raitis.fi-lehti: Henkilökuvassa

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita kategoriasta Henkilökuvassa. Muiden kategorioiden juttuja löydät täältä.

Minnesota-hoidosta tehokasta apua päihdeongelmiin

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Rehappi-klinikan päihdeterapeutti Miska Mikkonen raitistui itsekin klinikan tarjoaman Minnesota-hoidon avulla.

Moni Rehappi-klinikalla raitistunut piipahtaa vaikkapa lomalla muistelemassa paikkaa, josta uusi elämä alkoi. Miska Mikkoselle klinikasta tuli työpaikka.

Noin kymmenen vuotta sitten raitistunut Miska Mikkonen, 39, on päihdeterapeutti, jonka maailma ei ole mustavalkoinen. Minnesota-hoitoa Naantalin Rymättylässä tarjoavan Rehappi-klinikan perustajajäsen kertoo omista kokemuksistaan ja uskoo heidän hoitomuotonsa olevan parhaimpia tarjolla olevia tapoja raitistua, mutta myöntää, ettei se ole ainoa toimiva. Prosentit eivät kuitenkaan valehtele, ja Minnesota-hoidon avulla raittiina on vuoden seurannalla noin 65 prosenttia asiakkaista.

Rehapin kaikilla työntekijöillä on omia kokemuksia addiktioista ja niiden kanssa kamppailusta. Pohjalla käyntiä ei muita auttaakseen ja päihdeongelmaista ymmärtääkseen tarvita, mutta omakohtaisista kokemuksista on Mikkosen mukaan huomattava apu työssä. Hän itse oli todella huonossa kunnossa ennen raitistumistaan, eikä ongelmana ollut pelkkä alkoholi.

Mikkonen kertoo olleensa melko perinteinen tuurijuoppo, jolla oli turnajaisia ja eri mittaisia selviä kausia. Hän huomasi jo 1990-luvun loppupuolella opiskeluaikoinaan kärsivänsä jonkin sortin addiktiosta alkoholin suhteen. Päihteidenkäytön alkaessa olla holtitonta hän päätti noin kolme vuotta ennen raitistumistaan tehdä muutoksen elämässään.

– Perustelin juomisen itselleni varsin perinteisellä tavalla, eli työnteon vaativuudella. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja sitä rataa. Elämänmuutos oli se, että sanoiduin irti töistäni ja päätin pitää välivuoden. Sapattivuosi ei ollut päihderiippuvaiselle se paras vaihtoehto. Silloin juomisestani oli jo kärsinyt eniten puolisoni, Mikkonen sanoo.

Viimeisenä kolmena vuotena ennen raitistumistaan Mikkonen yritti lopettaa juomisen ties kuinka monta kertaa ja monin eri tavoin. Addiktio sai aikaan eron puolisosta ja suhteet läheisiin ihmisiin olivat poikki. Lääkärit ja psykiatrit tekivät diagnooseja ja hoitojaksoja eri laitoksissa kertyi useampia. Lopussa mukaan tulivat myös muut päihteet.

– Lupauksia, etten juo enää koskaan, tuli tehtyä ja aina retkahdettua uudelleen. Eron lisäksi minulla oli esimerkiksi porttikielto siskoni perheen luo ja kaikki läheiset kaverit olivat kaikonneet. Talousasiat olivat täysin sotkussa ja työkyky ryypätty. Viimeisinä vuosina sain useita mielenterveydellisiä diagnooseja ja olin hoidossa esimerkiksi psykiatrisella osastolla. Itsetuhoiset ajatukset olivat niin vahvoja, että itsemurhayrityksiä oli useita. Syöksykierteessä käytin myös huumaavia lääkkeitä ja laittomia päihteitä.

Riippuvuus ja häpeä

Minnesota-hoidon avulla raitistunut Mikkonen on työskennellyt Rehappi-klinikalla päihdeterapeuttina koko sen olemassaolon ajan, aina vuodesta 2011 asti. Kaikilla hoitolaitoksen työntekijöillä on omakohtainen toipumiskokemus alkoholismista joko oman päihderiippuvuuden tai läheiskokemuksen kautta. Se onkin yksi keskeinen tekijä ja työkalu Minnesota-hoitomallissa kautta maailman.

– Pelkästään oma toipumiskokemus ei tee ammattilaista, mutta väitän sen auttavan ymmärtämään päihderiippuvaisen merkillistä ajatusmaailmaa ja näkemään esimerkiksi kaiken salailun, välttelyn ja valehtelun läpi, jota jokainen alkoholisti tekee. Riippuvuuteen liittyy häpeä, ja kynnys puhua asioista madaltuu, kun toinen osapuoli on käynyt läpi vastaavan kokemuksen. Itse ollessani hoidossa psykiatrisella osastolla valehtelin lääkäreille ja hoitajille täysin vailla tunnontuskia.

Rehapissa Mikkosen asiakkaina on paljon hyvin samankaltaisia potilaita kuin hän itse oli, joille Minnesota-hoito on ainoa toimiva keino raitistua.

– Useita raitistumisyrityksiä takana, käsitys omasta tilastaan ja silti aina uudelleen retkahtaminen. Kevyemmät hoitomuodot eivät toimi ja kierretään vain kehää. Itse esimerkiksi join, vaikka minulla oli antabus-lääkekuuri päällä. Minnesodan vaativampi hoito oli ainoa joka auttoi.

Minnesota-hoito todellakin vaatii siitä apua hakevalta paljon, eikä raitistumis- ja -terapiaprosessi rajoitu vain pelkästään päihderiippuvaiseen itseensä. Terapian ja ryhmäterapian lisäksi kuukauden mittaisen perushoidon kolmantena tai neljäntenä viikonloppuna potilaan läheiset kutsutaan läheisviikonloppuun. Läsnä voi olla juomisesta kärsineitä perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä, joiden osallistuminen on tärkeää sekä potilaalle että heille itselleen. Läheisviikonloppuun osallistuneilla on mahdollisuus osallistua myös Rehapissa järjestettävään läheisten intensiivihoitoon. Vieraiden tai tuttujen edessä puhuminen on monelle potilaalle aluksi hyvin haastavaa, mutta Mikkosen mukaan heidän hoitomuodollaan saavutetaan hyviä tuloksia.

– Totta kai tämä on helpompaa niille, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ujoimmillekin tulee melkein aina ensimmäisen hoitoviikon aikana syvä yhteenkuuluvuuden tunne muiden hoidossa olevien kanssa. Meidän potilaat ovat kuin läpileikkaus yhteiskunnasta, mukana voi olla parikymppinen narkkari, eläkkeellä oleva toimitusjohtaja tai mitä tahansa siltä väliltä, mutta heidän kokemuksensa addiktiosta ovat hyvin identtisiä. Se auttaa arkojakin ihmisiä puhumaan.

Turvallista hoitoa

Krapulasta ja vieroitusoireista kärsiville on luontaista haluta olla yksin ja vetäytyä kuoreensa. Vaikka heti hoidon alussa puhutaan asioista suoraan, esimerkiksi siitä kuinka rumaa läheisten ihmisten kärsimys on, niin lähtökohtana on luoda ihmistä kunnioittava ja läheinen ilmapiiri potilaiden kesken.

– Hoidossa täytyy olla inhimillisyyttä ja lämpöä, vaikka asioita ei kaunistella millään tavalla.

Minnesota-hoidon tärkein osa-alue on terapia, eikä raittiutta ylläpidetä lääkkeiden avulla. Monille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi vain lukeneet muiden raitistumistarinoista, tuntuu jääneen mielikuva, että kaikki lääkkeet ovat kiellettyjä hoitojakson aikana. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, vaikka täysraittius onkin tavoite. Ihmisten henkeä ei vaaranneta.

– Hoidon alussa on aina lääkärintarkastus ja vakaviin vieroitusoireisiin lääkäri kirjoittaa tietysti rauhoittavia lääkkeitä, joita ilman pahimman vaiheen läpikäyminen voi olla hengenvaarallista. Hoidon lääkkeettömyys tarkoittaa lähinnä sitä, ettei meillä ole keskitettyä lääkkeidenjakoa, vaan jokainen huolehtii vaikkapa verenpaine ja -mielialalääkityksestään itse. Jos potilas käyttää niin sanottuja huumaavia lääkkeitä, niin niille lääkärimme tekee alasajo-ohjelman, joka yleensä hoidetaan ensimmäisen viikon aikana.

Minnesota-hoito jatkuu intensiivisen klinikalla vietetyn kuukauden jälkeen vielä vähintään vuoden verran. Se on Mikkosen mukaan ratkaiseva syy, miksi hoitomuodolla usein saavutetaan muita parempia tuloksia. Potilasta ei pelkästään auteta pahimman yli ja jätetä sen jälkeen yksin.

– Raitistuminen tapahtuu neljän viikon aikana ja seuraavat 11 kuukautta opetellaan elämään raittiina, tilanteissa, joissa aiemmin olisi ollut päihteiden vaikutuksen alaisena. Monet aivan tavallisilta ja arkisiltakin tuntuva asiat voivat tuntua selvinpäin yllättävänkin vaikeilta.

Loppuelämän mittainen päätös

Minnesota-hoito on tietynlainen tienhaara elämässä, jonka tarkoitus on auttaa henkilöä olemaan raittiina loppuelämänsä. Kaikki eivät tietenkään tähän pysty, mutta ovat silti tervetulleita takaisin hoitoon, jos vaikka retkahtavat parin vuoden kuluttua. Prosessi aloitetaan silloin nollapisteestä.

– Tämän hoitomuodon ei ole tarkoitus olla kuin pyöröovi, jossa samat naamat käyvät täällä kerta toisensa jälkeen. Joskus meille tulee asiakkaita, jotka ovat olleet pitkään kuivilla, mutta retkahtaneet. Heidän tapauksessaan koko hoitoprosessi aloitetaan alusta. Raittiina pysyneet ovat koska tahansa tervetulleita takaisin, esimerkiksi jos elämässä sattuu jotain, jonka johdosta heidän tekee mieli alkaa juoda uudelleen. Monet tulevat myös vaikkapa lomallaan tänne pariksi päiväksi ihan muuten vaan, muistelemaan sitä mistä lähdettiin liikkeelle ja mistä uusi elämä alkoi, Mikkonen selittää.

Mikkonen allekirjoittaa kaikki Minnesota-hoidon perusperiaatteet, mutta ei ole aivan niin ehdoton esimerkiksi kaikissa muissa alkoholiin ja muihin päihteisiin liittyvissä asioissa kuin monet muut. Esimerkiksi nelosoluen tuomisessa kauppojen hyllylle hän näkee ongelman vain kansanterveydellisellä tasolla. Addiktiossa ei ole kyse tahdonvoimasta tai siitä, että helposti koukkuun jäävä olisi jotenkin heikompi ihminen.

– Mielestäni alkoholismista ei voi parantua, se on loppuelämän mittainen sairaus. Omassa päässäni tapahtuu juodessani aivokemian tasolla jotain aivan erilaista kuin niille, jotka eivät addiktoidu helposti. Se mekanismi ei ole muuttunut kaikkien raittiiden vuosien aikana miksikään. Jos joisin, niin se lähtisi taatusti edelleen lapasesta. En pystyisi olemaan kohtuukäyttäjä.

– Vahvempien juomien tuominen maitokauppaan voi aiheuttaa ongelmia kansanterveydellisellä tasolla, mutta jo alkoholisoituneelle sillä ei ole merkitystä, koska hän juo, olivat säännökset ihan mitkä tahansa.

Mikkosella ei ole tarvetta puuttua muiden juomiseen, ei ainakaan niiden, jotka pystyvät käyttämään alkoholia vähäisissä määrin, ilman riippuvuutta. Ongelmakäyttäjille hän näkee ainoana vaihtoehtona raitistumisen.

– En koe itseäni perinteiseksi raittiusintoilijaksi.

Teksti: Aki Lehti  Kuvat: Marja Väänänen

Syvällistä rentoutumista avannossa

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Sää kuin sää, Marianne Wikström pulahtaa hyiseen veteen. Mutta mikä avantouinnissa oikein kiehtoo?

Marianne Wikström ihastui avantouintiin seuratessaan isänsä esimerkkiä.

– Isäni oli jo vuosia harrastanut avantouintia. Aloin kesällä käymään hänen mukanaan uimassa viisi ja puoli vuotta sitten, kertoo yrittäjä Marianne Wikström, 31.

– Kesällä oli helppo aloittaa, koska syksyn tullen ilma ja vesi viilenivät pikkuhiljaa. Näin en kokenut äkillistä muutosta lämpoasteissa, vaan ehdin totuttautua talvea kohti asteittain.

Nykyisin Wikström käy avannossa ja saunassa pari kolme kertaa viikossa. Joku voisi pitää hänen matkaansa hankalana. Wikström nousee junaan pyöränsä kanssa ja pyöräilee Helsingin asemalta talviuintiseuraansa, myös syksyn sateessa ja talven pakkasessa tai viimassa.

– Kyllähän tähän aikaa menee, mutta koen kyllä tämän ajankäytön mielekkäänä. Kun pukeudun sään mukaan, pärjään mukavasti, Wikström sanoo.

Reipas nainen kertoo, että arjen kiireen keskellä talviuinti auttaa pysähtymään hetkeen. Avanto rentouttaa koko kehon ja mielen.

– Jos jokin ahdistaa, niin se useimmiten jää mereen. Tulee tunne, että keho alkaa toimimaan eri tavalla. Verenkierto, hengitys ja lihakset rentoutuvat. Mieli on tasapainoisempi ja uimapäivän jälkeen uni selvästi syvempää.

Mahdollisimman läsnä itselleni

Samoihin aikoihin, kun Wikström ryhtyi harrastamaan avantouintia, hän jätti myös pois alkoholinkäytön, jota oli käyttänyt yhteiskunnassamme niin sanottuun normaaliin tapaan.

– Alkoholin käyttö jäi pois, kun aloin kiinnostumaan enemmän omasta hyvinvoinnistani ja tulin enemmän tietoiseksi sen vaikutuksista kokonaisuuteeni. En ole käyttänyt alkoholia noin kuuteen vuoteen, Wikström kertoo.

Rauhaa rakastava uimari ei ole kiinnostunut baarielämästä. Syynä on muun muassa se, ettei hän halua päihtyä.

– En pidä alkoholin mausta, enkä koe nautintoa edes yhdestä saunakaljasta. Helposti me rentoudumme alkoholin avulla tai pakenemme jotain, tai otamme rohkaisuryyppyjä, että uskallamme tehdä jotain tai olla jotenkin rennommin. Koen, että se vie minulta mahdollisuuden kohdata itseni, ihmiset ja elämän sellaisenaan. Haluan olla mahdollisimman läsnä itselleni ja muille sellaisena, kun olen. Koen avantouinnin erittäin hyvänä perjantai-illan rentoutumiskeinona kaljapullon sijaan. Avantouinti tukee hyvinvointiani myös niin, että minulla on seuraavanakin päivänä hyvä olo, Wikström summaa.

– Kun päihtyy, syvempi tietoisuus ja läsnäolo katoavat. Jos otan alkoholia se muuttaa minua, se muuttaa oloani, tunteitani ja käytöstäni. Jos juon, kun olen iloinen, ja juon, kun olen surullinen, niin todellinen minä jää kokematta. Useiden tunteiden merkitys voi jäädä osittain tai kokonaan pimentoon. Se, että olen tietoinen tunteista ja siitä mitä ne viestivät minulle tarkoittaa sitä, että olen läsnä itselleni, Wikström kertoo.

Suomalaisille ei ole aina helppo luoda kontaktia uuden ihmisen kanssa. Nuoret ihmiset etsivät parisuhdetta, ja poistavat kontaktivaikeuksia alkoholin avulla. Marinanne on sinkku, ja kysyn häneltä, miten esimerkiksi kaksi ujoa voi tutustua toisiinsa.

– Itse en etsi kumppania. Koen, että asiat vain tapahtuvat meille, kun on sen aika. Yleensä voi käydä niin, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun juttu luistaa jonkun kanssa ja oleminen on luonnollista niin en koe, että siihen tarvitaan sen enempää.

– Jos on ujo, niin on hyvä tapa tulla esille sen asian kanssa, että on ujo, häpeilemättä sitä. Kun kertoo asian eikä piilottele ujoutta, niin saa rohkeutta tilalle. Koen ujoutta välillä, mutta mitäpä siitä, nainen pohtii.

Saunan lämmössä kaikenlaisten ihmisten kanssa

Wikströmin talviuintiseurassa on muutama sata eri ikäistä jäsentä. Pienempi osa heistä käy vain pelkästään avannossa. Enemmistö Wikströmin tavoin menee avantoon ensin lämmiteltyään saunassa ja lähtee myös kotiin saunan kautta.

Vanhempien esimerkki harrastusten löytämisessä on monella tapaa tärkeä.

– Uskon, että isääni innostivat samankaltaiset asiat kun minuakin. Isä piti tätä itsehoitokeinona ja vuosien mittaan hänellä oli useita ystäviä avantouintiseurasta. Se oli hänelle tärkeää, Wikström iloitsee isänsä puolesta.

Hän itsekin nauttii siitä, että seuran saunan lauteilla tapaa kaikenlaisia ihmisiä. Kävijät ovat sekä naisia että miehiä. Saunassa ollaan uimapuvut päällä.

– Olen tavannut myös ihmisiä, joilla on samankaltaisia mielenkiinnon kohteita kun minulla, kertoo myös Capoeiraa ja Yin-joogaa harrastava Wikström.

– On ollut erittäin innostavaa keskustella niistä asioista.

– Useat ihmiset ovat olleet avuliaita ja tarjonneet minulle kyytiä välillä kotiin. Meillä on kokonaisuudessaan hyvä ilmapiiri siellä.

Fyysinen terveys vahvistuu

– Minulla on ystäviä, jotka ovat samanhenkisiä, ja jotka eivät luonnollisesti pidä päihtymisestä. Jotkut ystävistäni saattavat joskus ottaa vähän, mutta he tietävät, etten tykkää juoda eikä tämä aiheuta sen kummempaa ihmetystä.

Marianne Wikström toteaa, että hänen tapaamansa ihmiset ovat usein kiinnostuneita siitä, miksi hän ei juo.

– Jos minulta kysytään erikseen alkoholin käytöstä, niin silloin kerron etten tykkää juoda. Muuten en puhu asiasta sen kummemmin, hän tokaisee.

Hän kertoo, ettei sairasta yleensä juurikaan flunssia ja kokee monen asian vaikuttavan siihen.

– Sillä mitä syön, on suuri vaikutus siihen. Ja avantouinti on myös yksi osa tätä kokonaisuutta. Olen keskustellut seuran jäsenten kanssa tästä aiheesta ja useat jäsenet eivät sairasta flunssaa. Minulla on kokemusta kivuista ja niihin olen itse saanut apua avantouinnista, niin kun isänikin sai, Wikström kertoo.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Aamulypsyn toimittaja ei pelkää olla ”erilainen”

Juha Perälän provosoi ja kärjistää radio-ohjelmassa ottamassaan roolissa. Päihteetön mies ei ota sosiaalista painetta vaan kulkee oman mielensä mukaa.

Juha Perälän provosoi ja kärjistää radio-ohjelmassa ottamassaan roolissa. Päihteetön mies ei ota sosiaalista painetta vaan kulkee oman mielensä mukaa.

Juha Perälää voi kuulla arkiaamuisin Radio Suomipopin Aamulypsy-ohjelmassa.

Juha Perälä on yksi Radio Suomipopin Aamulypsy-ohjelman kolmesta juontajasta. Hän herää joka aamu 5.20 nukuttuaan noin neljä tuntia. Neljän tunnin keskusteluohjelma alkaa kello 6. Ulkomaillakin ihmetellään, miten kolmikko kykenee tuottamaan puolet ajasta keskustelua, siinä missä yleensä musiikkia ja mainoksia on enemmän.

Juha Perälä on ollut mukana Aamulypsyssä kahdeksan vuotta. Ohjelman aloitti Jaajo Linnonmaa, joka välivuoden jälkeen on taas mukana. Anni Hautala on myös ollut välillä poissa, nyt taas takaisin.

– Meillä on tosi hyvä työporukka, Perälä sanoo.

– Nautin ohjelmastamme, jossa saa sanoa mitä haluaa. Tosin kyllä, kun muutkin ovat innostuneita, väistämättömästi tulee tilanteita, joissa toinen puhuu päälle, juuri kun on aloittanut oman juttunsa.

– Mutta sitä se tilannekomiikka aiheuttaa. Huumorimme on välillä kevyempää, välillä mustaa. Aina joku voi ottaa nokkiinsa. Huomautuksia tulee väistämättä, mutta ei tämä ole vienyt kuulijoita pois.

Parhaimmillaan Aamulypsyllä on puoli miljoonaa kuuntelijaa. Juontajat eivät kovin paljon etukäteen mieti, mistä puhutaan.

– Tykätään elää reaalissa. Joskus biisin aikana voidaan vähän miettiä, mistä puhutaan. Silloin saatan sanoa, että minulla on tulossa joku juttu, älkää sitten keskeyttäkö. On meillä edessämme myös aamun lehtiä, joista voi ottaa puheaiheita.

– Mutta kyllä melkein joka lähetyksessä tulee tilanne, että miettii, että mitähän nyt seuraavaksi sanoisi. Kun kuitenkin vain alkaa puhua, niin kyllä se juttu sitten siitä lähtee liikkeelle, Perälä tietää.

Hän kokee, että radio-ohjelmassa hän esiintyy tietyssä roolissa.

– Hahmoni ei ole konservatiivinen. Provosoin tarkoituksella, esitän kärjistettyjä näkemyksiä.

Ei vaan maistu

Joskus lapsena Perälä maistoi salaa isän kaljapullosta ja totesi, että hirveän pahaa on. Alkoholi ei ole sen koommin kiinnostanut.

Kun kaverit alkoivat alle kaksikymppisinä juoda, Perälä toimi autokuskina. Juupajoen Korkeakoskelta oli 40 kilometrin matka Tampereen ravintoloihin. Perälä kesti sosiaalista painetta, eikä mennyt mukaan kavereiden kännitouhuihin, toisin kuin valitettavan moni muu.

– En mennyt lapsenakaan mukaan ryhmän paineisiin, hän kertoo.

Perälän lapsuuden kotiin kuului vanhempien lisäksi kaksi reilusti häntä vanhempaa sisarusta. Heiltäkään ei juuri esimerkkiä itsensä päihdyttämiseen saatu.

– Äiti ei ikinä käyttänyt alkoholia, siskokin tosi harvoin. Eikä alkoholi erityisemmin isällekään maistunut. Veli oli keskoverto nuori alkoholin käytössään.

– Kun kaverit joivat ravintolassa, istuskelin joskus jonkin aikaa mukana ja juttelin. Tai menin jonnekin baariin syömään. Kun ihmiset humaltuvat enemmän, heitä ei enää jaksa. En ole ikinä tykännyt humalaisista.

Kavereille erilaista mallia

Perälä ei käytä itsestään nimitystä raitis.

– Sana ”raitis” kuulostaa ehkä vähän vanhanaikaiselta. Tulee mieleen ”raivoraitis”, Perälä tuumii.

Perälä on tottunut olemaan päihteiden suhteen se erilainen. Suurin osa tutuista käyttää alkoholia.

– Joskus jonain krapula-aamunaan joku saattaa sanoa: ”Hyvä sun on, kun et käytä alkoholia! Sä et voi kuvitella, miltä tuntuu tämä tärinä!”

– Kysyn joskus, että oliko pakko. Suomessa esitetään helposti hauskana se, että on ollut niin kännissä, ettei muista mitään. Minusta olisi hirveä ajatus se, etten tietäisi, mitä on tapahtunut!

Kerran Perälä matkaili kahdestaan alkoholia ”normaalilla” tavalla käyttävän kaverinsa kanssa Amerikassa. Kaverikin ryhtyi päihteettömäksi matkan ajaksi, ja sanoi myöhemmin, että oli kivaa, kun ei tarvinnut koko ajan juoda.

Perälän elintavat ovat muutoinkin melko terveelliset. Nuorena hän nautti jalkapallosta ja haaveena ammattilaispelaajan urasta. Nykyisin 35 vuoden iässä jalkapallo on jäänyt penkkiurheiluksi, mutta muu kuntoilu on tärkeä osa elämää.

Toistuva neljän tunnin yöuni olisi useimmille aivan liian vähän, ja asia mietitytti myös toimittajaa itseään. Mies tutkitutti itsensä ja yllättäen tulos oli, että hänelle todellakin riittää neljä tuntia. Heti nukahdettuaan hän vaipuu syvään ja rentouttavaan uneen.

Yksityiselämän puolella löytyy myös Perälä, jonka juoma- ja herkkuvalio ei ole paljon lapsuudesta muuttunut. Perälä ei halua juoda edes alkoholittomia viinejä tai oluita.

– Tykkään limsasta ja vedestä. Syön paljon suklaata ja karkkia. Ruuan suhteen olen aika nirso. Syön yksinkertaista simppeliä perusruokaa. Olen aika laajasti allerginen erilaisille hedelmille ja vihanneksille.

Ihana sielunkumppani

– En yleensä mene juttelemaan vieraiden kanssa, mutta kun puolisen vuotta sitten matkailin Englannissa, poikkesin normaalitavastani, Perälä kertoo.

Pian kävi ilmi, että erilainen oli löytänyt erilaisen.

– Tyttöystävääni ei myöskään kiinnosta alkoholi. Hän ihmetteli kovasti, että onko todella miehiä, jotka eivät käytä alkoholia.

Viime syksyn mies matkaili kaikki viikonloput Englannissa. Haastatteluviikolla muutamaa päivää aikaisemmin puoliksi suomalainen tyttöystävä muutti Suomeen ja pari muutti asumaan yhteen.

– Hienoa, että ihana sielunkumppani löytyi, Perälä iloitsee.

– Ja hienoa, että hän sai hyvän työtarjouksen Suomesta.

Englannissa asuessaan tyttöystävä ei tiennyt toimittajan julkisuuskuvasta.

– Tutustuimme normaaliin tapaan, ilman toisen osapuolen ennakkokäsityksiä minusta.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Tunturissa ei ole sanoja

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

Erämaa kiehtoo. Kaisu Innanen Haltin huipulla lämpimässä kelkkailuasussa.
Erämaa kiehtoo. Kaisu Innanen Haltin huipulla lämpimässä kelkkailuasussa.

Silloin kun muut suunnittelevat kaupunkimatkoja tai rantalomia, oululainen Kaisu Innanen pakkaa varusteitaan vaelluksia varten. Hän katsoo, että makuupussi on juuri sopiva, jauhelihat on kuivatettu hyvin ja teltta toimii. Kaiken pitää olla kunnossa, jos aikoo selviytyä yli viikon keskellä erämaata.

– Lappiin ja pohjoiseen, se on aina se tunne, kun loma lähestyy, ja näin on ollut jo pitkään, Kaisu Innanen kertoo.

– Vasta nyt tämä on lähtenyt ihan mahottomuuksiin, Oulun keskustan tuntumassa Tuirassa lapsuutensa viettänyt Innanen toteaa.

 

Pikkurepulla Kebnekaiselle

Lappiin Innanen ihastui alun perin teini-ikäisenä, kun pääsi laskettelureissulle Ylläkselle ja Pallakselle. Silloin hän huomasi, että vuoriahan on niidenkin jälkeen, ja niin oli Lapin hulluus valmis alkamaan. Opiskeluikäisenä Innanen vaelsi esimerkiksi Saanalla ja hivutti matkojaan vähitellen Norjan rannikolle asti.

– Vietin vuoden Tromssassa vaihto-oppilaana ja opin kielen, jonka jälkeen oli helppo vaeltaa Ruotsissa ja Norjassa. Vaelsin muutamina vuosina Kebnekaisen maastoissa, jossa oli valtavan hienot palvelut. Pienellä repulla selvisi pitkän aikaa, sillä joka toisen päivämatkan päässä oli kauppa.

Kun Innanen halusi siirtyä vaeltamaan ilman merkittyjä reittejä, matkaseuraa ei tahtonut enää löytyä helposti. Erään saksalaisnaisen kanssa löytyi mukava yhteinen rytmi, ja yhdessä tehtiin monta vaellusta.

– Sitten löysin Tunturilatu-seuran, jossa on mukava hiihtovaellusporukka. Heidän kanssaan on tehty sitten vaelluksia. Noilla reissuilla ei kuljeta valmiita reittejä pitkin vaan kaikki kannetaan mukana. Helpoista Ruotsin lakanavaelluksista on menty toiseen äärilaitaan, Innanen toteaa.

Innanen kertoo eskapismin olevan osa luonnettaan ja kertoo nauttivansa reissuilla erityisesti visuaalisista elämyksistä.

– Tunturi on aina voimakas kokemus. Ehkä suurimpana elämyksenä on jäänyt mieleen Sulitjelman matka Ruotissa, joka oli kesäreissu.

 

Kamppeet pulkkaan ja tunturiin

Innanen tekee vuosittain pari reilun viikon pituista vaellusta – toisen kesällä ja toisen kevättalvella. Silloin mennään vaellussuksilla ja kamppeet kulkevat ahkiossa perässä. Tunturilta voi laskea suksilla alas, ja öisin nukutaan teltassa hangessa.

– Silloin kun lumimyrsky tai sumu yllättää, väsyttää ja on nälkä, saatamme toisillemme huudella, että onko meillä nyt mukavaa, hän nauraa.
Silti kesällä ja talvella tunturiin vetää sama asia tuiskuista huolimatta: kokonaisvaltainen elämys luonnossa.

– Oleminen on siellä ihan erilaista ja perusasiat korostuvat: Uni, syöminen ja juominen. Maisemat, tähdet ja se lumituiskukin ovat sellaisia elämyksiä, ettei niitä koe, jos ei ensin kävele niiden luokse. Tunturissa ei myöskään ole sanoja, siellä on hiljaista, eikä kännykkä kuulu. Se on isoa ja hienoa.

Sulitjelmassa tunturissa pääsee kinoksille heinäkuussakin.

Kommelluksiltakaan ei ole vältytty.

– Olemme yleensä vaellusta edeltävän yön jossakin hyvässä majapaikassa, jotta olemme virkeitä lähtemään. Olin laittanut kaikki kuivaamani muonat majapaikan jääkaappiin ja tajusin niiden jääneen sinne vasta kun ensimmäinen vaelluspäivä tuli iltaan. Silloin piti turvautua ystävien pusseihin, ja onneksi kaikilla oli niin paljon ylimääräisiä ruokia mukana, että selvisimme ne viisi päivää. Jotenkuten pärjäiltiin.

 

Pienestä voi aloittaa

Vaellukselle voi lähteä monella tavalla, eikä kaikkien tarvitse lähteä tunturiin talvella. Varusteitakaan ei kannata heti hankkia uutena.

– Hyvät varusteet kestävät kyllä pitkään, että jos tästä tulee harrastus, niin rinkkaan, kenkiin ja telttaan kannattaa satsata.

Ennen reissua Innanen testaa välineensä yöpymällä mökin pihalla viikonlopun teltassa.

– Reissuun ei lähdetä testaamaan varusteita, joten nukun lämpimän mökin pihamaalla pari päivää ja kohotan kuntoani hiihdellen jäällä, hän kertoo.
Pienenä ihmisenä Innasen pakkaukset ovat tarkat, sillä kaikki on itse kannettava vaellukselle, eikä ylimääräisiäkään ruokia kannata tuoda takaisin. Rinkan pitää istua ja pakkausten olla kannettavissa ylämäessäkin.

Harva vaeltaja pakkaakin rinkkaansa alkoholia mukaan painolastiksi. Elämyksen keskellä ei itseään tarvitse turruttaa.

– Vaeltaminen on niin fyysistä, ettei siitä tulisi mitään, jos ottaisi alkoholia. Kun nukutaan hangessa ja ollaan itsestään vastuussa, se olisi törttöilyä. Sitä paitsi riittävä lämmin muona ja itsensä lämpimään makuupussiin saaminen on jo tarpeeksi suuri elämys.

Teksti: Lea Ansamaa Kuvat: Jukka Kyllönen

Tärkeintä on rakkaus ja uudet kokemukset

Eero Lehtisen ottoisä kertoi vuonna 1957 12-vuotialle pojalle, ettei ihminen tarvitse lainkaan kaljaa, tupakkaa tai viinaa. Eero-poika uskoi neuvot ja on noudattanut niitä koko elämänsä.

Eero Lehtisen ottoisä kertoi vuonna 1957 12-vuotialle pojalle, ettei ihminen tarvitse lainkaan kaljaa, tupakkaa tai viinaa. Eero-poika uskoi neuvot ja on noudattanut niitä koko elämänsä.

Tällaista pukua ei ihan joka herrasmiehen kaapista löydy. Eero Lehtisen Ideaparkin pormestarin puku
on räväkän pinkki.

Imurinmyynnin ennätysmiehenä, Eetu-Pellenä, Ideaparkin pormestarina, keräilijänä, viihdyttäjänä, asiakaspalvelutaiteilijana ja hyvänmielenlähettiläänä parhaiten tunnetulla lempääläisellä 72-vuotiaalla Eero Lehtisellä on aivan käsittämätön muisti. Haastattelun aluksi puhelimeen vastatessaan hän sanoo ääneen päivämäärän ja kellonajan, painaen ne ilmeisesti mieleensä. Vajaan tunnin mittaisen juttutuokion aikana Lehtinen mainitsee melkoisen määrän elämänsä tärkeitä tapahtumia minuutin tarkkuudella.

– Kun vietin 70-vuotisjuhliani vuonna 2015 olin omistanut yhteensä 37 autoa ja muistin niiden kaikkien merkit, rekisterinumerot, millä ajoin ajokortin ja millä kärähdin kortittomana ajosta 20. elokuuta vuonna 1963 kello 22.24. Se oli Morris Mini, jonka rekisteri oli IB-760. Ihminen ilman muistoja on rutiköyhä, Lehtinen toteaa.

Lehtinen jäi jo kertaalleen eläkkeelle, mutta jatkaa edelleen unelmatöitään ihmisten parissa viihdyttäjänä, noudattaen ja jakaen tärkeintä elämänohjettaan – tee joku onnelliseksi jokaisena päivänä.

Miehen vaiherikkaasta, jonkun mielestä ehkä omituisesta elämästä voisi helposti kirjoittaa useamman kirjan. Hän julkaisi jo yhden elämäkerran, mutta siitä on jo kuusi vuotta. Kaikkien ihmisten koko elämään ei välttämättä mahdu niin paljon kokemuksia, kuin Lehtinen on näiden muutaman vuoden aikana ehtinyt kerätä.

Lehtinen kertoo juttuja ja tarinoita sellaisella tahdilla, ettei perässä meinaa pysyä. Asiasta mainitessa hän kertoo olleensa samanlainen papupata jo lapsena ja nuorena. Vuonna 1945 syntyneistä kaksospojista hän oli sosiaalisempi, se jota koulussa kutsuttiin piispaksi, koska vuonna 1956 Lapuan hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi valittiin toinen Eero Lehtinen.

– Tahdoin jo pienenä poikana ihmisiä kohdatessani puhua kaikille, olla kaveri ja auttaa toisia. Ketään ei saanut satuttaa tai loukata ja se periaate on toiminut tähän päivään saakka. Puhelahjoillani olen pärjännyt, vaikka koulussa niistä oli haittaakin, koska en malttanut ajatella, vaan vastasin kaikkeen heti. Opettaja yritti saada minut laskemaan kymmeneen ennen kuin vastaan mitään, hän muistelee.

 

Kättä päälle

Elämänarvonsa ja kanssaihmisten kunnioituksen Lehtinen oppi ottoisältään. Hänen isänsä kuoli syöpään, jonka jälkeen äiti yritti pitää huolta kaikista neljästä lapsesta. Lehtinen halusi auttaa ja aloitti vain yhdeksänvuotiaana työnteon lempääläisen kaupan juoksupoikana. Kauppiaasta tuli hänelle kakkosisä, jonka antamat yksinkertaiset ohjeet pieni poika otti auliisti vastaan ja muisti myöhemminkin.

– Siitä asti olen elättänyt itse itseni. Kauppias oli pitkä ja komea mies, jota katsoin ylöspäin, rehti ja suora kuin puhelinpylväs. Vuonna 1957 hän sanoi minulle, etten koskaan tarvitse kolmea asiaa, eli kaljaa, tupakkaa ja viinaa. Uskoin, ja löimme kättä päälle.

Lapsenlapsiaan Lehtinen kehottaa käymään kouluja ja opiskelemaan. Itse hän ei ehtinyt käydä kuin kansakoulun, koska työnteko oli aina ykkössijalla. Teininä hän haaveili olevansa isona kauppias ja sellainen hänestä tulikin, yrittäjä yhdeksän vuoden ajaksi, kunnes supliikkimies aloitti ennätysuransa pölynimurimyyjänä Hedengrenin Elektroluxilla nähtyään lehdessä ilmoituksen avoimesta työpaikasta. Työhaastattelussa Lehtinen kertoi haluavansa esitellä ja myydä imureita omalla tavallaan ja olla hommassa parempi kuin kukaan muu.

– Soitin ensin numeroon 24533 ja 20. maaliskuuta vuonna 1972 kello 15.00 menin Tampereella osoitteessa Pyhäjärvenkatu 6 sijainneeseen konttoriin. Päällikkö Ossi Sutinen kysyi koska voisin aloittaa myyntikoulutuksen. Vastasin aloittavani myynnin seuraavana päivänä, jos saan viedä imurin yöksi kotiin ja koulutttaa itse itseni. Kahden kuukauden jälkeen myin enemmän imureita kuin kukaan muu ja sitä jatkui seitsemän vuotta. Suomen vuotuinen myyntiennätys on edelleen hallussani.

 

Pelleilyä ympäri Suomen

Lehtinen pystyy myymään melkeinpä mitä vain kenelle tahansa. Pelkillä puhelahjoille puhelahjoille ei onnistu, vaan työssä täytyy olla rehellinen. Hänellä on kyky keksiä kaikille jotain erilaista sanottavaa ja lukea ihmisiä. Pelleilyn Lehtinen aloitti harrastuksena vuonna 1977, mutta Eetu-Pellen nimen hän sai vasta vuonna 1982, jolloin siitä tuli päätyö, jota hän on tehnyt lukemattomissa paikoissa. Suurin osa keikoista oli pankeissa ympäri Suomea, mutta Eetu-Pelle on esiintynyt myös esimerkiksi tavarataloissa, häissä, syntymäpäivillä ja autonäyttelyissä.

– 496 Kansallis-Osake-Pankin konttoria on nähty, vain Utsjoen konttorissa en esiintynyt, mutta monissa muissa useammankin kerran. Minulla oli työsopimus heidän kanssaan 30 vuotta, aina vuosi kerrallaan. Keikkoja oli monenlaisia – lapsille, aikuisille, eläkeläisille ja vaikka kenelle. Viihdytin myös Fazerin leivissä 14 vuotta ja Volvon hommissa olin 10 vuotta. Myös cocktailtilaisuudet tuli käytyä läpi.

Viihdyttäjää ei muiden alkoholin käyttö haittaa, kunhan se pysyy aisoissa. Hän saattaa kertoa omasta päihdekannastaan, mutta kunnioittaa muiden valintoja.

 

Sopu, terveys ja rakkaus

Pelleily jatkuu siis edelleen, mutta Lehtinen ehti olla myös viisi vuotta Ideaparkin pormestari, jossa hän tapasi melkoisen määrän ihmisiä. Pinkissä puvussaan pormestari otti vastaan päivittäin 5-10 bussilastillista ihmisiä ja jakoi elämänohjeitaan kaikille.
Nykymaailman menoa, terroritekoja, vihapuhetta tai rasismia Lehtinen ei ymmärrä lainkaan.

– Sopu, terveys ja rakkaus, ne jossain muodossaan ovat elämän tärkeimmät asiat. Me osaamme kyllä silittää puheliamme, mutta emme toisiamme. Läheiselle täytyy kertoa rakastavansa juuri nyt, silloin kun hän on vielä vieressä. Hautausmaallakin voi puhua, mutta siellä ei enää kukaan vastaa. Olen menettänyt monia ihmisiä, esimerkiksi kaksoisveljeni poltti tupakkaa ja otti liikaa kuperkeikkaöljyä, eikä uskonut, kun kehotin pitämään itsestään huolta. Hän kuoli isäni tavoin syöpään.

Lehtisen mukaan hänen henkinen ja fyysinen hyvinvointinsa kulkevat käsi kädessä. Pitämällä kehostaan hyvää huolta elämä tuntuu mukavalta ja hyvää mieltä voi jakaa myös muille. Tupakan ja alkoholin lisäksi myös lääkkeet ovat pannassa. Vielä muutama vuosi sitten hän ei ollut koskaan ollut myöskään sairaalassa.

– Yhden yön vietin Vammalan sairaalassa, kun minulle tehtiin eturauhashöyläys, näitä vanhojen miesten juttuja. Mitään lääkettä en edelleenkään käytä säännöllisesti. Syön vain vitamiineja ja maitohappobakteereita.

Lehtinen tunnetaan myös intohimoisena keräilijänä, joka haalii itselleen muun muassa kuulakärkikyniä, säästölippaita ja puhelimia. Osa kokoelmista on esillä Ideaparkin näyttelyssä, jonka lisäksi hänellä on kotonaan kyniä tällä hetkellä yli 100 000, lippaita 2500 ja puhelimia 500 kappaletta. Erilaiset esineet eivät kuitenkaan ole hänelle tärkein keräilynkohde.

– Niistä pidän huolta, vaikka tavarat ovatkin ongelmajätettä. Tärkeintä on kuitenkin kerätä elämänkokemuksia ja antaa itsestään joka päivä jotain uutta. Ihmistä ei ole ilman muistoja ja menneitä, ja niitäkin voin jakaa muiden kanssa. Tuskin olisin saanut elää näin rikasta elämää ilman nuorena tekemääni päätöstä olla ilman päihteitä, hän miettii kiitollinen sävy äänessään.

Haastattelun jälkeen olo on hetken pöllämystynyt, kunnes kurkkaan peiliin. Huomaan hymyileväni ja tunnen itseni onnelliseksi. Hyvänmielenlähettiläs on onnistunut taas tehtävässään.

Teksti: Aki Lehti Kuvat: Eero Lehtisen arkisto

Järjestöaktiivi vaihtoi ravintolatyöstä raittiiden lehmien pariin

Ihmiset ympärillä ja monipuolinen yhdistystoiminta pitävät Eila Kotolan, 70, mielen virkeänä.

Ihmiset ympärillä ja monipuolinen yhdistystoiminta pitävät Eila Kotolan, 70, mielen virkeänä.

– Olen aina ollut yhdistysihminen, milloin Martoissa, mielenterveysyhdistyksessä tai raittiusyhdistyksissäkin jo vuodesta 1982 lähtien.

Henkiseen vireyteen voisi vielä lisätä fyysisenkin puolen, sillä Virolahdella sijaitsevalla maatilalla Kotola kasvattaa miehensä kanssa ravihevosia. Raittiusyhdistystoimintaan hän lähti mukaan, kun häntä pyydettiin paikallisyhdistykseen puheenjohtajaksi.

– Asuin silloin Vehkalahdella ja kylässä toimi pienimuotoisesti raittiusyhdistys, joka järjesti keväisin pyöräretken. Päätettiin tyttäreni kanssa osallistua, ja siinä sitten lupauduinkin puheenjohtajaksi.

 

Erilaisia ihmisiä ja yhteistä asiaa

Yli 30 vuoden yhdistystoimintakokemuksen myötä luottamustoimet ovat lisääntyneet. Tällä hetkellä Kotola on Raittiuden Ystävät ry:n Kymen-Lounais-Karjalan Raittiuspiirin puheenjohtaja, Katrilli-Klubin varapuheenjohtaja sekä vuonna 2000 perustetun Raittiuden Ystävien säätiön puheenjohtaja sekä mukana Joutsenon Opiston johtokunnassa.

Haasteellisimpana niistä hän pitää säätiön puheenjohtajuutta, mutta toiminta kaikkineen on ollut mielenkiintoista. Kotola kertookin saaneensa järjestötyöstä enemmän kuin on voinut itse antaa.

– Toivon mukaan olen kasvanutkin näiden tehtävien myötä, hän lisää.
Yhdistystoiminnassa Kotolaa kiinnostaa yhteisten asioiden vieminen eteenpäin, mutta myös ihmisten erilaisuus ja eri-ikäisyys sekä mukavat liikunnalliset toimintamuodot. Erityisesti retket, jotka ovat kaikille avoimia ja päihteettömiä.

– Mieleenpainuvimmat ovat tainneet olla osallistumiset Karelia- ja Sulkavan soutuihin sekä pyöräilyretket Ahvenanmaalle sekä Vaasasta–Vaalimaalle osuudet. Monena vuonna olemme käyneet myös Lapissa ruskaretkellä ja viimeksi Ylläksellä. Matkojen pitääkin olla niin hauskoja, että niille lähdetään uudelleen ja uusiakin jäseniä saadaan mukaan toimintaan, toteaa Kotola.

Aina ei sekään riitä, sillä monien muiden yhdistysten tavoin raittusyhdistyksetkin kokevat jäsenpulaa ja myös aktiivisesti toimintaa järjestäviä ihmisiä on entistä vähemmän.

– Uusia henkilöitä on vaikea saada mukaan. Ihmiset eivät halua enää sitoutua, mutta osallistuvat kuitenkin toimintaan. Vapaita halutaan olla. Aikaisemmin vuosikokouksissakin oli väkeä pilvin pimein, nyt muutama. Vanhat konkarit ikääntyvät, eikä nuoria some-aikakaudella kiinnosta.

 

Ravintoloista raikkaan raittiille maatilalle

Eläimet ovat lähellä raittiissa kodissa kasvaneen Eila Kotolan sydäntä. Maatilalla on tällä hetkellä kuusi lämminveristä ravihevosta, joista osa omia kasvatteja. Valmennuksessa riittää työtä sekä aviomiehelle että samalla tilalla asuvalle Sanna Rallille.

– Valmennamme Sannan kanssa yhdessä ja raveissa käydään lähes viikottain. Hevoset antavat sisältöä elämään, kuin myös viisi lapsenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi.

Ennen maatilalle tuloaan Eila toimi tarjoilijana ravintolassa sekä laivoissa 20 vuotta. Moni onkin häneltä aikoinaan kysynyt: Miten päädyit tarjoilijan ammatista lypsämään lehmiä?

– Ravintolaelämää tarpeeksi seuranneena nautin siitä, että kun aamulla aukaisen tuon oven, joka lehmä on selvä, vastasin silloin. Myöhemminhän lehmät vaihtuivat hevosiin, kuvailee Kotola.

Ravimaailmassa häntä kiehtoo myös se minuuttitarkkuus, jota siellä noudatetaan sekä päihteettömyys.

– Jokainen ohjastajakin puhallutetaan kaikissa raveissa, jopa poniohjastajatkin, Eila Kotola kiittelee.

Teksti: Anne Janhunen Kuva: Sanna Ralli

Musiikin virrassa säveliä poimimassa

Säveltäjä Tuomas Kanteliselle musiikillisessa luovuudessa on kyse enemmän irti päästämisestä kuin tekemällä tekemisestä. Taiteilija sekä tekee työtä että monesti myös rentoutuu musiikin antamassa luovassa flow-tilassa.

Säveltäjä Tuomas Kanteliselle musiikillisessa luovuudessa on kyse enemmän irti päästämisestä kuin tekemällä tekemisestä. Taiteilija sekä tekee työtä että monesti myös rentoutuu musiikin antamassa luovassa flow-tilassa.

Tuomas Kantelinen on saanut uransa aikana useita palkintoja. Kuvassa HARPA Nordic Film Composer -palkintotilaisuus Trondheimissa Norjassa 2013.

Kesällä 2017 Ilmajoen musiikkijuhlilla sai kantaesityksensä toinen säveltäjä Tuomas Kantelisen ooppera Mannerheim. Kansalliset tunnot Suomen 100-vuotisjuhlavuonna ovat kovassa huudossa eikä muumejakaan ole unohdettu. Baletilla on uusi Muumi-teos Taikurin Hattu, jossa käytetään niin ikään Kantelisen musiikkia.

Hans-Christian Andersenin elämästä kertovat Lumikuningatar ja Pieni Merenneito olivat jättimenestyksiä, joista ensin mainittu esitettiin jopa Kööpenhaminan kuninkaallisessa Baletissa ja sitä ylistivät myös siniveriset itse. Kumpikin on Kantelisen ja hänen luottokollegansa Kenneth Greven työtä.

Jouten ei säveltäjän tarvitse olla. Lisää musiikkia syntyy jatkuvasti. Mutta miten tähän on päädytty?

Toisenlainen todellisuus viehätti jo lapsena

Suomalaisen säveltäjän isoäiti oli kankaanpääläinen kulttuurivaikuttaja-soitonopettaja ja musiikkikasvattaja-opetusneuvos Liisa Mattila-Oukari. Hän johdatteli Kantelisen sisarukset jo varhain musiikillisille poluille. Isoäiti oli muun muassa aikoinaan perustamassa Kankaanpään musiikkiopistoa ja siskonsa Karoliina Kantelinen on tehnyt ytimekästä laulajan työtä ympäri maailmaa Värttinä orkesterinsa kanssa.

– Meistä neljästä sisaruksesta kolme on ammattilaisina musiikin saralla. Itse aloin säveltämään aika varhain ja jäin sävelten maailmaan koukkuun – se on eräänlainen dynaaminen flow-tila, jossa viihdyn ja johon tahdon aina uudelleen, Tuomas Kantelinen kertoo.

Poikasena koulukavereiden jalkapallojengin harjoittelupaikka tuli kierrettyä kaukaa, kun muusikon alku kulki nuotit kainalossa kirkkoon. Kantelinen treenasi monia soittimia, kuten pianoa ja oboeta. Kirkkoon hän kulki tietysti soittaakseen urkuja.

– Ajattelin kai, ettei se urheilullisten ystävieni mielestä olisi ollut kovin coolia. Olin itse usein maalivahtina ja oli hieno tunne, kun kaikki oli ”minusta kiinni”, sainko maalin torjuttua vai pääsikö pallo läpi. Näin jälkeenpäin ajatellen tosin, on koko kirkon täyttämisessä musiikilla aika paljon voiman tuntua.

Muutettuaan perheensä mukana Helsinkiin teini-iässä sisarukset suuntautuivat yhä enemmän musiikkiin.

– Olin varmaan hajamielinen professori, kun ajatukseni askartelivat musiikissa ja hiihtelin pitkin kaupunkia jalat tukevasti ilmassa. Opiskelin Sibelius-lukiossa ja sitten Sibelius-Akatemiassa, missä pääaineeni oli sävellys ja opettajani Eero Hämeenniemi. Opiskeluaikoina elimme musiikkia aamusta iltaan. Itse en suuntautunut juhlimiseen, vaan istuin Sibiksen studiossa yökaudet opettelemassa eri ohjelmistojen ja soundien käyttöä. Olin kiinnostunut elokuvista ja varsinkin fantasiasta ja seikkailusta, ihailin suurilla orkestereilla nauhoittavia elokuvasäveltäjiä kuten John Williamsia.

Nyt, kun uusi vuosituhat on jo hyvässä vauhdissa, miehellä on elokuvapuolella useampikin kotimainen sekä kansainvälinen projekti tulossa.

– Keväällä nauhoitin musiikkia Lontoossa The Adventurers -nimiseen kiinalaiselokuvaan, jossa on pääosin kiinalaiset näyttelijät. Agenttitarina tapahtuu Cannesissa ja ympäri Eurooppaa.

Selvin päin musiikin huumaan

Tuomas Kantelinen on säveltänyt lukuisiin suomalaisiin ja kansainvälisiin elokuviin. Olet hyvin todennäköisesti kuullut hänen musiikkiaan elokuvia katsoessasi.

Kun Kanteliselta kysyy uravalinnasta ja menestyksen saloista, hän vastaa, ettei varmaan olisi edes osannut tehdä mitään muuta, musiikki ammattina oli miltei itsestäänselvyys.

– Kysymys oli ehkä enemmän, suuntaudunko konserttimusiikkiin kuten ”kunnon säveltäjä” vai pistänkö elämän risaiseksi ja ryhdyn viihteelliseksi elokuvamusiikin parissa. Tähän mennessä olen saanut maistaa molemmista maljoista ja juomat ovat erilaiset, mutta yhtä herkulliset ja riippuvuutta aiheuttavat. Konserttimusiikissa on täydellinen hallinta kaikesta, olet eräänlainen yksinvaltias, joka yrittää puhua muille käyttäen kieltä ilman sanoja – elokuvamusiikissa taas on kyse tiiviistä yhteistyöstä ohjaajan, äänisuunnittelijan ja leikkaajan kanssa, jotta musiikki (ja muut osa-alueet) palvelisivat parhaiten elokuvaa ja tarinaa, joka siinä halutaan kertoa. On hyvä intervalliharjoitus olla vuorotellen despootti omassa musiikillisessa maailmassaan ja vuorotellen alainen ja alisteinen jollekin kokonaisuudelle, jossa musiikki on vain yksi osa-alue.

Uravalinta vaikutti myös toiseen säveltäjän valintaan. Kantelinen ei ole koskaan käyttänyt päihteitä.

– Sibiksellä oli aika aktiivinen bileilykausi päällä silloin, kun opiskelin siellä, mutta en itse koskaan käyttänyt alkoholia. Pelkäsin, että se sumentaisi taiteellista ilmaisua ja veisi jotakin pois sävellyksestä ja musiikin kokemisesta. Mutta en mitenkään tuominnut tai edelleenkään tuomitse muiden alkoholinkäyttöä, uskon että varsinkin esiintymispaineiden alla elävät soittajat saattavat jopa tarvita sen tuomaa rentoutusta aika ajoin. Säveltäjänä ei tarvitse kokea ramppikuumetta tai astua lavalle huolissaan siitä, onko tullut harjoiteltua riittävästi, ja onko kappale hallussa. Siinä vaiheessa, kun minä pääsen lavalle, sävellys on jo esitetty muiden toimesta ja saan vain käydä rennosti pokkaamassa aplodien saattelemana!

Kantelinen aprikoi muusikoiden yleensä hakevat päihteistä paljolti rentoutusta ja ehkä myös välillä pakoa arjesta. Itse hän hakee taukoa arkeen elokuvista, musiikista sekä meditaatiosta, jota alkoi harrastaa jo parikymppisenä.

– Varmaan monet rock-klassikot on tuotettu päihteiden vaikutuksen alla. Lopputulos ratkaisee, mutta oma valintani on ollut pysytellä selvin päin.

Hetken kokemus ja musiikki

Kanteliselle flow-tila on tuttu. Hänelle se on sitä, että asiat sujuvat taianomaisesti parhain päin ilman omia ponnisteluja ja liikaa yrittämistä. Musiikissa se tulee luonnostaan ja siksi mies oikein odottaa sitä, että pääsee taas säveltämään. Meditaatiossa puolestaan hän hakee ajatusten taukoamista, mielen hiljaisuutta, joka tuo levänneen ja tyytyväisen olon.

Entä voiko flow-tilaa oppia?

– Säveltämisen flow-tilaa en pystyisi opettamaan, ja se on todennäköisesti vähän erilainen prosessi kaikille luovilla aloilla toimiville ihmisille. Meditaatiota yritän välillä opettaakin muille – yksinkertaisimmillaan se kokemus siitä, että mieli nykyhetkessä, eikä seikkaile suunnittelemassa tulevaa tai vello vatvomassa jotakin mennyttä, Kantelinen sanoo.

Samalla tavalla kuin musiikki, meditatiivinen tila on ajatusten tuolla puolen. Pohjimmiltaan se on kai juuri irti päästämistä – päästää irti kontrollista ja tietää, että universumi pitää omistaan huolen, eikä meidän oikeasti tarvitse tehdä juuri mitään sen eteen.

Taiteilijan mukaan musiikki pikemminkin syntyy itsestään sen sijaan, että se tuotettaisiin omilla ponnisteluilla. Mistä musiikki sitten tulee?

– Sen kun tietäisi!, Kantelinen pohtii.

Miehen mukaan se vain virtaa jostakin käyttäen kanavinaan niitä, jotka ehtivät, osaavat ja jaksavat sitä kuunnella ja merkitä ylös melodioiksi, säveliksi, rytmeiksi.

Teksti: Saska Aaltonen Kuvat: Jouni Harala

Mystinen luomisprosessi

Suomalaisitalialaisesta monilahjakkuudesta Manuela Boscosta on moneksi aina huippu-urheilusta erilaisiin taiteen muotoihin. Naisen luovuuden ytimessä on flow-tila eli syvä tekeillä olevaan asiaan uppoutuminen.

Suomalaisitalialaisesta monilahjakkuudesta Manuela Boscosta on moneksi aina huippu-urheilusta erilaisiin taiteen muotoihin. Naisen luovuuden ytimessä on flow-tila eli syvä tekeillä olevaan asiaan uppoutuminen.

Manuela Bosco kertoo työpajallaan mitä hänen mielestää on flow-tila ja miten hän on sen kokenut.
Manuela Bosco kertoo työpajallaan mitä hänen mielestää on flow-tila ja miten hän on sen kokenut.

Helsingin Viiskulmasta saa hakea suuntaa Manuela Boscon studiolle kuljettaessa. Tarkk´ampujankadulla sisäpihalla hyllyä piristää pieni My Little Pony. Punaista itämaista mattoa koristaa maali. Ei ole epäilystäkään mitä täällä tehdään. Tämä on luovan työn tyyssija.

– Maalaan aika pitkälle pastellia ja kontrastina hillitylle ärhäkämpää pinkkiä ja sen eri sävyjä. Kyllä, vaaleanpunainen on hallitseva värini, studion oven avannut Manuela Bosco nauraa.

Kaikkea ei tarvitse osata selittää. Bosco on vähintään yhtä kaunis kuin teoksensa. Hän maalaa abstraktia taidetta. On bambeja ja voimaeläimiä. Sielunkuvia.

Bosco tunnetaan näyttelijanä, puhujana, äitinä, entisenä huippujuoksijana, kirjailijana ja kuvataiteilijana. Miten tämä kaikki multitasking on mahdollista?

Tietenkään kaikkea ei voi, eikä tarvitse tehdä samaan aikaan, mutta Bosco on flow-tilan mestari. Hän on tehnyt aiheesta jopa lopputyön yliopistoon. Taiteilija löytää flown yhtälailla urheilusuorituksesta, kuin näyttelijän tai kuvataitelijan työhön uppoutumisesta. Ympäristö unohtuu ja huomio on täysin käsillä olevassa asiassa.

– Tärkeintä on että menet tilaan, jossa rationaalinen aikakäsitys hukkuu täydellisesti pois. Olet jotenkin läsnä. Teet asiaa konkreettisesti, mutta se tapahtuu sun kautta. Semmoinen fiilis, että todistat sitä mutta samaan aikaan teet. Pystyt olemaan siinä ylhäällä, mutta silti olet täysin siinä sisällä. Olet siinä kokemassa.

Niin metsä vastaa…

Manuela Bosco on aikamoinen rakettispagettipaketti! Italian ja Suomen välillä sukkuloinut huippu-urheilijaperheen taiteilijatytär osaa kertoa läsnäolon ytimekkyydestä, kuin lentäjä taivaansinestä. Bosco tarkoittaa metsää ja Manu, kuten kaverit häntä kutsuvat ei arkaile sanoa, että rakastaa metsää. Puiden lomassa hän kokee voimakkaasti pyhyyden läsnäolon. Nomen est Omen. Luonto; järvet, meri, ja metsät ovat elintärkeitä ja pyhiä.

Boscon maalaukset ovat pääosin riemukkaan abstraktia värien leikkiä, mutta mukaan mahtuu myös esittävää kuvaa.
Boscon maalaukset ovat pääosin riemukkaan abstraktia värien leikkiä, mutta mukaan mahtuu myös esittävää kuvaa.

Luonnossa ihminen usein kokee olevansa yhtä kaikkeudessa, mutta flowssa se saumattoman yhteyden tunne kiteytyy entisestään.

– Esityksen tai kilpailusuorituksen pitää tulla selkäytimestä. On osattava itse mennä sivuun, taiteilija kuvailee.

Tällä hän viittaa siihen, että vaikka asiaa on itse tekemässä, on sitä kuitenkin flown hetkellä samalla kuin sivusta seuraamassa. Hän jatkaa ateljeen leposohvalla istuen:

– Tietty pohjavire on siinä niin voimakas, semmoinen täydellisen tyytyväisyyden, ilon ja saman aikaisesti rauhan kombinaatio. Silti se voi olla villiä ja vahvaa! Jotenkin niin pulppuavaa iloa.

Manuela Boscon näyttävällä maalauksella "Talven Jälkeen" on leveyttä yksi metri. (Akryyliväri kankaalle.) Klikkaa kuvaa katsoaksesi tarkemmin.
Manuela Boscon näyttävällä maalauksella ”Talven Jälkeen” on leveyttä yksi metri. (Akryyliväri kankaalle.) Klikkaa kuvaa katsoaksesi tarkemmin.

Kun asioiden antaa tapahtua ilman mielen analyyseja, silloin menee tutkitusti info perille soluihin asti.

– Mitä silloin aivoissa juuri tapahtuu? Tutkitun tiedon mukaan ajattelun väliintulo suoritukseen sabotoi useimmiten mahdollisia huippusuorituksia. Sen, mitä tapahtuu pitää antaa virrata, mitä sieltä tuleekaan. Mitä sisältä kumpuava ikinä onkaan. Ne jutut on paitsi potentiaalisia myös potenssiin tuhat, se (flow) on niin voimakas asia.

Kaikki tiet vievät Roomaan

Urheilu-uran jälkeen Bosco päätyi opiskelemaan Accademia Europea di Arte Drammatican yliopistoon ja paitsi kasvoi ihmisenä, myös vietti vapauttavia vuosia Roomassa. Vapauttavalta Italia tuntui kenties myös siksi, että Suomessa Bosco oli pahimmillaan kokenut vimmaa kontrolloida, rajoittaa ja kritisoida.

Räiskyvien maalien värjäämät tennarit heiluvat, kun Bosco vaihtaa polvea toisen päälle, ja kertoo kuinka me ihmiset olemme liikaa lokeroiden sisällä. Pitäisi siis vain luottaa enemmän elämään. Jos ei ole luottamusta, että elämä kantaa ja vie, on tekemissä pahimman kanssa, nimittäin pelon.

Manuela Boscon mielestä pahinta on pelko ja epävarmuus.
Manuela Boscon mielestä pahinta on pelko ja epävarmuus.

– Pahinta on epävarmuus. Kaikkea pitää Suomessa pelätä. Pelkotilat vaikuttavat hirveästi ihmisen suorituksiin. Sitä on tutkittu paljon. Jännitystä ja yksinäisyyden tunnetta kilpailutilanteissa. Pelko voi alkaa hallita, ellet ole treenannut sitä. Emotionaalinen vakaus vaikuttaa paljon. Eri tunteilla on ihan eri vibat, taiteilija kuvaa.

Entinen aitajuoksija tietää, että jos epävarmuus dominoi, ei pysty juoksemaan yhtä nopeasti. Selkäytimestä tuleva tieto ei toimi kuten sen pitäisi.

Sama pätee ihmissuhteissa, jos turvallinen olo puuttuu. Pelko johtaa ajatukset kehään, josta on vaikea päästä pois! Urheilussa esimerkiksi rentoudessa ja hyvässä joukkuehengessä ovat ruotsalaiset perinteisesti olleet suomalaisia etevämpiä. Kun pettymys yllättää, se ei tunnu niin pahalta, jos sen voi kohdata yhdessä.

Bosco myös tietää, mistä puhuu. Ensimmäinen menestyskirja Ylitys kertoo muun muassa siitä, millaiseksi elämä voi nuorella muodostua liian kovien paineiden alla.

– Usein epävarmuutta Suomessa lääkitään alkoholilla. Pahimmillaan päihteet alkavat korvata meidän vapautta! Paradoksaalisesti kyllä, kun sitä siis alkoholilla ja päihteillä juuri tavoitellaan.

Boscon mielestä päihteet tukkivat pahimmillaan itsetuntemusta. Ne, kuten myös valehtelu, ovat hänestä flown vastakohtia. Tosin hyvässä flowssa kaikki epäoleellinen häviää, tai ainakin väistyy sivuun.

Oman juttunsa löytäneestä Boscosta on onnekasta, jos löytyy ympäriltä ihmisiä, jotka pystyvät tukemaan toisen kehitystä – viisaudella ja herkkyydellä. Hän kiteyttää:

– Se voisi olla jo yksistään innostavaa, jos ajattelee, mitä kaikkea mä voisin!

Roomassa muun muassa tämä alkoi Boscon kohdalla tulla todeksi. Hän muistuttaa jokaisen etapin elämässä johdattavan seuraavaan. Jos kaikkea kokemaansa voisi ja kykenisi tietoisesti hyödyntämään, olisi se erityisen hienoa ja hedelmällistä! Toisinaan oivallukset ja elämän yksityiskohtien ymmärtäminen vievät aikaa. Joskus yllättyy, kun huomaa kuinka jokin aiemmin tapahtunut teko tai asia onkin ollut hyvin tärkeä. On palkitsevaa, kun asiat loksahtelevat paikoilleen.

Maltti on valttia!

Boscon maalauksen "Luvattu Maa" värimaailma on voimallisen hehkuva. (Akryyli kankaalle.) Klikkaa kuvaa katsoaksesi tarkemmin.
Boscon maalauksen ”Luvattu Maa” värimaailma on voimallisen hehkuva. (Akryyli kankaalle.) Klikkaa kuvaa katsoaksesi tarkemmin.

Bosco uskoo vahvasti, että jokaisessa on jotain tärkeää ja ehtymätöntä. Jotain, joka voi kasvaa, ja josta voi kasvaa. Hänestä meidän pitäisikin kääntää huomiota enemmän sisimpäämme. Taiteilija rohkaisee etsimään tärkeimpiä asioita sisältään tai vähintään kuulostelemaan kuka tai mikä on minun moottorini. Kuka tai mikä puhuu minussa vahvinta kieltä? Niin tai näin, liian äkkiä ei kannata tehdä ratkaisuja. Kellon tulisi olla palvelija sen sijaan, että olemme kellojemme orjia. Aikataulussa pysyminen ei ole etelänmausteilla varustetusta Boscosta niin tärkeää. Jotkut asiat saavat tapahtua hitaasti.

– Mestariksisi kehittyminen vie aikaa. Kaikissa meissä on siemenet sellaiseen, mikä tuottaa kanssamatkustajille hyvää.

Siihen on hyvä tähdätä!

Juttu on osa artikkeleiden sarjaa, jossa eri ihmiset kertovat hetkessä elämisestä ja flow-tilasta. Lisää Manuela Boscon töitä löytyy hänen kotisivultaan.

Teksti ja valokuvat: Saska Aaltonen

Luontainen uteliaisuus ajaa eteenpäin

Lapset haaveilevat tulevansa isona laulajiksi, malleiksi, palomiehiksi tai sairaanhoitajiksi. Joutsenon Opiston rehtori Ulla Huhtilainen, 57, tiesi kummitätinsä innoittamana jo viisivuotiaana … Jatka lukemista Luontainen uteliaisuus ajaa eteenpäin

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja terveelliset elämäntavat ovat lähellä Joutsenon Opiston rehtorin sydäntä.

Rehtori Ulla Huhtilainen harrastusten parissa
Rehtori Ulla Huhtilainen harrastusten parissa

Lapset haaveilevat tulevansa isona laulajiksi, malleiksi, palomiehiksi tai sairaanhoitajiksi. Joutsenon Opiston rehtori Ulla Huhtilainen, 57, tiesi kummitätinsä innoittamana jo viisivuotiaana haluavansa opettajaksi. Hän leikki opettajaa ja opetti vanhempia sisaruksiaan läksyjen tekemisessä ja matematiikan tehtävissä alle kouluikäisenä.

Uusien asioiden oppiminen on aina innostanut Hutilaista opiskelemaan. Se on kuljettanutkin hänet pientilan tyttärestä monipuolisen työkokemuksen kautta Joutsenon Opiston rehtoriksi. Tässä tehtävässä hän aloitti vuonna 2013.

Joutsenon opistoa ylläpitää Raittiuden Ystävien kansanopiston Kannatusyhdistys ry, jonka nimi tulevaisuudessa on lyhyemmin vain Joutsenon Opiston kannatusyhdistys ry.

Opiskelua ja kunnallispolitiikkaa

Hutilainen muutti Heinävedeltä Kiteelle 13-vuotiaana. Lukion jälkeen hän piti kaksi välivuotta, joiden aikana hän suoritti sekä kasvatustieteen että psykologian perusopinnot avoimen yliopiston kautta ja työskenteli samaiseen aikaan muun muassa päiväkotiapulaisena ja koulunkäyntiavustajana. Työtä pelkäämätön ja uusista haasteista nauttiva asenne vei uralla eteenpäin ja Huhtilainen valmistui 24-vuotiaana lastentarhanopettajaksi Joensuun korkeakoulusta.

– Ohjasin päätyönäni kokeneita perhepäivähoitajia. Tilanne oli ikäni ja elämäkokemukseni puolesta hieman ironinen, mutta nautin työstäni suunnattomasti ja opin siitä paljon. Haaveilin edelleen valmistuvani jonakin päivänä luokanopettajaksi, mutta haaveeni joutuivat tuolloin olosuhteiden pakosta väistymään silloisen mieheni yritystoiminnan sitoessa elämämme Kiteelle, hän kuvailee.

Huhtilainen kertoo jatkaneensa opiskeluja ja valmistuneensa kasvatustieteen maisteriksi Joensuun yliopiston kasvatustieteen hallinnon, suunnittelun ja tutkimuksen koulutusohjelmasta vuonna 1989. Opiskelujen ohessa hän sanoo työskennelleensä tuntiopettajana Kiteen Evankelisessa kansanopistossa.

– Vaikka lapseni olivat tuolloin vielä pieniä, Anna kolme ja Henry vuoden vanha, hakeuduin ja pääsin Joensuun Yliopiston järjestämään luokanopettajan poikkeuskoulutukseen syksyllä 1992. Valmistuin lapsuuteni unelma-ammattiin luokanopettajaksi vuonna 1994. Työskentelin ensin Kiteen Puhoksen alakoulussa ja muutaman vuoden kuluttua minua pyydettiin mukaan myös kunnallispolitiikkaan.

– Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja vaikuttamisesta, joten lähdin mielelläni mukaan. Minut valittiin vuonna 1997 Kiteen kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäseneksi, missä toimin aktiivisesti vuoteen 2003 saakka. Samoihin aikoihin luokanopettajuus vaihtui kansanopisto-opettajuuteen (2001), jolloin palasin yhteen entiseen työpaikkaani Kiteen Evankeliseen kansanopistoon, hän muistelee.

Unelma-ammatissa

Huhtilaisen työskennellessä maahanmuuttajien koulutuksesta vastaavana opettaja hän sai pian kaksi uutta työtarjousta. Toinen oli Kiteen Evankelisen kansanopiston rehtorin ja toinen Kiteen kaupungin sivistysjohtajan viransijaisuus.

Huhtilainen nostalgista tunnelmaa huokuvan Joutsenon Opiston päärakennuksen edustalla.
Huhtilainen nostalgista tunnelmaa huokuvan Joutsenon Opiston päärakennuksen edustalla.

– Itselleni tyypillisesti otin haasteen vastaan ja työskentelin vuoden ajan Kiteen kaupungin sivistysjohtajana, minkä jälkeen minut valittiin varsinaiseen virkaan. Sivistysjohtajan työ oli hyvin antoisaa ja monipuolista. Pääsin näköalapaikalle seuraamaan ja kehittämään melko laajaa sivistystoimen toiminta-aluetta, hän kuvailee tyytyväisenä.

Työskenneltyään sivistysjohtajan virassa noin kahdeksan vuotta Huhtilainen sai hoitaakseen myös Kiteen kaupungin hallintojohtajan viran vuonna 2011.

– Koin molemmat virat antoisiksi ja mielenkiintoisiksi, mutta pidemmän päälle kahden haastavan viran hoitaminen vei lähes kaiken ajan, niinpä tein päätöksen luopua virasta vuoden 2013 maaliskuussa. Suuresta vastuusta ja työmäärästä luopuminen oli minulle raskasta, mutta päätöksenä oikea, hän tiivistää tyytyväisenä.

Huhtilainen kertoo hakeneensa keväällä 2013 Joutsenon Opiston rehtorin tehtävää. Hänen ansioluettelonsa ja vakaa yhteiskunnallinen työnjälkensä teki valitsijoihin vaikutuksen, joten hänet valittiin Raittiuden Ystävien kansanopiston Kannatusyhdistys ry:n ylläpitämän Joutsenon Opiston rehtoriksi elokuussa 2013.

– Nyt olen todellakin unelma-ammatissani! Tässä työssä on mahdollista nähdä ja kokea laajasti erilaisia asioita ja kehittää niitä. Saan työskennellä erilaisten ihmisten kanssa ja kohdata nuoria ihmisenä itsenään, ei vain opiskelijoina. Minusta on hienoa keskustella nuorten kanssa muun muassa lähdekriittisyydestä, tietotekniikasta ja sen hyödyntämistä nyt ja tulevaisuudessa. Nuoret ovat fiksuja ja heillä on valtava määrä tietoa käsissään koko ajan, minkä vuoksi myös opettajien tulee kehittyä työssään ja huomata, että heidänkin työnkuvansa muuttuu koko ajan. Suomessa on hieno koululaitosjärjestelmä ja toivon, että opettajat ja perheet voivat yhdessä tukea nuoria oppimaan ja kasvamaan itsenäisiksi aikuisiksi työelämään, hän lisää iloisena.

Liikuntaa ja rakkaita muistoja

Huhtilaisen mielestä työssä jaksamisessa hyvä fyysinen ja psyykkinen kunto ovat avainasemassa. Hän ammentaa voimaa liikunnasta, terveellisistä elämäntavoista ja kulttuurista.

Ulla Huhtilainen tyttärensä Annan ja kahden ystävänsä Helinä Rönkkösen ja Mirja Rytkösen kanssa pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelassa.
Ulla Huhtilainen tyttärensä Annan ja kahden ystävänsä Helinä Rönkkösen ja Mirja Rytkösen kanssa pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelassa.

– Olen aina liikkunut paljon ja panostanut terveellisiin elämäntapoihin. Talvisin hiihdän ja kesäisin lenkkeilen sekä golfaan. Käyn kuntosalilla ja auton sijasta valitsen usein polkupyörän tai kävelyn. Liikkumisen ohella käyn elokuvissa ja konserteissa, luen ja matkustelen. Mieleenpainuvimpia matkakohteita ovat olleet muun muassa Japani, Kiina, Brasilia, Intia, Egypti, Kambodža ja Florida.

– Lämpimimpiin muistoihin jäi viime syksynä tyttäreni Annan ja kahden rakkaan ystäväni Mirjan ja Helinän kanssa tekemämme pyhiinvaellusmatka Santiago de Compostelaan. Kävelimme kymmenessä päivässä yhteensä 218 kilometriä. Olen korostanut lapsilleni, että tapahtuipa elämässä mitä tahansa, tärkeintä on säilyttää hyvät ja luotettavat suhteet rakkaisiin ihmisiin. Aitoa ystävyyttä ei voi korvata rahalla tai menestyksellä, Huhtilainen tiivistää.

Teksti: Minna Korva-Perämäki  Kuvat: Ulla Huhtilaisen perhealbumi

Auttamisen halusta

Leipäjonot pitenevät vuosi vuodelta. Itä-Helsingissä yhtä niistä ylläpitää Herttoniemen seurakunnan Myllypuron elintarvikejakelu ry, jonka toiminnanjohtajana on Sinikka Backman, 69. Halu … Jatka lukemista Auttamisen halusta

”Kärsin suunnattomasti siitä, että ihmisarvo laskee yhteiskunnassamme”, sanoo Herttonimen leipäjonoa johtava Sinikka Backman.

Sinikka Backman johtaa Herttoniemessä ruokajakelua.
Sinikka Backman johtaa Herttoniemessä ruokajakelua.

Leipäjonot pitenevät vuosi vuodelta. Itä-Helsingissä yhtä niistä ylläpitää Herttoniemen seurakunnan Myllypuron elintarvikejakelu ry, jonka toiminnanjohtajana on Sinikka Backman, 69. Halu auttaa on vahva, sillä Backmannin työ oli alkuvaiheessa pitkään palkatonta. Hän aikookin jatkaa niin kauan kuin jalka nousee.

– Leipäjonot ovat tulleet pysyvästi suomalaiseen yhteiskuntaan. Ensimmäinen kerta leipäjonossa on ihmisille hirveä paikka. Jokaista hävettää tulla, tuntuu, että pitäisi vetää pipo silmille, Backman kertoo.

Ulkopuoliset ovat helposti tuomitsemassa ja paheksumassa leipäjonossa seisovia. Yksilöä ja pärjäämistä korostavassa yhteiskunnassa nähdään usein, että ilmaisen ruoan hakijassa on jokin ehdoin tahdoin omilla valinnoilla aiheutettu vika.

On totta, että leipäjonojen asiakkaina on lähinnä syrjäytyneitä ihmisiä. Syitä elämäntilanteiden taustalla on kuitenkin monia.

– Joulun alla presidentti Halonen, piispa Irja Askola ja näyttelijät lukivat kirkossa leipäjonon asiakkaiden kokemuksia siitä, miten he ovat joutuneet tähän tilanteeseen.
Eräs nuorehko nainen oli kirjoittanut, että hän osaa kolmea kieltä ja on tehnyt toista sataa työhakemusta, mutta ei ole saanut työtä. Monet akateemisesti koulutetutkin joutuvat nykyisin hakemaan jopa vuosia töitä. Ja mitä pidempään hakee, sen vaikeampaa on päästä työmarkkinoille.

Backmannin hallinnoimassa jakelutoiminnassa on tällä hetkellä lähes 40 työntekijää. Hänen mukaansa vähemmistö on enää vapaaehtoisia. Osa tulee työkokeilun, osa palkkatuen kautta.

– Alkoholiongelmaisia tulee yhä enemmän töihin. Heille järjestetään hoito. Meillä on nollatoleranssi ja periaatteeni on, että valehtelemista en hyväksy, Backman sanoo.

Leipäjonossa on myös raitistuttu

Sinikka Backman tulee alkoholistikodista, jossa molemmat vanhemmat joivat.

– Onneksi ei ollut muita lapsia heillä kiusattavana, Backman kommentoi mustalla huumorilla.

Alkoholi ei ole maistunut Sinikalle, hän on nähnyt liikaa ihmisiä, jotka ovat juoneet itsensä hautaan.

– Olen kuitenkin ilokseni saanut todistaa, että seitsemän työntekijäämme on raitistunut.
Backman pitää hyvää huolta työntekijöistä. Hän tekee työntekijöille aamupalan ja päiväruuan. Hänen kanssaan tullaan myös usein juttelemaan.

Ahkeran toiminnanjohtajan asennetta kuvaa, että hänen mukaansa heillä on vain hyviä työntekijöitä. Työntekijät ovat nykyisin monikansallinen joukko, mutta he tulevat keskenään hyvin toimeen.

– Ihmisillä on toki ongelmia, ja niiden kanssa on tekemistä. Välillä olen ihmetellyt, että kuinka voikin olla näin paljon ongelmia, Backman sanoo.

Hän ei ole itsekään säästynyt suruilta, vanhempi poika kuoli kymmenen vuotta sitten. Alkoholin käyttö oli osaltaan aiheuttamassa ennenaikaisen poismenon.

– Olin kuitenkin silloin Herttoniemen seurakunnan sylissä. Olen jaksanut mennä eteenpäin.

Tehokasta jakelua

Teemme haastattelun Backamanin työtilassa. Sisätiloissa on ruokatavaroiden takia kylmä.

Alakerrasta kuuluu kovaa kolinaa, sisään kannetaan lahjoituksena saatua ruokaa. Seuraavana päivänä kello 8.20 pääsevät sisään invalidiasiakkaat, sitten muu leipäjono.

Sisään kapeasta ovesta pääsee kerrallaan 30 asiakasta. Alkoholin vaikutuksen alaisena ei ruoan hakuun päästetä. Jono sulkeutuu kello 9.30.

Viitenä päivänä annetaan 800 ruokakassia tarvitseville, välipäivinä 500.
Backmanin mukaan markkinointia ei enää tarvitse tehdä. Nyt on mukana myös isoja lahjoittajia.

Vastaanottajat ovat Backmanin mukaan kiitollisia. Hän näyttää ristipistotyötä, jonka sai asiakkaalta joululahjaksi.

Ongelmana on kuitenkin se, että työntekijät saavat kerrallaan vain kuusi kuukautta työkokeiluaikaa. Työntekijöiden on usein vaikea työllistyä muualle. Lyhyt kokeiluaika tuottaa myös pelkoa tulevasta, edessä saattaa olla taas työttömyys.

Voisiko asenteemme olla lämpimämpi?

Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla on muitakin leipäjonoja ja ruuanjakelupisteitä. Kilpailuyhteiskunnassa kaikki eivät pärjää. Toisen leipäjonon järjestäjä, Heikki Hursti totesi äskettäin, että leipäjonoissa on nykyisin myös akateemisesti koulutettuja ihmisiä.

– Korkealta voidaan tulla kovaa ja äkkiä alas, Hursti pohtii.

Ensimmäinen asia, jonka leipäjonojen ulkopuolella olevat voisivat tehdä, on omien asenteiden tarkistaminen. Kukapa toivoisi, että tulisi tuomituksi kovin sanoin, jos joutuisi erilaisten vastoinkäymisten kautta leipäjonoon?

Toinen asia voisi olla miettiä, voimmeko mitenkään vaikuttaa tilanteeseen osaltamme. Voisiko ainakin oman kansanedustajan haastaa tutustumaan leipäjonojen todellisuuteen?
Suomi jakautuu yhä enemmän menestyjiin ja putoajiin. Moni pienituloinen on päätynyt leipäjonoon.

Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö antoi viisaassa uudenvuoden puheessaan hyvän toimintalinjauksen: ”Sinä voit hyvin, kun kukaan ei voi huonosti.”

Liiallinen yksin pärjäämisen kulttuuri ei ole kestävää kehitystä. Välittämällä muistakin, ensin ajatuksissa, sitten teoissa, tuotamme myös itsellemme kestävää hyvinvointia.

Teksti ja kuva: Tuula-Maria Ahonen