Suomalaisten järjestämä kansanmusiikin festivaali Sommelo alkaa Kuhmossa ja saa lisäpotkua kun kaiken ikäisten karavaani ylittää rajan tomuisia teitä pitkin Vienan Karjalaan, Kalevalaan saakka. Kohtaamiset eri puolilla rajaa läikyttelevät tunteita molemmin puolin. Laulut ja yksinkertainen elämä kiehtovat reportteria.

Sommelo on uniikki festivaali, jossa kävijät ovat aktiivisesti itse mukana – paitsi yleisössä – myös tansseissa ja monessa muussa ohjelmassa. On yhteisiä runonlauluja, satunäytelmiä, kantelekavalkadeja ja soitto-opintoja. Osanottajia on rajan molemmilta puolin.

Suomen puolella esiintyi paitsi ikoninen Värttinä, Wimme Saari & Tapani Rinne, uhanalaisia lauluja vaaliva Vaskitsainen ja Vassvik Pohjoisen jäämeren Gumvikistä. Saamelais-indietä villeimmillään. Myös Sommelon tiimissä ennen vaikuttanut saman genren suomalainen Litku Klemetti esiintyi Kuhmossa yhtyeensä kanssa.

Yllättäjä lieni kuitenkin ruotsalainen, pitkällä raskaana oleva, Mirja Palo. Hän tulkitsi Kalevalaa meänkielellä. Voiko tämä olla todellista?

Petroskoilainen musiikin opettajista ja oppilaista koostuva Shuldyr esiintyi mariksi ja udmurtiksi Juminkeko-talolla. Tanssiosuuksissa ilo oli korkeimmillaan. Orkesterin jäsenet esittelivät suomalais-ugrilaisten kansojen perinnesoittimia ja spesialisti Dmitri Demin kertoi kuinka niitä valmistetaan luonnollisin menetelmin.

Vienan Karjalassa, Kalevalan kauniissa metsäisissä maisemissa konsertit olivat Mobergin talossa, jonka museohuoneista löytyy oppikirjoja ja ties mitä. Tämä kaikki alleviivaa samaa asiaa: täällä puhuttiin pitkään suomen kieltä. Ja tietysti karjalaa.

Vain lapsille omistetussa pirteästi sisustetussa Aurinko-oppimiskeskuksessa yleisönä oli Kalevalan nuorinta polvea. Siellä tirskuttiin ja hihiteltiin, mutta kun esiintyjät astuivat esiin kaikki hiljenevät. Venäjällä vanhempia ja auktoriteettejä siis kunnioitetaan. Hyviä käytöstapoja vaalitaan.

Illalla kulttuuritalolla pistettiin sitten ranttaliksi – tai ainakin tanssiksi.
Toisinaan oli pysähdyttävä silmäilemään seinien freskoja. Nehän kaikki kuvaavat kansalliseepostamme! Niitä katsellessa ymmärtää väistämättä, ettei Kalevala kuulu vain meille suomalaisille.

Tunnelma oli satumainen Sommelossa. Repertuaariin kuuluu Kalevalan kansankuoron, suomalaisten, venäläisten ja japanilaisten runonlaulajien sekä etnomuusikoiden omia tulkintoja ja paljon muuta.

Sykähdyttävintä oli, kun jo perutuksi julistettu kalevalainen yhtye ja ylpeyden aihe ehtikin paikalle. Young Dreamers -niminen teinitrio sai yleisön täysin luomoutumaan kansainvälisellä otteellaan kanteleiden ja kitarain kera. (Yhtyeen kuva on lehden kannessa.) Nuoret neidot laulavat popahtavasti karjalaksi sekä viehkeällä suomella – palkintoja on jo käyty pokkaamassa Moskovaa myöten. Todistamme jotain, minkä olemme luulleet kauan sitten jo kadonneeksi, ja toisaalta jotain niin juurevaa, ettei sitä voi koskaan unohtaa. Yhtyeen jäsen Arina Remšu ainakin lienee sukua Kalevalan laulujen alkuperäislaulajille. Jos pää ei ollut jo aikaisemmin pyörällä, niin tyttöjen versio suomalaisen Teleks-yhtyeen Kotimaa-kappaleesta teki meistä selvää! Eikä juuri Venäjän pääkaupungista keikkamatkalta palanneista tytöistä kukaan taida olla edes vielä täysi-ikäinen!

On sanan todellisessa merkityksessä uskomatonta, että olemme Lönnrotin jalanjäljillä, mutta nämä alueet eivät tunnustetusti ole koskaan kuuluneet Suomelle. Jo Sommelon ohjelmaa lukiessa kävijä on mykistynyt. Kuinka paljon pohjoiseen maailmankolkkaamme mahtuu erilaisuutta ja luovuutta!

Jyskyjärvellä Vienassa vastaanotto oli kaunis. Tširkkakemijokea pitkin lipui veneitä, joissa paikallinen naistenyhtye Tuomet lauloi muun muassa Karjalaisia teoksia. Lounas nautittiin paikallisessa kaksikielisessä koulussa, jossa rehtori Raija Ribakova itse kestitsi vieraat. Sisältä vihreällä värillä maalatussa koulussa oli presidentti Vladimir Putinin kuva. Luokkien ovissa luki aineet venäjäksi ja suomeksi. Aterian jälkeen grönlantilainen Hivshu Ua puolestaan esiintyi joen varressa jääkarhunnahkaiset housut jalassa ylävartalo paljaana. Laulun tarina oli tosi, ja se kertoi nuorista, jotka värvättiin hoitamaan neliraajahalvaantunutta miestä päivin öin, jotta he oppisivat arvostamaan mitä heillä itsellään on.

Bussimatka jatkui sorateitä Haikolaan Karjalan kansalliskirjailijan Ontre Stepanovin tilalle. Edesmenneen taiteilijan poika Miihkali otti vastaan festivaalilaiset kotimuseossa, jonka kunnostusta suomalainen Juminkeko säätiö on tukenut. Sisälavaa ympäröivät jykevät, käsityönä tehdyt hirret. Tutustuminen kansankuoron esiintyjiin johti meidät kylään ja ”kylyyn”, eli saunaan. Yhdessä tuli laulettua Kalliolle kukkulalle ja muita yhteisiä klassikkoja. Eksoottisempana bonuksena tapasimme paikalla myös Tverin karjalaisia. He pakenivat jo Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla kotikonnuiltaan kruunun vainoja ja ankaraa verotusta päätyen Pietarin ja Moskovan välimaastoon. Joidenkin arvioiden mukaan Tverin Karjalaisia yksistään on edelleen jopa 100 000, vaikka alueet ovat pääosin venäjänkielisiä.

Käynti Sommelossa, tutustuminen Kalevalan nuoriin ja – vanhoihin – on kuin olisi voittanut lotossa. Tai saanut Sammon omakseen.

Näppäreissä nautitaan soittamisesta ilman pääsykokeita ja luokittelua

Näppäri-opetusmenetelmän kehittäjä Mauno Järvelä johdattaa lapsia musiikin saloihin Sommelo-festivaalien Näppäri-kurssilla.

– Eri kulttuureista ja kielialueilta tulevien integroiminen musiikkiyhteistöihin sekä projekteihin ei ole ollenkaan ongelmallista ja toimii minusta hienosti. Jopa paremmin kuin vaikka urheilussa. Tässä musiikki on se juttu, johon kaikki kiinnittävät huomionsa. Silloin ei merkitse mitä kieltä puhut, Järvelä sanoo.

Pikkuisen vaikeaa on tietysti laulu yhtäkkiä vieraalla kielellä, mutta sellainenkin projekti Järvelällä on ollut, jossa on laulettu lähes kaikilla Itämeren alueen kielillä.

Mauno Järvelästä on jännittävintä se, ettei lasten kanssa töitä tehdessä ole ennakkoluuloja. Tai jos on, ne rapisevat nopeasti pois. Sellaisesta lähtee heti hauska, luonteva yhdessäolo liikkeelle. Musiikki on siinä katalysaattori. Se on avain rikkaaseen elämään.

Mauno Järvelä, 70, teki ällistyttävän havainnon aikoinaan, kun hän rupesi opettamaan musiikkioppilaitoksessa: pääsykokeissa karsittiin pois paljon hyviä harrastajia ja potentiaalisia nuoria, joilla ei ollut paikkaa minne mennä jatkamaan musiikin opiskelua.

Järvelä meni itse kansalaisopistoon linjalle, jossa ei ollut ehtoja sisäänpääsemiseksi ja rupesi kehittelemään opetustekniikkaa kaikille.

Muiden opettajien kanssa edistyttiin ja saatiin aikaiseksi tutkintoja. Järvelä työskenteli kaikkien oppilaiden kanssa, jotka halusivat mukaan. Minkäänlaista tason mukaista karsintaa ei ollut. Ei ollut a-, b- tai c-orkestereita, eikä luokittelua näppärikursseilla ole vieläkään. Tärkeää on vain toimia yhdessä.

– Tietysti meilläkin vähän soittaneet soittavat helppoja ja edistyneet ottavat vastuun hankalimmista stemmoista. Näin saadaan orkesteri joka toimii hyvin yhdessä. Siinä on kaikilla tasapuolisesti kivaa, Järvelä summaa.

Epäröiville vanhemmille maestro sanoo soittamisen olevan vapaaehtoista puuhaa.

– Homman suola on, ettei ole pakko tehdä sitä. Jos musiikin henki tempaa mukaansa niin sitten on oikeassa paikassa. Ei haittaa, jos joku toteaa ”ei ole mun juttu”. Ei se ole tuomittavaa. Poistuminen rivistä ei kuitenkaan tapahdu turhautumisen kautta, vaan oman analyysin. Ei siinä menetä mitään. Parhaimmillaan saavuttaa jotain.

Teksti: Saska Aaltonen Kuvat: Saska Aaltonen ja Juha Olkkonen

Joitakin seuraavan sukupolven näkökulmia

– Rakas, mitä sulle kuuluu?

– Älä aina utele, ärsyttää!

Jos kommunikaatio murrosikäisen kanssa on tällaista, ei ihme, että vanhemmat ovat ymmällään. Mitä ihmettä tämän päivän nuorille oikeasti kuuluu? Miksi heidän nilkkansa pilkottavat paljaina pakkasellakin? Mitä heidän käyttämänsä sanat tarkoittavat? Elämässä pärjääminen vaatii enemmän kuin vanhempien nuoruudessa, selviävätkö nykynuoret valtavista paineistaan? Ja onko totta, että he käyttävät päihteitä vähemmän kuin mikään aikaisempi nuorisosukupolvi sitten 1960-luvun alkoholilakiuudistusten?

Hei. Meillä pitää olla omaa tilaa ja omia salaisuuksia. Ei me kaikkea vanhemmille kerrota, huomauttaa Milla Konttinen, 14.

Hän asuu Jyväskylässä ja on ystävällisesti lupautunut nuorison ääneksi tähän artikkeliin kahden yhtä sanavalmiin kaverinsa kanssa. Älykkäät neidot eivät kaihda kertoa mielipiteitään ja heidät onkin valittu Keski-Suomen nuorisovaltuustoon.

Ensinnäkin tämä kommunikaatioasia. Vaikka nuoren kanssa olisi vaikea kommunikoida, luovuttaa ei aikuisten pidä.

– Vaikken tykkääkään, kun äiti kysyy mitä kuuluu vaikka kumminkin tietää ja ärähdän hänelle, että älä utele, niin aina siitä kumminkin tulee sellainen olo, että äiti välittää, Konttinen selventää.

– Niin. On iso asia, että vanhemmat kysyvät, miten sulla menee koulussa, onko sulla ruokaa, tule syömään. Kyllä me ymmärretään, että hössötys on välittämistä. Minäkään en ottanut itseeni, että vanhempani holhosivat, vaikka se ärsytti, kertoo Nea Linja-Aho. – Moni ei välitä ja nuoret jätetään liikaa yksin.

Typerin virhe, mitä aikuiset voivat nuorille puhuessaan tehdä, on “pitää meitä tyhmänä”. Tähän nuoret valtuutetut ovat törmänneet jopa politiikassa, vanhempia konkareita kohdatessaan.

– Yksikin poliitikko lähti nuorisovaltuustolle puhuessaan siitä, että me haluamme jotain mitä emme halua, eikä edes tajunnut sitä itse! Konttinen kertoo.

Ei tajuta tai haluta huomata

-Avaudumme toisillemme päivänkin tuttavuuden jälkeen! Eikä ystävien kesken olla vielä tultu sellaiseen aiheeseen mistä ei voisi puhua, vastaa Wiivi-Maria Kasanen, hänkin Jyväskylästä.

Nykypäivän nuorten naisten ei ole vaikea kertoa kokemuksistaan ja kokeiluistaan ainakaan toisilleen. Pikemminkin ne ovat jonkinlaista sosiaalista valuuttaa.

– Päihteidenkäytöstä halutaan jopa levittää tietoa. Mutta päihteistä ihmisten onkin helpompi avautua kuin masennuksesta tai syömishäiriöistä, Milla Konttinen havainnoi.

Äänekoskelainen Nea Linja-Aho elää 18-vuotiaana jo hiukan erilaista elämää kuin nuorempansa. Ajaa esimerkiksi autoa ja kuskaa muita. Se saa muut avautumaan. On hyvä puhua vaikka kyydin antajalle, jos kotiväelle ei voi.

– Kerran kuskasin miestä, joka siinä autossa sitten kertoi, että äiti heitti hänet pihalle kun hän oli 17 ja hän sai rahaa hakkaamalla muita, elätti itsensä sillä.

Avoimen mutta valikoivan puhetyylin takia voi olla vaikea huomata ajoissa, kun jollakulla nuorella alkaa mennä huonosti.

– Opettajat ajattelevat, että se nyt on vaan semmoinen joka kerjää huomiota, eivätkä tee mitään, Kasanen harmittelee.

– Kerrottiin yhden kaverin itsetuhoisuudesta kolmelle opettajalle, mutta mitään ei asialle tehty, ainakaan meille ei kerrottu.

Opettajat näyttäytyvät näiden nuorten naisten puheissa aika kädettöminä. Ei puututa kiusaamiseen, katsotaan sormien läpi, jos luokassa huudellaan jatkuvasti ilkeyksiä. Luotetaan oppilaitten tarinoihin, vaikka he ovat lintsareita.

– Opet on niin sinisilmäisiä! Yksi poika veti piriä koulun vessassa ja meni sitten suoraan historian kokeeseen. Ope ei tajunnut mitään, vaan luuli että hänellä on vain jännitystä kokeesta! Kasanen päivittelee.

Huumeet ja nuuska aina saatavilla

– Jokainen tuntee jonkun, jolle on yritetty myydä huumeita, ellei ihan itselle ole, Milla Konttinen vakuuttaa.

– Bilekäytössä näkee kannabista, Nea Linja-Aho toteaa.

– Mäkin olen nähnyt bilehuumeiden käyttöä, Wiivi-Maria Kasanen kertoo.

– Sanoisin että on totta, että päihteiden käyttö on vähentynyt nuorten keskuudessa. Itsekään en halua käyttää päihteitä. Mutta myös ylilyönnit ovat lisääntyneet ja varsinkin ne pojat, jotka käyttävät päihteitä, käyttävät aivan liikaa.

Aina ei nuorten mukaan tyydytä vain omaan käyttöön:

– Koulussa eräskin jätkä myi kaappiviinaa. Siis halpaa kiljua.

– Opettajat eivät puutu pössyttelyyn koulun nurkalla. Ne vaan kävelee autolleen ja ajaa kotiin. Mutta eihän opettajan työn pitäisi olla pelkkä opettaminen, eikö heidän pitäisi kasvattaa meidät kultaiselle keskitielle? Konttinen kysyy, ja kaivaa esiin kännykkänsä.
Muut perässä. Kaikki näyttävät Instagram-kuvan, josta keski-ikäinen ei ymmärrä hölkäsen pöläystä, mutta jonka teini-ikäinen tulkitsee heti oikein. Näissä myydään avoimesti nuuskaa, ja suuri osa seuraajista on alaikäisiä.
Varmasti jonkun toimivaltaan kuuluisi voida pysäyttää tällainen kaksinkertaisesti laiton salakauppa. Mutta ehkäpä se joku vaan kävelee autolleen ja ajaa kotiin.
Jälleen viesti vanhemmille:

– Kotona ei kerrota nuorille tarpeeksi siitä, mitä oikeasti tapahtuu, jos käyttää päihteitä. Jos kotona sanotaan vaan “älä käytä”, ja samaan aikaan musavideoissa juodaan ja räppärit vetävät pilveä, kumpaa viestiä nuori uskoo? tivaa Nea Linja-Aho.
Epäluotettavia ja luotettavia tukiaikuisia

Jos jollekulle ei kovin mielellään avauduta, niin niille tuntemattomille ja siksi epäluotettaville, jotka oikein yrittämällä yrittävät löytää oireilevat nuoret.

– Jos terkkarintarkastuksen yhteydessä pitää täyttää joku mielenterveyskysely, niin kyllähän se nyt valehtelee, jolla on oikeasti paha olo, Kasanen sanoo.

– Eihän sellaisille tyrkyille niin kuin terveydenhoitaja tai kuraattori nyt mitään halua kertoa, Linja-Aho tilittää.

– Minulle syntyi huono vaikute, kun koulupsykologi oli vuotanut tietojani eteenpäin, vaikka lupasi, ettei niin tee. Hän myös kyseli minulta ihme kysymyksiä: jos sä olisit lamppu, niin millainen lamppu olisit, Konttinen valittaa.
Tarinan opetus vanhemmille: pidä aina sanasi, nuori ei anna luottamuksen rikkomista anteeksi.

– Minulla on kyllä eri kokemus. Oli iso askel kysyä opettajalta, voisinko päästä juttelemaan kuraattorille, kun koulukaverien kanssa meni huonosti. Mutta se auttoi aivan älyttömästi. Pääsin avautumaan sille ihmiselle ja sovittiin, ettei vanhemmille tarvitse kertoa! Kasanen sanoo.

Aikuisen kanssa puhuminen auttaa näkemään asioiden oikeat mittasuhteet.

Nuorten mielestä omat asiat ovat maailman suurimpia asioita. Kun puhuu jollekulle, tajuaa, etteivät ne olekaan, Kasanen summaa.

Nuoret piittaavat kun aikuiset eivät

Vanhemmille sukupolville tuottaa usein vaikeuksia puuttua asiaan, kun jollekulle on käynyt köpelösti. Vaan ehkäpä tämä asia muuttuu nuorten myötä. Ainakaan nämä nuoret naiset eivät jätä kaveria. Eikä tuntematontakaan.

– Ystävä, joka ei saanut tarpeeksi huomiota, joi alkoholia ja se meni niin pahasti hänen päähänsä, että hän rupesi viiltelemään itseään terävillä esineillä. Hän sanoi, ettei saa unta, mutta me muut valvoimme hänen vierellään, kunnes hän nukahti, Wiivi-Maria Kasanen kuvailee.

– Olen taluttanut kotiin humalaisen kaverin Äänekosken keskustasta, juottanut vettä ja pannut nukkumaan. Olen kutsunut ambulanssin nähdessäni sammuneen ja kääntänyt hänet kyljelleen, Nea Linja-Aho kertoo.

Ilmastonmuutoksen torjunta on asia, joka saattaa myös ottaa tulta alleen, kun me vanhemmat sukupolvet kuolemme pois.

– Aikuisia vaivaa “mä kohta 20 vuoden päästä tästä kupsahdan eli ei ole väliä mitä teen” -ajattelu! Konttinen puuskahtaa.

– Ilmastojutuista puhutaan ihan liikaa, ihan liian vähän tehdään töitä asian korjaamiseksi. Hei, se on niinku mun tulevaisuus! Kasanen huudahtaa ja kertoo jatkuvasti painostavansa äitiään allekirjoittamaan ilmastoadresseja ja huomioimaan ilmaston äänestyspäätöksissään.

Siis vanhemmat: tehkää ilmastotekoja, niin lapsenne voivat olla teistä ylpeitä!

Paniikki voi tulla rumista kengistä

Ulkonäköpaineet ovat paisuneet hurjiksi luonnottoman kuvankäsittelyn ja joka naisen kauneusleikkausten aikakaudella. Ne tuntee nahoissaan myös Wiivi-Maria Kasanen.

– Olen kaveripiirini pisin ja levein, ja otan siitä kyllä paineita. Tyylini on massa, mutta rennosti. Käytän siis aina toppia ja hupparia, lenkkareita ja leggingsejä, ja äiti välillä kysyy, kiinnostaako minua, että [takapuoleni] näkyy, Kasanen nauraa.
Milla Konttinenkin tunnustaa menevänsä välillä pieneen paniikkiin, kun hänestä yhtäkkiä tuntuu, että jokin osa asukokonaisuudessa, vaikkapa kengät, ovatkin rumat. Toisaalta hän uskaltaa olla yksilöllinen pukeutuja.

– Monien nuorten mielestä ei voi käyttää kuin tietynlaisia kenkiä ja pyörän on oltava musta tai valkoinen Jopo. Minä en kuitenkaan kuulu siihen nuorten lohkoon, vaan olen kaveripiirini värikkäin ihminen, kun muut ovat mustissa, hän sanoo.
Nea Linja-Aho edustaa kaikkein uskaliainta päätä:

– Minua ei voi kiusata. Yritetty kyllä on, koska minulle sillä ei ole väliä miltä näytän, vaan olen mennyt pyjamat jalassa koululle ja toppahousuissakin, vaikka se oli Äänekoskella hirveää. Mutta kiusaaminen loppui kun aina vaan nauroin kovaa kiusaajille.

Mutta vielä ne nilkat. Miksi, voi miksi niiden pitää olla paljaana lumihangessakin?
Informanttimme nauravat. Ja antavat vielä yhden vinkin vanhemmille.

– Antakaa lastenne käydä hölmön pukeutumisen vaihe ohi! Lapset voivat hävetä sitten myöhemmin. Meille voi sanoa, että muistelette tätä sitten nolostuneina kahden vuoden päästä, virnistää Milla Konttinen.

Teksti ja kuvat: Natalia Kisnanen