tuoksuja, makuja ja elämyksiä mahtui viikkoomme. Seurasin kiinnostuneena erityisesti arabien tapoja ja juomakulttuuria.

Meille lähes täysraittiina perheenä Dubain-lomaan ei liittynyt odotuksia tai edes ajatuksia alkoholin käytöstä, koska sitä emme nauti muuallakaan. Arabiemiraateissa muslimimaana ei alkoholia virallisesti käytetä, ja humalassa esiintymisestä yleisellä paikalla voi saada jopa vankeutta. Siispä emme nähneet yhtään ainoaa turistia tai paikallista humalassa koko aikana, minkä voi laskea huimaksi bonukseksi lomakohteessa. Ei siis ainoatakaan biletysporukkaa Briteistä, ei yhtään hotellin baarissa huojuvaa suomalaista. Saattoi mukavasti luottaa siihen, että humalassa toikkaroivia ei tarvitse lainkaan katsella.

Hotellissamme sekä useissa ravintoloissa oli sen sijaan tarjolla upeita moctaileja, alkoholittomia drinkkejä. Lisäksi saimme ihanaa vastapuristettua appelsiinituoremehua sekä suosikkiani taatelismoothieta, joka oli makeaa ja täyttävää.

Jeeppisafarilla olutta ja viiniä

Omassa hotellissamme alkoholia tarjoiltiin allasbaarissa sekä yläkerran yökerhossa, mutta alkoholia nautittiin lähinnä janojuomana rannan läheisyydessä eikä useampaa kerrallaan. Vaikka perjantaina, paikallisena vapaapäivänä, hotellissamme yöpyi myös paikallisia, eivät he katsoneet pahasti oluenjuojia allasbaarissa. Yökerhoon eksyimme ihan vahingossa koko perheellä haettuamme hotellin kattoterassia – yökerho oli käytännössä tyhjä, yhdessä pöydässä taisi olla yksi turisti. Keskustassa Dubaissa biletys on kuitenkin ihan normaalia ja yökerhot täyttyvät turisteista.

Alkoholin tuputtaminen tupsahti eteemme aavikkosafarilla, jonne ajettiin dyynien yli jeepeillä. Iso leiri, johon tuli illan päälle noin 600 turistia, oli aika hyvä markkinointikohde niin muoviselle krääsälle kuin alkoholillekin. Perinteiseksi lavastettu hökkelikylä oli omituisessa ristiriidassa alkoholinmyyjille, jotka parveilivat joukossamme mainostaen aktiivisesti olut- ja viinilistoja. Kun emme yhdeltä ostaneet, toinen tuli tuomaan omaa listaansa.

Aavikkoleiri tuntui meistä muutenkin hyvin keinotekoiselta ja epämiellyttävältä, joten alkoholin tuputtaminen toi siihen vielä yhden epämiellyttävän lisänsä. Mutta kokemus sekin, vaikka ei niin mukava!

Kaikkiaan minulle Dubai ja Ras Al Khaimah näyttäytyivät yllättävänkin konservatiivisina paikkoina, enkä olisi voinut kuvitella kulkevani kaupungissa sortseissa ja topissa. Rukouskutsut kajahtelivat myös valtavissa ostoskeskuksissa säännöllisesti. Dubain-hotellimme olikin ihan moskeijan vieressä. Erityisesti katseita keräsi esikoispoikamme, joka 180-senttisenä vaaleana nuorena miehenä tuntui olevan se erikoisin meidän perheestä. Kaunis teinityttömme kiinnitti myös monen huomion, mutta paikalliset olivat kaikin puolin kohteliaita ja ystävällisiä. Toki paikallisia oli vähemmän, enemmän kohtasimme intialaisia ja bangladeshilaisia.

Lomakohteena Arabiemiraatit tarjosi verrattoman sään, sillä aurinkoa ja lämpöä riitti lokakuussa neljänkymmenen asteen verran joka päivä. Tuoreet hedelmät, makeat taatelit ja maukkaat grillatut lihat maistuivat, ja suklaataateleita toimme myös matkatuliaisina. Hotellimme valkohiekkainen ranta oli upea, ja kiitäminen vesijetillä Persianlahden turkoosissa vedessä on kokemus, jota en ikinä unohda.

Teksti ja kuva: Lea Ansamaa

Historian havinaa: Vuosi 1918 ja kieltolakiliitto

Kieltolain alussa raittiusaatteella oli laajaa kannatusta. Kieltolakiliitto perustettiin 26.10.1919. Sen tarkoituksena oli valvoa kieltolain noudattamista ja tehdä työtä raittiusasian edistämiseksi.

Kieltolain alussa raittiusaatteella oli laajaa kannatusta. Kieltolakiliitto perustettiin 26.10.1919. Sen tarkoituksena oli valvoa kieltolain noudattamista ja tehdä työtä raittiusasian edistämiseksi.

Kuva ja kuvateksti Työväen kuvalehdestä vuodelta 1926

Kieltolakiliitto oli kieltolain kannattajien perustama valtakunnallinen, raittiuslautakuntia tukeva yhdistys. Sen säännöt määrittelivät liiton tehtäväksi muun muassa seuraavaa:

”Liitto toimii tiedon levittämiseksi alkoholipitoisten aineiden nauttimisen turmiollisuudesta, silmämääränään kansan tapojen raitistuttaminen ja yleisen mielipiteen vakaannuttaminen kieltolain puolelle.”

Liiton sääntöihin suunniteltiin vuoden 1919 heinäkuun lopussa ilmestyneen Aamulehden mukaan vielä pykälää, jonka mukaan ”maamme kirjailijoiden ja taiteilijoiden olisi valmistettava tilaisuutta palvella Kieltolakiliiton tarkoituksia, tilaamalla heiltä teoksia, jotka tavalla tai toisella voivat edistää liiton päämääriä.” Kieltolakiasiaa ajoivat ehkä enemmänkin työväen urheilujärjestöt, jotka omassa työssään edistivät raittiusasiaa ja kehottivat jäseniään liittymään Kieltolakiliittoon.

Politiikka jakoi raittiusliikettä

Maalaisliiton ministeri Santeri Alkio oli Kieltolakiliiton ensimmäinen puheenjohtaja. Myöhemmin saman puolueen Kyösti Kallio jatkoi puheenjohtajana aina presidenttiyteensä saakka. Toiminnassa oli mukana Maalaisliiton, SDP:n sekä Kristillisen työväenpuolueen eduskuntaryhmien jäsenet, mm. kansanedustaja Miina Sillanpää ja professori Väinö Voionmaa. Kokoomuksen ja edistyspuolueen eduskuntaryhmät eivät liittyneet suoraan liiton jäseniksi, mutta heitäkin toiminnassa oli mukana, sillä osa osallistui siihen yksityishenkilöinä.

Raittiusalan keskusjärjestö, Kokoomusta lähellä ollut Raittiuden Ystävät ei kuulunut Kieltolakiliittoon, joka nojasi toiminnassaan ennen muuta sosialidemokraatteihin ja maalaisliittolaisiin.

Kieltolain vastustajat olivat taas monesti ruotsinkielisiä ja saivat tukea liike-elämältä. Raittiusasiakaan ei säästynyt poliittiselta kuohunnalta sisällissodan jälkeen.

Kun kieltolakia oli kestänyt lähes vuosikymmenen verran, alkoi lama. Taloudellisen tilanteen heikkeneminen asetti kieltolain tarkkaan puntariin. Kieltolaki oli vähentänyt juomista tuntuvasti, mutta kiellettyjä juomia myös käytettiin. Keväällä 1929 hallitus asettikin salakuljetuksen vastaisen komitean, jonka tehtävänä oli selvittää miksi salakuljetuksen torjunta ei onnistunut. Kieltolain julkinen arvostelu kuitenkin vilkastui vuoden 1929 syksyllä. Monet tunnetut henkilöt arvostelivat kieltolakia rajusti julkisuudessa.

Kieltolakiliikkeen kansainvälinen tausta

Myös suomalaisella kieltolakiliikkeellä oli kansainvälinen taustansa; etenkin tanskalaista raittiusliikettä pidettiin mallikelpoisena. Saksassa väkijuomakauppa oli tyrehtynyt jo pelkästään säästäväisyyssyistä, sillä maa ei ollut toipunut sodan aiheuttamasta tappiosta.

Varsinainen koetinkivi kansainväliselle raittiusliikkeelle oli Ranska. Kieltolaki-lehti kirjoitti vuonna 1927: ”Kuten tiedetään, on Ranska koittanut asettaa esteitä ja yleensä vaikeuttaa Skandinaavian maiden kieltolakipyrkimyksiä. Kieltolain kannattajat ovat kiinnittäneet huomiota tähän seikkaan ja mm. maailman Kieltolakiliitto on viimeksi maaliskuun 19 p:nä Pariisissa pidetyssä kokouksessa päättänyt kääntyä Kansojen liiton puoleen pyytäen sen turvaa niille maille, jotka haluavat alkoholikysymyksensä ratkaista oman etunsa mukaisesti.”

Sen sijaan maailman mahtavin kieltolakimaa oli Amerikan Yhdysvallat. Alkoholijuomien laittomaksi julistamisella oli siinä määrin vahva kannatus, että väkijuomakielto liitettiin jopa perustuslakiin, johon yleensä on vaikea saada mitään korjauksia eli lisäyksiä.

Kieltolain kaatuessa lailla oli yhä puoltajansa

Raittiusyhdistykset työskentelivät aktiivisesti kansanvalistustyössä alkoholittoman kulttuurin puolesta. Heidän kantansa oli, että viinan vapaan anniskelun sallimisen sijaan olisi ollut parempi panostaa pikemminkin salakuljetuksen torjuntaan.

Kieltolakiliiton roolia ajan päätöksenteossa kuvaa se, että kieltolain säätämistä seuraavan vuoden loppuun mennessä yhdistyksellä oli 500 000 jäsentä, mikä vastasi jopa kuudesosaa koko Suomen väkiluvusta. Vaikka erityisesti vuonna 1929 kieltolakia arvosteleva julkinen keskustelu vilkastui, Kieltolakiliitto painosti yhä kaikkia puolueita pitämään kieltolakikysymyksen puolueohjelmissa ja pysymään kieltolain kannalla. Vaikka muualla yhteiskunnassa alettiin epäillä kieltolain tarpeellisuutta, ei liiton toiminta muuttunut.

Teksti: Tuula Vuolle-Selki

Vesi mahdollistaa monenlaista kuntoilua – uimataidottomallekin

-Uinti on ollut suosituin sisäliikuntamuto jo pitkään, toteaa 110 vuotiaan Uimaliitto ry:n koulutusvastaava Outi Kokko-Ropponen. Perinteisen uinnin rinnalle on tullut … Jatka lukemista Vesi mahdollistaa monenlaista kuntoilua – uimataidottomallekin

Kesä on täällä, nyt heitetään talviturkki! Pulahdus virkistää, mutta vedessä voi tehdä paljon muutakin – kuten treenata tehokkaasti. Vesijumppa edistää muun muassa hengitys- ja verenkiertoelimistön kuntoa sekä parantaa lihasvoimaa ja nivelliikkuvuutta.

Uimaliiton Outi Kokko-Ropponen näyttää kuinka nykyään kroolissa opetetaan, että koko vartalo kääntyy, ei vain pää.

-Uinti on ollut suosituin sisäliikuntamuto jo pitkään, toteaa 110 vuotiaan Uimaliitto ry:n koulutusvastaava Outi Kokko-Ropponen.

Perinteisen uinnin rinnalle on tullut muitakin vesiliikuntamahdollisuuksia. Seniorit pystyvät vedessä tekemään liikkeitä, joihin he eivät kykene tavallisessa jumpassa. Vesijuoksua on käytetty vuosikymmeniä kuntouttavana liikuntana, 2000-luvulla siitä on tullut myös kuntoilua.

– Vesijuoksu on erittäin tehokas kuntoilumuoto, sanoo itsekin vesijuoksua harrastava Kokko-Ropponen.

– Ihminen jaksaa kuntoilla vedessä pitkäkestoisemmin kuin maalla, koska veden nostovoima kannattaa. Energiankulutus vedessä on hyvä, koska kylmä vesi kiihdyttää energiankulutusta.

Syvässä vedessä käytetään juoksuvyötä. Matalassa altaassa juostaan normaaliin tapaan. Jalka- ja käsipainoilla voi halutessaan saada lisää tehokkuutta. Halukkaille on tarjolla myös jarrusukkia ja vesilenkkitossuja.

– Vesijuoksussa on tärkeää hyvä ryhti. Jos selän kanssa on ongelmia, niin juoksuvyö voi auttaa. Juostessa on hyvä olla lähellä pystyasentoa.

Kokko-Ropposen mukaan kuntoilu pystyasennossa vedessä voi olla kevyemmän tuntuista kuin uidessa, sillä uidessa tuntuma veteen on raskaampi. Uiminen on kuitenkin yksilösuoritusta. Vesijuoksun harrastaja voi myös jutella toisen kanssa, mikä sekin keventää juttelunhaluisille suoritusta.

Aikuinen oppii uuden luottamuksen ja tekniikan

Kaikki suomalaiset aikuiset eivät osaa uida. Lapsena ei ehkä ole ollut tarjolla luonnonvesiä tai uimahallia. Lapsena veteen pudonnut saattaa pelätä vettä loppuelämänsä ajan. Aikuinen voi myös hävetä uimataidottomuuttaan, ja ajatus aikuisten uimakoulusta voi tuntua kiusalliselta.

Aikuisten alkeisuimakoulu on nimensä mukaisesti niille varttuneille, joilla ei vielä ole uimataitoa. Opetus etenee uinnin alkeisopetussuunnitelman mukaisesti. Harjoitellaan veteen totuttautumista, kokeillaan veden vastusta, painautumista pinnan alle, kellumista sekä liukumista. Mahdollisuuksien mukaan siirrytään uinnin alkeistyyleihin.

– Uimataito edellyttää luottamusta veteen. Siksi ensimmäiseksi opetellaan pikkuhiljaa uudenlainen suhde veteen. Voi kokeilla, miltä vartalo tuntuu vedessä. Vesi kantaa kelluessa. Naisilla on luonnostaan enemmän rasvaa, he kelluvat paremmin vedessä kuin miehet, Kokko-Ropponen kertoo.

Lapset oppivat uimaan kokeilemalla ja leikkimällä, mutta myös aikuiset voivat kokeilla leikinomaista suhdetta veteen.

Suomen 135 uimaseuraa ympäri maata järjestävät uimakouluja ja ennenkaikkea tekniikkakursseja eri lajien merkeissä.

Aikuisten uintitekniikkakurssit ovat tarkoitettu aikuisille, joilla on jo uimataito. Kurssilla keskitytään hengityksen, rentouden sekä hyvän ja ryhdikkään uintiasennon löytämiseen. Lisäksi harjoitellaan uinnin perustekniikoita, kuten vapaa-, selkä- ja rintauintia sekä mahdollisesti perhosuinnin alkeita. Uintitekniikkaa hiotaan mahdollisimman sujuvaksi, taloudelliseksi sekä tehokkaaksi.

– Uintitekniikatkin kehittyvät, Kokko-Ropponen toteaa.

– Aikaisemmin kroolin opetuksessa opetettiin, että pää kääntyy sivuun hengittämään. Nykyisin opetetaan, että koko vartalo kääntyy, ja pää kääntyy sen mukana.

Jos aikuinen ui rintauintia pitäen päätään koholla, se aiheuttaa helposti niskan jäykkyyttä.

Aikuisten uimakoulussa opitaan hengittämään veteen, jolloin niska saa olla rentona.

Jumppaa matalammassa tai syvemmässä vedessä

HydroBic on tehokasta vesiliikuntaa, jossa liikkeet ovat aerobicin ja jumpan kaltaisia.
HydroBic sopii kaiken ikäisille, kokoisille ja kuntoisille. Liikkeet vedessä ovat pehmeitä ja tehokkaita. HydroBicissa kehitetään kestävyyttä sykettä nostavilla askelsarjoilla sekä vahvistetaan lihaskuntoa erilaisin liikkein.

Apuna liikkeitä tehostamaan käytetään erilaisia apuvälineitä. Tunnit ovat vaihtelevia, on matalassa päässä tapahtuvaa reipasta menoa, syvän veden HydroBiciä ja välillä nostetaan sykettä juoksemalla vedessä vesivyön avulla.

Osallistuin itsekin toimittajana syvänveden jumppaan jutun merkeissä. Ryhmässä oli sekä miehiä että naisia, viisikymppisistä pari kolme vuosikymmentä ylöspäin. Nuoremman polven vähäiselle osanotolle kyseisessä harjoittelumuodossa saattaa olla syynä, että he hakevat vastaavaa lenkkipolulta.

– Vanhemmat ihmiset eivät kaikki pysty juoksemaan, koska tämä edellyttää ns. nopeiden lihassolujen käyttöön ottoa, totesi ryhmään osallistunut liikunnanohjaaja.

– Kuitenkin veden kantovoiman ansiosta senioritkin pystyvät juoksemaan ja treenaamaan nopeita lihassoluja. Tämä on hyvin tärkeää, sillä ilman näitä lihassoluja liikkumisesta tulee hyvin hidasta ja raskasta.

Selkävaivasta kärsivä osallistuja kertoi, että jo pelkästään vedessä kelluminen helpottaa ja rentouttaa häntä.

Minnesota-hoidosta tehokasta apua päihdeongelmiin

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Moni Rehappi-klinikalla raitistunut piipahtaa vaikkapa lomalla muistelemassa paikkaa, josta uusi elämä alkoi. Miska Mikkoselle klinikasta tuli työpaikka.

Noin kymmenen vuotta sitten raitistunut Miska Mikkonen, 39, on päihdeterapeutti, jonka maailma ei ole mustavalkoinen. Minnesota-hoitoa Naantalin Rymättylässä tarjoavan Rehappi-klinikan perustajajäsen kertoo omista kokemuksistaan ja uskoo heidän hoitomuotonsa olevan parhaimpia tarjolla olevia tapoja raitistua, mutta myöntää, ettei se ole ainoa toimiva. Prosentit eivät kuitenkaan valehtele, ja Minnesota-hoidon avulla raittiina on vuoden seurannalla noin 65 prosenttia asiakkaista.

Rehapin kaikilla työntekijöillä on omia kokemuksia addiktioista ja niiden kanssa kamppailusta. Pohjalla käyntiä ei muita auttaakseen ja päihdeongelmaista ymmärtääkseen tarvita, mutta omakohtaisista kokemuksista on Mikkosen mukaan huomattava apu työssä. Hän itse oli todella huonossa kunnossa ennen raitistumistaan, eikä ongelmana ollut pelkkä alkoholi.

Mikkonen kertoo olleensa melko perinteinen tuurijuoppo, jolla oli turnajaisia ja eri mittaisia selviä kausia. Hän huomasi jo 1990-luvun loppupuolella opiskeluaikoinaan kärsivänsä jonkin sortin addiktiosta alkoholin suhteen. Päihteidenkäytön alkaessa olla holtitonta hän päätti noin kolme vuotta ennen raitistumistaan tehdä muutoksen elämässään.

– Perustelin juomisen itselleni varsin perinteisellä tavalla, eli työnteon vaativuudella. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja sitä rataa. Elämänmuutos oli se, että sanoiduin irti töistäni ja päätin pitää välivuoden. Sapattivuosi ei ollut päihderiippuvaiselle se paras vaihtoehto. Silloin juomisestani oli jo kärsinyt eniten puolisoni, Mikkonen sanoo.

Viimeisenä kolmena vuotena ennen raitistumistaan Mikkonen yritti lopettaa juomisen ties kuinka monta kertaa ja monin eri tavoin. Addiktio sai aikaan eron puolisosta ja suhteet läheisiin ihmisiin olivat poikki. Lääkärit ja psykiatrit tekivät diagnooseja ja hoitojaksoja eri laitoksissa kertyi useampia. Lopussa mukaan tulivat myös muut päihteet.

– Lupauksia, etten juo enää koskaan, tuli tehtyä ja aina retkahdettua uudelleen. Eron lisäksi minulla oli esimerkiksi porttikielto siskoni perheen luo ja kaikki läheiset kaverit olivat kaikonneet. Talousasiat olivat täysin sotkussa ja työkyky ryypätty. Viimeisinä vuosina sain useita mielenterveydellisiä diagnooseja ja olin hoidossa esimerkiksi psykiatrisella osastolla. Itsetuhoiset ajatukset olivat niin vahvoja, että itsemurhayrityksiä oli useita. Syöksykierteessä käytin myös huumaavia lääkkeitä ja laittomia päihteitä.

Riippuvuus ja häpeä

Minnesota-hoidon avulla raitistunut Mikkonen on työskennellyt Rehappi-klinikalla päihdeterapeuttina koko sen olemassaolon ajan, aina vuodesta 2011 asti. Kaikilla hoitolaitoksen työntekijöillä on omakohtainen toipumiskokemus alkoholismista joko oman päihderiippuvuuden tai läheiskokemuksen kautta. Se onkin yksi keskeinen tekijä ja työkalu Minnesota-hoitomallissa kautta maailman.

– Pelkästään oma toipumiskokemus ei tee ammattilaista, mutta väitän sen auttavan ymmärtämään päihderiippuvaisen merkillistä ajatusmaailmaa ja näkemään esimerkiksi kaiken salailun, välttelyn ja valehtelun läpi, jota jokainen alkoholisti tekee. Riippuvuuteen liittyy häpeä, ja kynnys puhua asioista madaltuu, kun toinen osapuoli on käynyt läpi vastaavan kokemuksen. Itse ollessani hoidossa psykiatrisella osastolla valehtelin lääkäreille ja hoitajille täysin vailla tunnontuskia.

Rehapissa Mikkosen asiakkaina on paljon hyvin samankaltaisia potilaita kuin hän itse oli, joille Minnesota-hoito on ainoa toimiva keino raitistua.

– Useita raitistumisyrityksiä takana, käsitys omasta tilastaan ja silti aina uudelleen retkahtaminen. Kevyemmät hoitomuodot eivät toimi ja kierretään vain kehää. Itse esimerkiksi join, vaikka minulla oli antabus-lääkekuuri päällä. Minnesodan vaativampi hoito oli ainoa joka auttoi.

Minnesota-hoito todellakin vaatii siitä apua hakevalta paljon, eikä raitistumis- ja -terapiaprosessi rajoitu vain pelkästään päihderiippuvaiseen itseensä. Terapian ja ryhmäterapian lisäksi kuukauden mittaisen perushoidon kolmantena tai neljäntenä viikonloppuna potilaan läheiset kutsutaan läheisviikonloppuun. Läsnä voi olla juomisesta kärsineitä perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä, joiden osallistuminen on tärkeää sekä potilaalle että heille itselleen. Läheisviikonloppuun osallistuneilla on mahdollisuus osallistua myös Rehapissa järjestettävään läheisten intensiivihoitoon. Vieraiden tai tuttujen edessä puhuminen on monelle potilaalle aluksi hyvin haastavaa, mutta Mikkosen mukaan heidän hoitomuodollaan saavutetaan hyviä tuloksia.

– Totta kai tämä on helpompaa niille, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ujoimmillekin tulee melkein aina ensimmäisen hoitoviikon aikana syvä yhteenkuuluvuuden tunne muiden hoidossa olevien kanssa. Meidän potilaat ovat kuin läpileikkaus yhteiskunnasta, mukana voi olla parikymppinen narkkari, eläkkeellä oleva toimitusjohtaja tai mitä tahansa siltä väliltä, mutta heidän kokemuksensa addiktiosta ovat hyvin identtisiä. Se auttaa arkojakin ihmisiä puhumaan.

Turvallista hoitoa

Krapulasta ja vieroitusoireista kärsiville on luontaista haluta olla yksin ja vetäytyä kuoreensa. Vaikka heti hoidon alussa puhutaan asioista suoraan, esimerkiksi siitä kuinka rumaa läheisten ihmisten kärsimys on, niin lähtökohtana on luoda ihmistä kunnioittava ja läheinen ilmapiiri potilaiden kesken.

– Hoidossa täytyy olla inhimillisyyttä ja lämpöä, vaikka asioita ei kaunistella millään tavalla.

Minnesota-hoidon tärkein osa-alue on terapia, eikä raittiutta ylläpidetä lääkkeiden avulla. Monille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi vain lukeneet muiden raitistumistarinoista, tuntuu jääneen mielikuva, että kaikki lääkkeet ovat kiellettyjä hoitojakson aikana. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, vaikka täysraittius onkin tavoite. Ihmisten henkeä ei vaaranneta.

– Hoidon alussa on aina lääkärintarkastus ja vakaviin vieroitusoireisiin lääkäri kirjoittaa tietysti rauhoittavia lääkkeitä, joita ilman pahimman vaiheen läpikäyminen voi olla hengenvaarallista. Hoidon lääkkeettömyys tarkoittaa lähinnä sitä, ettei meillä ole keskitettyä lääkkeidenjakoa, vaan jokainen huolehtii vaikkapa verenpaine ja -mielialalääkityksestään itse. Jos potilas käyttää niin sanottuja huumaavia lääkkeitä, niin niille lääkärimme tekee alasajo-ohjelman, joka yleensä hoidetaan ensimmäisen viikon aikana.

Minnesota-hoito jatkuu intensiivisen klinikalla vietetyn kuukauden jälkeen vielä vähintään vuoden verran. Se on Mikkosen mukaan ratkaiseva syy, miksi hoitomuodolla usein saavutetaan muita parempia tuloksia. Potilasta ei pelkästään auteta pahimman yli ja jätetä sen jälkeen yksin.

– Raitistuminen tapahtuu neljän viikon aikana ja seuraavat 11 kuukautta opetellaan elämään raittiina, tilanteissa, joissa aiemmin olisi ollut päihteiden vaikutuksen alaisena. Monet aivan tavallisilta ja arkisiltakin tuntuva asiat voivat tuntua selvinpäin yllättävänkin vaikeilta.

Loppuelämän mittainen päätös

Minnesota-hoito on tietynlainen tienhaara elämässä, jonka tarkoitus on auttaa henkilöä olemaan raittiina loppuelämänsä. Kaikki eivät tietenkään tähän pysty, mutta ovat silti tervetulleita takaisin hoitoon, jos vaikka retkahtavat parin vuoden kuluttua. Prosessi aloitetaan silloin nollapisteestä.

– Tämän hoitomuodon ei ole tarkoitus olla kuin pyöröovi, jossa samat naamat käyvät täällä kerta toisensa jälkeen. Joskus meille tulee asiakkaita, jotka ovat olleet pitkään kuivilla, mutta retkahtaneet. Heidän tapauksessaan koko hoitoprosessi aloitetaan alusta. Raittiina pysyneet ovat koska tahansa tervetulleita takaisin, esimerkiksi jos elämässä sattuu jotain, jonka johdosta heidän tekee mieli alkaa juoda uudelleen. Monet tulevat myös vaikkapa lomallaan tänne pariksi päiväksi ihan muuten vaan, muistelemaan sitä mistä lähdettiin liikkeelle ja mistä uusi elämä alkoi, Mikkonen selittää.

Mikkonen allekirjoittaa kaikki Minnesota-hoidon perusperiaatteet, mutta ei ole aivan niin ehdoton esimerkiksi kaikissa muissa alkoholiin ja muihin päihteisiin liittyvissä asioissa kuin monet muut. Esimerkiksi nelosoluen tuomisessa kauppojen hyllylle hän näkee ongelman vain kansanterveydellisellä tasolla. Addiktiossa ei ole kyse tahdonvoimasta tai siitä, että helposti koukkuun jäävä olisi jotenkin heikompi ihminen.

– Mielestäni alkoholismista ei voi parantua, se on loppuelämän mittainen sairaus. Omassa päässäni tapahtuu juodessani aivokemian tasolla jotain aivan erilaista kuin niille, jotka eivät addiktoidu helposti. Se mekanismi ei ole muuttunut kaikkien raittiiden vuosien aikana miksikään. Jos joisin, niin se lähtisi taatusti edelleen lapasesta. En pystyisi olemaan kohtuukäyttäjä.

– Vahvempien juomien tuominen maitokauppaan voi aiheuttaa ongelmia kansanterveydellisellä tasolla, mutta jo alkoholisoituneelle sillä ei ole merkitystä, koska hän juo, olivat säännökset ihan mitkä tahansa.

Mikkosella ei ole tarvetta puuttua muiden juomiseen, ei ainakaan niiden, jotka pystyvät käyttämään alkoholia vähäisissä määrin, ilman riippuvuutta. Ongelmakäyttäjille hän näkee ainoana vaihtoehtona raitistumisen.

– En koe itseäni perinteiseksi raittiusintoilijaksi.

Teksti: Aki Lehti  Kuvat: Marja Väänänen

Syvällistä rentoutumista avannossa

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Marianne Wikström ihastui avantouintiin seuratessaan isänsä esimerkkiä.

– Isäni oli jo vuosia harrastanut avantouintia. Aloin kesällä käymään hänen mukanaan uimassa viisi ja puoli vuotta sitten, kertoo yrittäjä Marianne Wikström, 31.

– Kesällä oli helppo aloittaa, koska syksyn tullen ilma ja vesi viilenivät pikkuhiljaa. Näin en kokenut äkillistä muutosta lämpoasteissa, vaan ehdin totuttautua talvea kohti asteittain.

Nykyisin Wikström käy avannossa ja saunassa pari kolme kertaa viikossa. Joku voisi pitää hänen matkaansa hankalana. Wikström nousee junaan pyöränsä kanssa ja pyöräilee Helsingin asemalta talviuintiseuraansa, myös syksyn sateessa ja talven pakkasessa tai viimassa.

– Kyllähän tähän aikaa menee, mutta koen kyllä tämän ajankäytön mielekkäänä. Kun pukeudun sään mukaan, pärjään mukavasti, Wikström sanoo.

Reipas nainen kertoo, että arjen kiireen keskellä talviuinti auttaa pysähtymään hetkeen. Avanto rentouttaa koko kehon ja mielen.

– Jos jokin ahdistaa, niin se useimmiten jää mereen. Tulee tunne, että keho alkaa toimimaan eri tavalla. Verenkierto, hengitys ja lihakset rentoutuvat. Mieli on tasapainoisempi ja uimapäivän jälkeen uni selvästi syvempää.

Mahdollisimman läsnä itselleni

Samoihin aikoihin, kun Wikström ryhtyi harrastamaan avantouintia, hän jätti myös pois alkoholinkäytön, jota oli käyttänyt yhteiskunnassamme niin sanottuun normaaliin tapaan.

– Alkoholin käyttö jäi pois, kun aloin kiinnostumaan enemmän omasta hyvinvoinnistani ja tulin enemmän tietoiseksi sen vaikutuksista kokonaisuuteeni. En ole käyttänyt alkoholia noin kuuteen vuoteen, Wikström kertoo.

Rauhaa rakastava uimari ei ole kiinnostunut baarielämästä. Syynä on muun muassa se, ettei hän halua päihtyä.

– En pidä alkoholin mausta, enkä koe nautintoa edes yhdestä saunakaljasta. Helposti me rentoudumme alkoholin avulla tai pakenemme jotain, tai otamme rohkaisuryyppyjä, että uskallamme tehdä jotain tai olla jotenkin rennommin. Koen, että se vie minulta mahdollisuuden kohdata itseni, ihmiset ja elämän sellaisenaan. Haluan olla mahdollisimman läsnä itselleni ja muille sellaisena, kun olen. Koen avantouinnin erittäin hyvänä perjantai-illan rentoutumiskeinona kaljapullon sijaan. Avantouinti tukee hyvinvointiani myös niin, että minulla on seuraavanakin päivänä hyvä olo, Wikström summaa.

– Kun päihtyy, syvempi tietoisuus ja läsnäolo katoavat. Jos otan alkoholia se muuttaa minua, se muuttaa oloani, tunteitani ja käytöstäni. Jos juon, kun olen iloinen, ja juon, kun olen surullinen, niin todellinen minä jää kokematta. Useiden tunteiden merkitys voi jäädä osittain tai kokonaan pimentoon. Se, että olen tietoinen tunteista ja siitä mitä ne viestivät minulle tarkoittaa sitä, että olen läsnä itselleni, Wikström kertoo.

Suomalaisille ei ole aina helppo luoda kontaktia uuden ihmisen kanssa. Nuoret ihmiset etsivät parisuhdetta, ja poistavat kontaktivaikeuksia alkoholin avulla. Marinanne on sinkku, ja kysyn häneltä, miten esimerkiksi kaksi ujoa voi tutustua toisiinsa.

– Itse en etsi kumppania. Koen, että asiat vain tapahtuvat meille, kun on sen aika. Yleensä voi käydä niin, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun juttu luistaa jonkun kanssa ja oleminen on luonnollista niin en koe, että siihen tarvitaan sen enempää.

– Jos on ujo, niin on hyvä tapa tulla esille sen asian kanssa, että on ujo, häpeilemättä sitä. Kun kertoo asian eikä piilottele ujoutta, niin saa rohkeutta tilalle. Koen ujoutta välillä, mutta mitäpä siitä, nainen pohtii.

Saunan lämmössä kaikenlaisten ihmisten kanssa

Wikströmin talviuintiseurassa on muutama sata eri ikäistä jäsentä. Pienempi osa heistä käy vain pelkästään avannossa. Enemmistö Wikströmin tavoin menee avantoon ensin lämmiteltyään saunassa ja lähtee myös kotiin saunan kautta.

Vanhempien esimerkki harrastusten löytämisessä on monella tapaa tärkeä.

– Uskon, että isääni innostivat samankaltaiset asiat kun minuakin. Isä piti tätä itsehoitokeinona ja vuosien mittaan hänellä oli useita ystäviä avantouintiseurasta. Se oli hänelle tärkeää, Wikström iloitsee isänsä puolesta.

Hän itsekin nauttii siitä, että seuran saunan lauteilla tapaa kaikenlaisia ihmisiä. Kävijät ovat sekä naisia että miehiä. Saunassa ollaan uimapuvut päällä.

– Olen tavannut myös ihmisiä, joilla on samankaltaisia mielenkiinnon kohteita kun minulla, kertoo myös Capoeiraa ja Yin-joogaa harrastava Wikström.

– On ollut erittäin innostavaa keskustella niistä asioista.

– Useat ihmiset ovat olleet avuliaita ja tarjonneet minulle kyytiä välillä kotiin. Meillä on kokonaisuudessaan hyvä ilmapiiri siellä.

Fyysinen terveys vahvistuu

– Minulla on ystäviä, jotka ovat samanhenkisiä, ja jotka eivät luonnollisesti pidä päihtymisestä. Jotkut ystävistäni saattavat joskus ottaa vähän, mutta he tietävät, etten tykkää juoda eikä tämä aiheuta sen kummempaa ihmetystä.

Marianne Wikström toteaa, että hänen tapaamansa ihmiset ovat usein kiinnostuneita siitä, miksi hän ei juo.

– Jos minulta kysytään erikseen alkoholin käytöstä, niin silloin kerron etten tykkää juoda. Muuten en puhu asiasta sen kummemmin, hän tokaisee.

Hän kertoo, ettei sairasta yleensä juurikaan flunssia ja kokee monen asian vaikuttavan siihen.

– Sillä mitä syön, on suuri vaikutus siihen. Ja avantouinti on myös yksi osa tätä kokonaisuutta. Olen keskustellut seuran jäsenten kanssa tästä aiheesta ja useat jäsenet eivät sairasta flunssaa. Minulla on kokemusta kivuista ja niihin olen itse saanut apua avantouinnista, niin kun isänikin sai, Wikström kertoo.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

ELONtanssi on itseilmaisua ilman sääntöjä

Ei opeteltuja askeleita, ei koreografioita. ELONtanssissa seurataan omia tuntemuksia. Jan Pesonen teki chileläisestä vapaata itseilmaisua korostavasta biodanza-perinteestä suomalaisen version.

Ei opeteltuja askeleita, ei koreografioita. ELONtanssissa seurataan omia tuntemuksia. Jan Pesonen teki chileläisestä vapaata itseilmaisua korostavasta biodanza-perinteestä suomalaisen version.

Kehopsykoterapeutti Jan Pesonen rentoutuu itsekin tanssin avulla.

Istun odottamassa ELONtanssi-työpajan alkua. En tunne ketään ympärilläni, enkä keksi mitään sanottavaa, vaikka haluaisin. Muutkin istuvat hiljaa. Vierauden tunteemme vähän vaivaa minua. Kahden tunnin kuluttua olemme täysin erilaisessa tilanteessa.

Olen lähtenyt etsimään uudenlaisia tanssikokemuksia.

Lopetin paritanssiharrastukseni, koska se tuntui liian rajoittuneelta. Jouduin myös liian usein tanssimaan yksin, sillä miehiä on harrastuksessa vähemmän.

Haikailin vanhan ajan iloiseen piiritanssiin, mutta sitä harvemmin tarjotaan. Sitten löysin ELONtanssin.

– ELONtanssi pohjautuu alun perin Chilestä lähtöisin olevaan biodanza-traditioon, josta olen luonut oman suomalaisille sopivan variaationi, kertoo tanssin kehittäjä, kehopsykoterapeutti Jan Pesonen.

– ELONtanssi poikkeaa monista muista siten, että tässä ei opetella askelkuvioita tai koreografioita, vaan sisäiset kehon impulssit johdattavat luovaa liikettä.

Pesonen johdattaa alkuun lyhyesti puhuen, tämän illan teema on elämän ja luonnon syklisyys. Kahden tunnin tanssityöpajoissa on aina vuodenaikaan tai vaikka juhlapyhään liittyvä teema, jota kohdataan omaa sisäisyyttä kuunnellen. Hän laittaa alkuun soimaan hyvin energisoivaa musiikkia.

Ei ole olemassa ”oikeita tai vääriä” askeleita, vain irrottelevan tanssin iloa.

Kaikki ovat tanssimassa, eikä kukaan istu laidalla. Paritansseista tuttua kurjalta tuntuvaa parin odotusta ei ole lainkaan.

Turvallisuutta yksin ja yhdessä

Kun olemme lämmenneet omalla tanssillamme, jatkamme hetken yhdistävällä piiritanssilla, pitäen toisiamme kädestä. Piirihän on tanssin ikiaikainen muoto. Se luo yhteyden ja turvallisuuden tunnetta. Tanssin lopussa palaamme myös piiriin.

Musiikki ELONtanssissa on hyvin vaihtelevaa, on poppia, rockia, klassista, afroa.

Eri osioiden välissä Pesonen antaa sanallista johdatusta ja suuntaa-antavia virikkeitä tanssin teemaan. Tanssimme paljain jaloin pienissä ryhmissä.

Tanssin vaihteleva luonne piristää. Erona jumppaan on se, että jumpassa osallistuja seuraa koko ajan ohjaajan liikkeitä, jolloin sisäänpäin kääntyvä huomio jää vähemmälle. ELONtanssissa tanssitaan koko ajan sisältäpäin ohjautuen.

Tunnekuorman vapauttamista

– Kehomme kantaa jännityksiä ja tunnekuormaa, jota päivien tai vuosienkin mittaan kertyy, Pesonen toteaa.

Hän selittää kuinka tanssi helpottaa kehon tunnekuormaa, auttaa olemaan paremmin läsnä ja myös pääsemään paremmin yhteyteen muiden kanssa. Huomaan tämän itsessäni ja muissa tanssijoissa. Myös Pesonen näyttää todella rentoutuvan kahden tunnin aikana.

– Tarvitsin todella tätä, ohjaaja itsekin kiittelee jälkeenpäin.

Työpajan jälkeen mieleni on valoisa ja puhdistunut, noussut negatiivisten tunteiden yläpuolelle. Aikaisemmin päivällä käyty riita aviomiehen kanssa on täysin unohtunut, kun hän tulee hakemaan minua autolla.

ELONtanssi-työpaja on aina päihteetön tapahtuma. Monet käyttävät alkoholia stressin purkamiseen tai rohkeuden löytämiseen. Tanssissa nämä myönteiset kokemukset tapahtuvat luonnollisesti.

Lopussa tuntuu hyvin luonnolliselta halata alkuun täysin vieraita tanssikumppaneita. Siinä missä alussa en keksinyt mitään sanottavaa, pois lähtiessä onkin helppoa jutella. Tunne omasta iästä ja muut ihmisiä lokeroivat raja-aidat ovat poistuneet. Huomaan ilahtuneena juttelevani tyttäreni ikäiselle nuorelle naiselle yhtä luontevasti kuin juttelen aikuisemmille ihmisille.

Pesonen työskenteli aikaisemmin suunnittelualalla. Uteliaisuus ja kiinnostus ihmisyyteen veivät hänet kuitenkin kehopsykoterapiaopintoihin ja eri vaiheiden kautta alan vaihtoon. Tätä kautta syntyi myös kiinnostus chileläiseen biodanza-traditioon, josta hän muokkasi ELONtanssin.

– Minua on aina kiinnostanut luovuuden ja liikkeen yhdistäminen. Kehopsykoterapiaopintojen jälkeen halusin jatkossakin tehdä ryhmien kanssa yhdessä liikkeellisiä matkoja, jossa voi olla tarjolla irrottelua ja kannattelua, tunnetyöskentelyä ja rentoutusta.

ELONtanssi ei kuitenkaan ole varsinaista terapiaa. Se sopii kaikille eikä edellytä tanssitaitoa. Pesonen pitää tanssityöpajoja eri puolilla Suomea.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Opettaja tunsi perheiden ongelmat

Viime vuosisadan alun raittiusnainen Hilma Räsäselle oli päihteiden käytön vähentämisen lisäksi tärkeää myös edistää parempia elinoloja naisille sekä naisten suurempaa osallistumista yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Viime vuosisadan alun raittiusnainen Hilma Räsäselle oli päihteiden käytön vähentämisen lisäksi tärkeää myös edistää parempia elinoloja naisille sekä naisten suurempaa osallistumista yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä vuonna 1907. Alarivissä ryhmän ainoa naisedustaja, Hilma Räsänen, äärimmäisenä vasemmalla istuvan, myöhemmän presidentin Kyösti Kallion vieressä.

Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan 19 naiskansanedustajasta oli opettajia peräti kahdeksan; nimenomaan opettajat olivat suomalaisten perheiden parhaita asiantuntijoita. Kansakouluopettaja Hilma Räsänen oli työssään törmännyt maaseudun köyhien perheiden ahdinkoon.

Kuopiossa syntynyt ja Sortavalan seminaarin käynyt Hilma Räsänen oli kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä ehtinyt toimia opettajana Sippolassa, Kuopion maalaiskunnassa ja Viipurin maalaiskunnassa. Kansanedustajaksi Hilma Räsänen valittiin Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä, Maalaisliiton ainoana naisedustajana. Työnsä ohessa oli Hilma Räsänen toiminut Raittiuden Ystävien esitelmöitsijänä. Vaalikiertueellaan hän olikin vakuuttava ja keräsi uusia innokkaita äänestäjiä siirtyessään paikkakunnalta toiselle.

 

Keisari hillitsi suomalaisten raittiusintoa

Vaalitaistelussaan 1907 Hilma Räsänen teki kovaa raittiusagitaatiota ja vaati äänestämään täysin raitista ehdokasta. Hilma Räsänen oli ehdoton absolutisti ja vaati sitä myös muilta. Samassa vaalipiirissä teki vaalityötään tohtori Tekla Hultin, joka nuorsuomalaisen puolueen kantaa mukaillen suhtautui kieltolakiin varauksella.

Kun Hilma Räsänen valittiin eduskuntaan, oli valitsematta jäänyt Tekla Hultin kirjoittanut kitkeränä päiväkirjaansa kansakoulunopettajista, ”jotka kyllä pääsevät eduskuntaan, vaikka kukaan ei ole kuullut heistä aikaisemmin yhtään mitään”. Eduskunnassa käytyjen keskustelujen myötä kieltolaki alkoi vähitellen saada kannatusta yli puoluerajojen, poikkeuksena ruotsalaisen kansanpuolue.

Kansanedustaja Hilma Räsänen vuonna 1907

Ahkera eduskunta-aloitteiden tekijä Hilma Räsänen toi ensitöikseen puolueensa käsiteltäväksi aloitteen kieltolaista, jonka hän oli laatinut yhteistyössä Raittiuden Ystävien kanssa. Vaikka alkoholin kieltävä laki myöhemmin osoittautui toimimattomaksi, sillä oli 1900-luvun alussa laaja kansan kannatus. Koko Maalaisliiton ryhmä allekirjoitti aloitteen vuonna 1907.

Kuvaavaa silloiselle ilmapiirille oli, että Maalaisliiton miesjäsenistä kukaan ei tukenut Hilma Räsänen aloitetta 20 000 markan lisämäärärahasta Raittiuden Ystäville. Syynä oli, että he kaikki uskoivat vankasti kieltolain läpimenoon, eikä siten raittiusyhdistyksen työtä tarvinnut enempää tukea.

Raittiuslehti eli Raittiuden Ystäväin äänenkantaja kirjoitti 10.7.1908: ”Kaikki puolueet, jotka etsiwät kansan sywien rivien kannatusta, katsoiwat parhaaksi ottaa yleisen kieltolain ohjelmaan. Ainoastaan taantumuksellinen ruotsalainen puolue jätti asian yksityisistä jäsenistään riippuvaiseksi. Eduskunnan 200 jäsenestä jättikin 113 wiime wuoden waltiopäiville esitysehdotuksia yleisestä kieltolaista. Talouswaliokunta, johon nämä esitysehdotukset lykättiin, päätti käsitellä asian Raittiuden Ystäväin walmistaman ja edustaja Hilma Räsäsen jättämän esitysehdotuksen johdolla.”

Keisarillinen majesteetti ei kuitenkaan kieltolakia vahvistanut 1907, kuten ei myöskään samasta asiasta tehtyä uutta lakiehdotusta vuonna 1909. Kaikista ponnisteluista huolimatta alkoholin käytön kieltävä laki saatiin voimaan vasta vuonna 1919, kun Suomi oli jo itsenäistynyt, eikä Venäjän keisari ollut enää torppaamassa aloitetta.

 

Edellä aikaansa

Kieltolain suhteen Hilma Räsänen seurasi ajan henkeä. Joissakin asioissa hän oli kuitenkin jopa reilusti aikaansa edellä. Hän esimerkiksi ehdotti 1908 tupakan myyntikieltoa alle 16-vuotiaille. Yksikään kansanedustaja ei edes kommentoinut ehdotusta. Siitä huolimatta, että silloista – nykypäivän näkökulmasta melko vähäistä – alkoholin käyttöä paheksuttiin voimakkaasti, savuke oli kuitenkin itsestäänselvyys, eikä tupakointia kyseenalaistettu.

Päihdekysymysten lisäksi naisasiat olivat Räsäselle politiikassa tärkeitä. Hän pyrki eduskunnassa parantamaan maaseudun naisten elämänoloja ja vaati muun muassa avioliittolainsäädännön uudistamista.

Vuosina 1907–1911 käytiin viidet eduskuntavaalit. Vuoden 1908 vaaleissa Hilma Räsänen ei enää asettunut ehdolle. Tämän jälkeen hän siirtyi opettajaksi Helsinkiin. Räsänen kirjoitti myös oppikirjoja ja toimi unkarin- ja vironkielisen kirjallisuuden suomentajana. Raittiuden Ystävien kustantamia kirjasia hän kirjoitti nimimerkillä Anja Tuulonen.

 

Uupumus ja työtä uupuneille

Vuosien myötä elämään ilmestyi synkkiä sävyjä. Kuulo heikentyi, jonka vuoksi Hilma joutui eroamaan rakkaasta opettajan työstään. Viimeisinä vuosikymmeninä läheltä seuranneet saivat kukin osansa Hilman pahantuulen puuskista, sillä kuurouden lisäksi terveyttä heikensivät unettomuus ja uupumus. 1930-luvun alussa Hilma Räsänen julkaisi kirjan hermotaudeista omiin kokemuksiinsa ja lukemaansa kirjallisuuteen perustuen. Samalla hän teki tärkeää työtä asenteiden muuttamiseksi myönteisemmäksi mielenterveystyötä kohtaan.

Hilma Räsänen perusti ”suuria vaikeuksia kohdanneille ja kovassa työssä rasittuneille” naisille Uupuvain Apu -nimisen säätiön. Säätiö ylläpiti naisten lepokotia Askolassa. Tarkoituksena oli saattaa levon ja hoidon kautta naiset takaisin työelämään. Hilma Räsänen puuttui omien lapsuusmuistojensa kirvoittamana maaseudun naisten kovaan arkeen. Niin talon palvelijalla, pienviljelijän vaimolla kuin työläiskodin äidillä ei ollut hetken lepoa. Kun miesväki lepäsi, naisväki hoiti kotityöt, kiirehti ruokaa pöytään ja vielä öisin valvoi pienten lasten kanssa. Hilma Räsäsen sydäntä lähinnä oli naisten ja lasten elämän turvaaminen. Tässäkin työssä raittiusaatteen ajaminen oli tavoitteista tärkein.

Hiukan ennen Räsäsen kuolemaa, toimittaja oli kysynyt raittiusnaiselta, mitä hän haluaisi sanoa nykyajan naisille. Vastaus tiivisti Räsäselle tärkeitä teemoja: ”Raittiuden hyväksi olisi työtä tehtävä ja naisten tulisi enemmän osallistua yhteiskunnan asioitten hoitamiseen”.

 

Teksti: Tuula Vuolle-Selki  Kuvat: Museovirasto

Tunturissa ei ole sanoja

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

Erämaa kiehtoo. Kaisu Innanen Haltin huipulla lämpimässä kelkkailuasussa.
Erämaa kiehtoo. Kaisu Innanen Haltin huipulla lämpimässä kelkkailuasussa.

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

– Lappiin ja pohjoiseen, se on aina se tunne, kun loma lähestyy, ja näin on ollut jo pitkään, Kaisu Innanen kertoo.

– Vasta nyt tämä on lähtenyt ihan mahottomuuksiin, Oulun keskustan tuntumassa Tuirassa lapsuutensa viettänyt Innanen toteaa.

 

Pikkurepulla Kebnekaiselle

Lappiin Innanen ihastui alun perin teini-ikäisenä, kun pääsi laskettelureissulle Ylläkselle ja Pallakselle. Silloin hän huomasi, että vuoriahan on niidenkin jälkeen, ja niin oli Lapin hulluus valmis alkamaan. Opiskeluikäisenä Innanen vaelsi esimerkiksi Saanalla ja hivutti matkojaan vähitellen Norjan rannikolle asti.

– Vietin vuoden Tromssassa vaihto-oppilaana ja opin kielen, jonka jälkeen oli helppo vaeltaa Ruotsissa ja Norjassa. Vaelsin muutamina vuosina Kebnekaisen maastoissa, jossa oli valtavan hienot palvelut. Pienellä repulla selvisi pitkän aikaa, sillä joka toisen päivämatkan päässä oli kauppa.

Kun Innanen halusi siirtyä vaeltamaan ilman merkittyjä reittejä, matkaseuraa ei tahtonut enää löytyä helposti. Erään saksalaisnaisen kanssa löytyi mukava yhteinen rytmi, ja yhdessä tehtiin monta vaellusta.

– Sitten löysin Tunturilatu-seuran, jossa on mukava hiihtovaellusporukka. Heidän kanssaan on tehty sitten vaelluksia. Noilla reissuilla ei kuljeta valmiita reittejä pitkin vaan kaikki kannetaan mukana. Helpoista Ruotsin lakanavaelluksista on menty toiseen äärilaitaan, Innanen toteaa.

Innanen kertoo eskapismin olevan osa luonnettaan ja kertoo nauttivansa reissuilla erityisesti visuaalisista elämyksistä.

– Tunturi on aina voimakas kokemus. Ehkä suurimpana elämyksenä on jäänyt mieleen Sulitjelman matka Ruotissa, joka oli kesäreissu.

 

Kamppeet pulkkaan ja tunturiin

Innanen tekee vuosittain pari reilun viikon pituista vaellusta – toisen kesällä ja toisen kevättalvella. Silloin mennään vaellussuksilla ja kamppeet kulkevat ahkiossa perässä. Tunturilta voi laskea suksilla alas, ja öisin nukutaan teltassa hangessa.

– Silloin kun lumimyrsky tai sumu yllättää, väsyttää ja on nälkä, saatamme toisillemme huudella, että onko meillä nyt mukavaa, hän nauraa.
Silti kesällä ja talvella tunturiin vetää sama asia tuiskuista huolimatta: kokonaisvaltainen elämys luonnossa.

– Oleminen on siellä ihan erilaista ja perusasiat korostuvat: Uni, syöminen ja juominen. Maisemat, tähdet ja se lumituiskukin ovat sellaisia elämyksiä, ettei niitä koe, jos ei ensin kävele niiden luokse. Tunturissa ei myöskään ole sanoja, siellä on hiljaista, eikä kännykkä kuulu. Se on isoa ja hienoa.

Sulitjelmassa tunturissa pääsee kinoksille heinäkuussakin.

Kommelluksiltakaan ei ole vältytty.

– Olemme yleensä vaellusta edeltävän yön jossakin hyvässä majapaikassa, jotta olemme virkeitä lähtemään. Olin laittanut kaikki kuivaamani muonat majapaikan jääkaappiin ja tajusin niiden jääneen sinne vasta kun ensimmäinen vaelluspäivä tuli iltaan. Silloin piti turvautua ystävien pusseihin, ja onneksi kaikilla oli niin paljon ylimääräisiä ruokia mukana, että selvisimme ne viisi päivää. Jotenkuten pärjäiltiin.

 

Pienestä voi aloittaa

Vaellukselle voi lähteä monella tavalla, eikä kaikkien tarvitse lähteä tunturiin talvella. Varusteitakaan ei kannata heti hankkia uutena.

– Hyvät varusteet kestävät kyllä pitkään, että jos tästä tulee harrastus, niin rinkkaan, kenkiin ja telttaan kannattaa satsata.

Ennen reissua Innanen testaa välineensä yöpymällä mökin pihalla viikonlopun teltassa.

– Reissuun ei lähdetä testaamaan varusteita, joten nukun lämpimän mökin pihamaalla pari päivää ja kohotan kuntoani hiihdellen jäällä, hän kertoo.
Pienenä ihmisenä Innasen pakkaukset ovat tarkat, sillä kaikki on itse kannettava vaellukselle, eikä ylimääräisiäkään ruokia kannata tuoda takaisin. Rinkan pitää istua ja pakkausten olla kannettavissa ylämäessäkin.

Harva vaeltaja pakkaakin rinkkaansa alkoholia mukaan painolastiksi. Elämyksen keskellä ei itseään tarvitse turruttaa.

– Vaeltaminen on niin fyysistä, ettei siitä tulisi mitään, jos ottaisi alkoholia. Kun nukutaan hangessa ja ollaan itsestään vastuussa, se olisi törttöilyä. Sitä paitsi riittävä lämmin muona ja itsensä lämpimään makuupussiin saaminen on jo tarpeeksi suuri elämys.

Teksti: Lea Ansamaa Kuvat: Jukka Kyllönen

Hyvinvointia etsimässä maailmalla

Vaikeudet saivat Nanna Mikkosen etsimään parempaa perustaa elämälleen.

Vaikeudet saivat Nanna Mikkosen etsimään parempaa perustaa elämälleen.

Nanna Mikkosella on pitkä ura musiikki-, mainos- ja muotimaailmassa. Yksityiselämässään hän on joutunut käymään pitkän ja haastavan kamppailun. Kirjassaan Vapaudu – Polku hyvään elämään (Otava, 2017) Mikkonen jakaa vuosien varrella oppimiaan erilaisia keinoja löytää parempia tapoja elää.

18-vuotiaan Mikkosen mieliala oli varsin erilainen kuin kirjan kirjoittajan. Nuori nainen aloitti aamunsa ajattelemalla: ”Minusta ei ole mihinkään.”

– Jo aamusta loin synkkyyttä elämääni, siitä oli tullut minulle tapa. Sisältäni olin täysin epävarma ja vahvasti negatiivisen ajattelun vankina. Minulla oli valtava tarve etsiä syitä pahaan olooni ja ymmärtää, miksi voin pahoin, Mikkonen kertoo nuoruudestaan.

Hän hakeutui erilaisiin hoitoihin, joista hän koki vyöhyketerapiasta olleen apua. Mikkonen oivalsi, että mitä enemmän hän valittaa ja pyörittää ajatuksiaan negatiivisessa maailmassa, sitä huonommin hän voi.

– En hyväksynyt itseäni, syytin itseäni kaikesta. Olin kohdannut elämäni suurimman haasteen: oppia rakastamaan ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olin, Mikkonen toteaa.

Vyöhyketerapeutiltaan Mikkonen sai voimalauseita, joita hän toisteli päivän aikana 20 kertaa kuukauden ajan. ”Hyväksyn sinut (oma nimesi) juuri sellaisena kuin olet. Rakastan sinua (oma nimesi) juuri sellaisena kuin olet.”

Terapian myötä armottomat ajatukset muuttuivat pehmeämmiksi ja hyväksyvimmäksi.

 

Mielen harjoitusta ja suursiivousta

Mikkonen tapasi Thaimaasta käymässä olevan munkin. Pitkän pohdinnan jälkeen Mikkonen päätti lähteä yksin retriittiin thaimaalaiseen keskukseen.

Munkeilta hän oppi vipassana-mielenharjoituksen, jota hän käyttää edelleenkin itsensä rauhoittamisessa ja vahvistamisessa. Mikkonen selittää, että tässä buddhalaisessa tekniikassa tehdään itsetarkkailua.

– Kävelyn aikana seison vahvana keskittyen jalkapohjiini ja tietoisen rauhallisesti nostan oikean jalkapohjani maasta. Sanon mielessäni ”nostamista, nostamista, nostamista”. Siirrän jalkani eteenpäin ja sanon ”liikuttamista, liikuttamista, liikuttamista”, ja kun lasken jalkapohjani maahan, hoen ”laskemista, laskemista, laskemista.”

Tarkoitus on tulla tietoiseksi mielen ja kehoni tuntemuksista.

Suomeen palattuaan Mikkonen koki, että hänen täytyy siivota kotinsa uuteen olotilaan sopivaksi ja vaihtaa järjestystä.

– Siivoaminen vaikuttaa minuun ahdistavissakin hetkissä tuoden rauhaa ja kirkkautta ajatteluuni ja jopa kehooni. Tuntuu kuin siivoamalla ja laittamalla tavarat paikoilleen ja järjestykseen siivoan myös ajatuksiani poistaen turhat ahdistukset mielestäni. Varsinkin lattian luuttuaminen kontaten on minulle meditaatiota parhaimmillaan.

– Mitä kaoottisempi kotini alkaa olla, sitä kaoottisempi on myös mieleni, Mikkonen toteaa.

 

Japanista nöyryyttä ja kunnioitusta

Mikkosen tie johti seuraavaksi Japaniin, shindo-terapeutti opiskelujen parissa. Hän suoritti opintoja sensein assistenttina ja sai asua japanilaisissa perheissä.

– Kun matkasimme kaupungista toiseen, perheet ottivat minut aina avosylin vastaan tarjoten parastaan ja koin suunnatonta kiitollisuutta. Siivosin heidän kotejaan vastapalvelukseksi siitä, että he avasivat kotinsa ja sydämensä minulle kohdellen minua kuin perheenjäsentä, Mikkonen kertoo.

– Siivoaminen otettiin kiitollisena ja kunnioituksen osoituksena vastaan. Niinkin arkinen ja perusasia kuin siivoaminen ei ollutkaan enää arkinen vaan suuressa kiitollisuuden osoituksen roolissa matkallani.

Mikkonen seurasi teeseremoniamestaria ja -seremoniaa, jota opiskellaan vuosia. Pääosassa teeseremoniassa on harmonia ja kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan. Nöyryys on tässäkin vahvasti läsnä. Ennen kuin oppii todellisen sisällön, on osattava kunnioittaa toisia ihmisiä, jopa vihollista.

– Japanissa suhtautumiseni syömiseen muuttui, Mikkonen kertoo.

– Söin aivan liian nopeasti ja hotkin ruokani. Sensei antoi minulle harjoituksen, jossa minun kuului pureskella jokaista suupalaani 100 kertaa, ennen kuin sain nielaista sen. Hän sanoi, että ruuansulatus alkaa jo suussamme ja minun ongelmani oli huono ruoansulatus ja liian nopea syöminen.

– Pari viikkoa jouduin syömään näin, ja sen jälkeen pureskelujen määrä tiputettiin 20 kertaan. Huomasin jo viikon jälkeen, miten se vaikutti olotilaani, aineenvaihduntani alkoi parantua, suhtautuminen ruokailuun muuttui ja ruokailustani tuli rauhallinen ruokaa kunnioittava hetki.

Kirjailija päättää kirjansa rohkaisemalla lukijaa omalle polulleen.

– En usko, että on yhtä oikeaa ruokavaliota kaikille. Kaikkien ei pidä joogata tai meditoida. On vain yksi oikea tapa – sinun tapasi. Mikään muutos ei ole alussa helppoa. Kaiken uuden aloittamiseen kannattaa varata aikaa, ei kannata odottaa ihmettä tapahtuvaksi yhdessä yössä, vaan antakaamme muutokselle aikaa olemalla armollisia itseämme ja muita kohtaan.

Teksti: Tuula-Mari Ahonen