raitis.fi-lehti: Henkilökuvassa

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita kategoriasta Henkilökuvassa. Muiden kategorioiden juttuja löydät täältä.

”Raittius on yksi kauaskantoisimmista ratkaisuista, jonka kansamme voi tehdä”

Miten hän ajattelee: Haastattelussa syväluodattavana kaksi Raittiuden Ystävien ehkä keskeisintä hahmoa

Mistä syntyy sisäinen palo, joka saa ihmisen puurtamaan itseään säästämättä tärkeäksi katsomansa asian eteen? Haastattelimme Raittiuden Ystävien puheenjohtaja Martti Vastamäkeä sekä toiminnanjohtaja ja raitis.fi-lehden päätoimittaja Marko Kailasmaata. Heitä yhdistää paitsi työskentely samalle järjestölle, myös vankkumaton usko asiaansa.

 

Martti Vastamäki ja Marko Kailasmaa, miten ja miksi teistä on tullut raittiita?

Vastamäki: Kotonani ei käytetty alkoholia paitsi kahdesti vuodessa, jos ”vanhan gängin” juhannus- tai uudenvuodenaattokokous osui meille. En nähnyt koskaan vanhempiani humalassa. Koulussa Turmiolan Tommin tarina teki vahvan vaikutuksen. 11-vuotiaana päätin, että en ota koskaan alkoholia. Päätös on pitänyt. Noin 30 vuotta myöhemmin tulin tietoiseksi siitä, että valinta oli varmaankin viisas, kun sain ensi kertaa kuulla, että kaikki miehet äitini puolelta olivat olleet alkoholisteja.

Kailasmaa: Syitä on moniakin, mutta tärkein niistä on raittius itsessään – ei se miltä ongelmilta raittiina ollessan välttyy – vaan ennen kaikkea raittius elämäntapana, valinnanvapautena ja arvona. Minulle raittius ei tyhjene terveyteen tai edes päihteettömyyteen, vaan se on paljon laajempi asia. Raittiudelle ei ole suomenkielessä riittävää synonyymia ja siksi raittiudesta tulee puhua raittiutena.

 

Mitä kaikkea raittius teille merkitsee, miten määrittelisitte raittiuden?

Vastamäki: Raittius on terve elämäntapa, jossa ei ole sijaa päihteille.

Kailasmaa: Selvänä olemisen nautinto ja kirkas ajatuksen juoksu ovat parhaimpia palkintoja. Se ei kuitenkaan tyhjene niihinkään. Raittius ei vähennä tai ota pois mitään tai mistään, vaan ainoastaan antaa, rakentaa ja vahvistaa. Raittius ei syrji tai tuomitse ketään. Jos päihteiden käyttäjät kokevat toisin, he oikeastaan tuomitsevat itse oman käyttönsä ja sitten heijastavat sen niihin, jotka eivät käytä.

 

Miksi olette valinneet raittiuden myös työnne kohteeksi?

Vastamäki: Olen ollut koko ikäni raittiustyössä mukana. Kun olen nähnyt ja hoitanut aivan liian monia alkoholin takia vammautuneita tai kuolleita kansalaisia kirurgin työssäni, on ollut itsestään selvää jatkaa raittiusliikkeen parissa toimimista.

Kailasmaa: Raittius on minulle kutsumus ja rakastamisen arvoinen asia. Raittiudella on jokaiselle jotain annettavaa. Sen kertovat keho, mieli ja ympäristömme, kun elämme raittiina. Tätä haluan edistää – niidenkin parissa, jotka pilkkaavat raittiutta tänään, sillä raitistuttuaan juuri monesta heistä on tullut ympäristönsä kannustavimpia raittiuden puolestapuhujia. Uskon vakaasti, että raittius on yksi välttämättömistä ja kauaskantoisimmista ratkaisuista, jonka kansamme voi tehdä.

 

Oletteko kohdanneet ympäristön painostusta, ihmettelyä tai paheksuntaa raittiuden vuoksi? Jos, miten vastasitte siihen?

Vastamäki: Yliopisto-opintojen alkuvuosina lääketieteellisessä tiedekunnassa oli monta kertaa tilanteita, joissa selvät tai valmiiksi vähän juopuneet halusivat tarjota minullekin. Jatkossa kaikki sitten ovat jo tienneetkin, että kuulun siihen 10 prosentin vähemmistöön. Kysyttäessä vastasin yleensä, että olen tehnyt henkilökohtaisen päätöksen, jossa pysyn.

Kailasmaa: Todella vähän. Olen saanut aina elää kannustavassa ympäristössä ja tehdä omia vahvoja valintojani. Olen kokenut tärkeäksi ottaa omat päätökset oikeilla hetkillä puheeksi ja jäädä pois tilanteista, joissa tiedän olevan alkoholin tai muiden päihteiden käyttöä. Jos raittiutta piilottelee säilyttääkseen sosiaalisen maineen tai jopa ystävät, pettää itseään ja muita.

Raittiudesta kysyttäessä on erinomainen tilaisuus kertoa sen merkityksestä. Saan samassa tilanteessa kertoa olevani tasapainoinen ja luontevaan vuorovaikutukseen kykenevä sosiaalinen ihminen ilman päihteitä, vedota ihmiskunnan luonnolliseen ravintoon ilman myrkkyjä tai maailmanlaajuisiin tilastoihin ihmiskunnan päihteettömyydestä, joskus saatan jopa yllättää väitteellä, että yhteiskuntamme päihdekeskeisyydestä huolimatta ihmiskunta kasvaa kohti älykkyyttä ja päihteettömyyttä ja haluan olla tämän kehityksen edistysaskel, enkä sen jarru.

(Jatkuu seuraavalla sivulla…)

Täyskäännös – vankilakierteestä raittiiksi vankilatyöntekijäksi

Johannes Virnes ajatteli rikoksia jo 10 vuotiaana. Päihteiden käyttö alkoi 12–13 vuoden iässä. Vankilareissuja kertyi yhteensä seitsemän. Nyt Virnes on … Jatka lukemista Täyskäännös – vankilakierteestä raittiiksi vankilatyöntekijäksi

Johannes Virnes ajatteli rikoksia jo 10 vuotiaana. Päihteiden käyttö alkoi 12–13 vuoden iässä. Vankilareissuja kertyi yhteensä seitsemän. Nyt Virnes on vapaa ja raitis. Hän tukee ja auttaa kohtalotovereitaan vankilatyöntekijänä.

-Olin hyvin voimakastahtoinen lapsi, ja aloin kapinoida kodin kuria vastaan, Virnes kertoo.

– Aloin myös karkailla kotoa, ja kasvoin sitten nuoruuden kahdessa koulukodissa.

Virnes myöntää koulukotiajan rankaksi, mutta oli siinä hyvääkin:
– Sain sentään peruskoulun päästötodistuksen, kiitos koulukodin.

Enempää koulun penkin kuluttaminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen. Miehen nuoruus kului lavealla tiellä, sillä Virnes koulutti itse itseään rikosten merkeissä. Ensimmäisen kerran hän oli jo 16-vuotiaana tutkintavankeudessa.  

Alussa ryöstöt jännittivät ja pelottivat, mutta kun hommaa teki vuosikausia, niihin turtui.

– Alussa ryöstöt jännittivät ja pelottivat, mutta kun hommaa teki vuosikausia, niihin turtui. Ei enää miettinyt omia tunteita, rikollisuus alkoi käydä työstä.

Kun Virnes oli reilu parikymppinen, parisuhteeseen syntyi poika. Päihteiden käyttö loppui ja Virnes oli viisi vuotta raittiina, mutta rikosten teko jatkui. Kun kumppani jätti, Virnes ratkesi taas juomaankin, vaikka myöhemmin todettuna alkoholi ei auttanut suruun.

Johannes Virnes - raitis.fi-lehti 2015-2
Entinen vanki Johannes Virnes auttaa vankeja löytämään uuden alun elämäänsä kaidalla tiellä.

Vanha konna auttaa toista

Elämän toistuminen samoissa kuvioissa alkoi kuitenkin vuosien saatossa väsyttää Virnestä. Ensimmäisen kerran hänelle syntyi haave rehellisestä elämästä, kun vankilaan tuli vierailulle vankilakierteestä selvinnyt entinen vanki KRIS ry:stä (Rikollisten revanssi yhteiskunnassa -järjestöstä). Hänkin halusi jonakin päivänä olla ex-vanki, joka on auttamassa vankeja.

KRIS ry kertoo nettisivullaan, että vankilatyön tavoitteena on tukea ja kannustaa vankeja ja vankilasta vapautuneita irtaantumaan päihde- ja rikoskierteestä. Käytännössä tämä tarkoittaa kokonaisvaltaisesti uuden elämäntavan ja arkirutiinin luomista. Juuri tähän KRIS kannustaa ja antaa apua.

Apu on toisaalta vertaistukea ja uuden henkilökohtaisen tukiverkoston rakentamista. Toisaalta autetaan käytännön asioissa, kuten vaikkapa ulosotto- tai sosiaaliviranomaisten kanssa asioiden kuntoon järjestelyssä. Työpaikan saaminen auttaa kiinnittymään uuteen elämäntapaan ja koko ympäröivään yhteiskuntaan rakentavalla tavalla. Apu pyritään aina antamaan nopeasti, ilman turhaa byrokratiaa.

– Rohkaisemme vapautumassa olevia kontaktiin pääosin päihteettömillä osastoilla pidettävien KRIS-infojen ja teemaryhmien kautta. Olemme näin mukana valmistelemassa vapautumista. Menemme tarvittaessa portille vastaan, Virnes kertoo. 

Olemme mukana valmistelemassa vapautumista. Menemme tarvittaessa portille vastaan.

Tänä päivänä Virnes elää haavettaan todeksi. Hän on ollut 1,5 vuotta siviilissä ja kertoo ylpeänä, että kesäkuussa tulee täyteen kolme vuotta raittiutta.

– KRIS on ollut minulle todellakin vahva tuki ja iso apu. Vertaistukiryhmillä on suuri merkitys, Virnes toteaa.

– Vankien keskuudessa on sanonta ”kaikkein hulluimmat selviää”. Ne, joilla on mennyt kovimpaa, ja jotka ovat kokeneet isoja menetyksiä. Ne, joista ei ikinä uskoisi, että pääsevät eroon vankila- ja päihdekierteestä, juuri ne selviävätkin.

Päivänvalon kestävä elämä helpompaa

Virnes nykyinen tehtävä on olla vankilatyöntekijänä.

– Meillä on kuukaudessa 300–500 kävijää. Meitä on kymmenkunta työtekijää, osa on RAY:n tuella, osa työmarkkinatuella, osa vapaaehtoisesti. Kahdella työntekijöistämme ei ole vankilataustaa, täydennämme toisiamme.

– Meillä on erilaista toimintaa, keskusteluryhmiä, naisille on oma ryhmänsä, on myös salibandya kerran viikossa, kuntosali ym. Teemme yhteistyötä vankilaviranomaisten kanssa.  

Elän tällä hetkellä erittäin mielekästä elämää, nautin joka päivästä.

– Elän tällä hetkellä erittäin mielekästä elämää, nautin joka päivästä. Päivänvalon kestävä elämä on helpompaa. Elän yhdessä poikani kanssa. Olen hänelle kertonut rehellisesti elämästäni, että isi on hölmöillyt, mutta lopettanut sen.

– Tietenkin pettymyksiä voi tulla, mutta erotilanne opetti, että alkoholi ei auta suruun, ja nykyisin minulla on niin paljon menetettävää, että en halua suurin surminkaan mennä entiseen elämään takaisin, Virnes toteaa.

”Hirveän iso asia tulla nähdyksi ja kohdatuksi”

Samassa talossa KRISin kanssa toimii Kriminaalihuollon tukisäätiö, joka tukee vapautuvia vankeja monin tavoin viranomaistyöllä.

– Vertaistuki on hirvittävän tärkeää, toteaa uusi toiminnanjohtaja Sanna Väyrynen.

– Prosessit ovat usein pitkiä. Rikokset ja niihin liittyvät oheisongelmat, yhtenä niistä ongelmallinen päihteiden käyttö, syövät ihmisiä, tarvitaan monenlaista tukea. Oma lähestymistapani työhöni on holistinen, kokonaisvaltainen. Ihmistä ei pidä määrittää vain ongelmansa kautta, vaan nähdä hänet kokonaisuutena, Väyrynen jatkaa.

– Ihminen tarvitsee sekä oikeuden ihmisarvoon ja olemassa oloon että mahdollisuuden tulla näkyväksi ja mahdollisuuden kasvaa vankilasta vapauduttuaan.

– Rangaistuksesta vapautuvan tulisi saada leimaamisen sijaan tunne ihmisarvostaan.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen  Kuva: Jari Peltoranta

Rajallisuus tekee Mikko Kuustosen onnelliseksi

Nuorimpien suomalaisten mielestä Mikko Kuustonen on kuuluisa, koska hän on Iina ”Jani-Petteri” Kuustosen isä. Se sopii raitistuneelle ja nöyrälle konkarimuusikolle, joka ei aina ole … Jatka lukemista Rajallisuus tekee Mikko Kuustosen onnelliseksi

Nuorimpien suomalaisten mielestä Mikko Kuustonen on kuuluisa, koska hän on Iina ”Jani-Petteri” Kuustosen isä. Se sopii raitistuneelle ja nöyrälle konkarimuusikolle, joka ei aina ole tunnistanut itseään omasta julkisuuskuvastaan.

 

Jos elo maan päällä jatkuisi ikuisesti, se ei tuntuisi miltään. Ja jos kaikkea on saatavilla, mikään ei tunnu miltään. Nämä viisaudet alkoivat ujuttautua Mikko Kuustosen sisään Afrikassa, missä mies kiersi ja työskenteli YK:n hyvän tahdon lähettiläänä. Tänä päivänä ne ovat erottamaton osa hänen persoonaansa. Osa, jonka ansiosta 52-vuotias Kuustonen tuntee monta kertaa päivässä iloa siitä että on elossa. – Elämän rajallisuus lisää onnellisuutta, mies havainnoi. Mikko Kuustosen tärkein henkinen matkamuisto Afrikasta on ollut kuoleman muuttuminen todelliseksi, arkipäiväiseksi.

Oma tila pullon pohjalta
– Meidän länsimaalainen kulttuurimme pyrkii lujaa kuolemattomuuteen, ihanteissamme on ikuisen nuoruuden perusvire. Se näkyy muun muassa vanhusten hoidon huonossa tilassa. Se näkyy kenties myös mielihyväkeskeisyytenä, Mikko Kuustosen mielestä surkuhupaisana onnellisuuden hakemisena. Aika on repivää, ihmisillä on kovat paineet, joihin haetaan vapaa-ajalla nopeaa helpotusta.
– Raittiutta ei saisi irrottaa keskustelussa muusta elosta. Päihtyminenhän on taivaan lahja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, tavallinen ratkaisu pään nollaamiseksi. Tähän ratkaisuun turvautui pitkään Kuustonenkin. Hän ei koskaan keikkaillut humalassa, mutta kotona tyhjeni viinipullo jos toinenkin. Olemiseen ja oman tilan ottamiseen. Palkintomentaliteetilla.
– Hyvin harvat huomasivat, että olin alkoholisti, koska en pyörinyt ulkona ympäripäissäni, vaan käytin liikaa alkoholia privaatisti. Join yksin. Alkoholi masensi miehen. Lopulta Mikko Kuustonen päätti, ettei hänellä ole varaa jatkaa näin.
– On hankalaa ja piinallista, miten paljon voimia alkoholin käyttö syö. Mieli kääntyy sisäänpäin. Halusin vapauttaa ajatukseni ja energiani johonkin muuhun! Raittius on ollut minulle suunnattoman suuri helpotus. Myllyhoito ja toisten raitistuneiden seura ovat auttaneet Mikko Kuustosta pysymään raittiina nyt seitsemän vuotta. Keikkailun vähentämisestäkin on ollut apua.
– On tosi hauskaa mennä nukkumaan keikan jälkeen viideltä aamulla valmiina uuteen keikkaan seuraavana iltana, jos on parikymppinen ja mieluiten vielä sinkku. Mutta ei enää tässä iässä. Kuustonen on sitä paitsi saanut tarpeekseen siitä, miten kännissä konserttiyleisö saattaa Ruotsin risteilyillä tai Lapin lomakeskuksissa olla.
– Minusta on järjetöntä Lapin haaskausta lennättää liuta ihmisiä sinne dokaamaan.

 

Jäljellä lapsenusko ja halu toimia
– Viimeksi eilen sain postia, jossa joku tuntematon sanoi, että voin vielä palata Jeesuksen luo. Vastasin, että miksi luulet että olen lähtenyt. Mikko Kuustonen on kristitty. Ei kuitenkaan samalla tavalla kuin 80-luvulla, jolloin hän työskenteli nuorille saarnaavana evankelistana. Kun hän loikkasi gospelmusiikin aitauksesta laajemmille laitumille, moni luuli erheellisesti hänen hylänneen kristinuskon.
– Identiteettini kristittynä nojaa nykyään vahvasti ajatukseen armosta. Että ansioton rakkaus on tullut meidän osaksemme. Minulle se on äärimmäisen vapauttava asia.
– Dogmatiikka ei minua kiinnosta, minun uskoni on lapsen uskoa. Tiedän, etten selviä yksin, en ilman muita ihmisiä ja Korkeampaa Voimaa. Armon ajatusta on joskus vaikea löytää, kun pienet kristilliset piirit sulkevat toisinajattelijat ulos taivasten valtakunnastaan. Kuustonen on tullut allergiseksi tällaiselle kristillisyydelle, ja nöyräksi näkemään, että jotkut asiat voivat olla paremmin toisaalla. Esimerkiksi Afrikan muslimiyhteiskunnissa HIV-tartuntojen määrä on selvästi pienempi kuin kristityillä alueilla.

Kun Kuustonen alkoi kolmenkympin korvilla tehdä muutakin kuin hengellistä musiikkia, hän sai uusia ystäviä. Heidän elämäänsä alkoholi kuului tavalla, joka tuntui positiiviselta ja harmittomalta.
– Alkoholi on parhaimmillaan sosiaalisuutta ja iloa elämään lisäävä väline. On kuitenkin suuri joukko meitä, joille se on muuttunut rasitteeksi, tavattoman huonoksi psyyke lääkkeeksi, Kuustonen sanoo. Mikko Kuustonen on tyytyväisenä pannut merkille muutoksen suomalaisten muusikkojen alkoholikulttuurissa. Kaukana ovat ne ajat, joina Irwin Goodmanin yleisö vaati rahoja takaisin jos tämä yritti esiintyä selvin päin.
– Nuorilla kollegoilla on terveempi ja ammatillisempi asenne, kovempi ammattitaito ja parempi työmoraali kuin minun sukupolveni muusikoilla. Monet ovat jo lähtökohtaisesti raittiita, koska ymmärtävät, että alkoholisti ei pärjää missään ammatissa, Kuustonen kehuu.

 

Terveellisiä Afrikan säilykkeitä
Edellisessä raitis.fi -lehden numerossa muslimit pohtivat, eikö kristityillä ole mitään sääntöjä, onko kaikki syntinen sallittua. Mikko Kuustonen ymmärtää kysymyksen. – Kristinusko on laiskurin uskonto. Kun omilla teoilla ei voi pelastua, ajatukseen armosta voi suhtautua niinkin, ettei millään ole väliä. Kuustosen tuo armo on kuitenkin vapauttanut toimimaan, tehnyt hänestä nöyrän sekatyömiehen. Musiikin ja kehitysmaamatkojen ohella hän on luonut televisio-ohjelmia, kuten aiemmin Mansikkapaikkaa ja nykyään Nelosen Hyviä ja huonoja uutisia.
– Olen umpiutelias ja -tiedonjanoinen. Uusia asioita täytyy koko ajan oppia. Yksi kohtalaisen uusi asia on luennoida työpaikoilla hyvästä, hitaasta elämästä. Onnen rakennuspalikoista.
– Suomi on yhteisöllisyyden kehitysmaa. Me olemme osa maailman rikkainta eliittiä, ja samalla puusta pudonneita. Meistä on tullut niin vahvasti yksilökeskeisiä, että yksin pitäisi selvitä silloinkin, kun ei voida kovin hyvin, Kuustonen luonnehtii.
– Afrikassa yhteisöllisyys toimii. Se on jotenkin säilöytynyt niihin maailmankolkkiin, joissa ei ole tapahtunut salamannopeaa vaurastumista. Joissa pieni ilo tuntuu suurelta.

 

TEKSTI JA KUVAT: NATALIA KISNANEN

Miehet ilon jäljillä

Saako suomalainen mies olla iloinen muulloinkin kuin silloin, kun Suomen jääkiekkojoukkue tekee maalin? Kaksi raitista kolmikymppistä miestä pohtii, miksi Suomea sanotaan … Jatka lukemista Miehet ilon jäljillä

Saako suomalainen mies olla iloinen muulloinkin kuin silloin, kun Suomen jääkiekkojoukkue tekee maalin? Kaksi raitista kolmikymppistä miestä pohtii, miksi Suomea sanotaan tuhansien murheellisten laulujen maaksi – ja mitä ilo tarkalleen ottaen oikein on.

Epätavallisen iloinen suomalainen mies. Kuulostaapa epämiehekkäältä. Vähän nololta suorastaan! Juha tietää, miten paljon suomalainen voi kantaa harteillaan aivan turhaa häpeää ja syyllisyyttä. Ja että moni pitää ilona näiden tunteiden hetkellistä turruttamista.
– Ilo-sana kuulostaa oikeastaan minun korvaani joltakin ohuelta, ohimenevältä. Nykyään haen enemmän perustyytyväisyyttä, raitistuneeksi alkoholistiksi esittäytyvä Juha määrittelee.

Tässä artikkelissa puhumme ilosta ohimenevän hurmion hetkensijaan enemmänkin elämänsuolana. Mutta mistä sen kiteet muodostuvat?
– Ilo on minulle usein sosiaalisuutta, aito kohtaaminen kavereitten kanssa, ja hyvää musiikkia, kokeilee Olli-Pekka.
Juha lähestyy iloa toiselta suunnalta. – Ilo on sitä että ei tarvitse pärjätä. Että saa antaa itselleen luvan olla heikko.

 

Uskalluksesta iloksi
Alkoholi on monelle Suomessa pääsylippu ulottuvuuteen, jossa voi poiketa normista. Irrotella, tehdä hulluja, epätavallisia ja uskaliaita juttuja – niin kuin vaikka puhua tunteista, tutustua uusiin ihmisiin, päästä hetkeksi suorituspaineista. Iloita.

Voisiko humalahakuisten päämäärä ja ilo ylipäätään ollakin sitä, että voi vapaasti, impulsiivisesti ja häpeämättä olla oma itsensä? Olli-Pekka käy mietteliääksi. Syntymä-raitis mies on aina uskaltanut toteuttaa hullut päähänpistonsa, vaikkapa hypätä pöydälle tanssimaan, ilman alkoholia.
– En ole kokenut jääneeni mistään paitsi. Paljon erikoisia ja typeriä juttuja on tullut tehtyä ilman alkoholiakin. Kuulostaa harvinaisuudelle ollakseen suomalainen mies.
– Itsellänikin on ollut hauskaa kun ihmiset ovat humalassa alentuneet minun tasolleni. Joillekin kavereille on myöhemmin tullut shokkina, että ai, sä et oikeasti juo! Olli-Pekka kertoo.
Olli-Pekan mielestä suomalaiset on kasvatettu ”alas painaen” ja meillä on siksi alemmuudentunto. Kun toista voisi kehua hyvästä ja kauniista, osoitellaankin virheitä. Joukosta ei pidä erottua, vaikka mieli tekisi.
– En ole samaa mieltä siitä, että elämä on sitä miksikä itse sen teet. Vaimo voi jättää ja rattijuoppo voi ajaa kylkeen. Mutta minä uskon siihen että ”life is how you take it”, elämä on sitä millaisena sen otat vastaan, Olli-Pekka pohtii.
– Voit synkistellä ja ottaa vähän kuppia lohdutukseksi. Tai sitten voit tehdä jotain muuta. Siis ilo voi olla valinta.

 

Iloinen ulkoa, iloton sisältä
Mutta onko ilo vain valittu elämänasenne? Tosiasiassa elämä ei ole aina iloista. Jollekin juuri mahtipontinen oman ilon korostaminen voikin olla merkki ilottomuudesta.

– Olen katsonut Marco Bjurströmin silmiin, eikä hän minusta oikeasti iloiselta vaikuta. Hän on jäänyt roolinsa vangiksi, Juha pohtii.
– Itselleni lapsenmielinen mahtipontisuus oli oire syvästä alemmuudentunnosta.
Olli-Pekka mainitsee sosiaalisuuden yhdeksi keinoksi lääkitä alakuloa. Vaan sepä ei olekaan suomalaiselle perusmiehelle niin mutkatonta. Ihmisiin on tässä maassa tavattoman vaikea tutustua.
– Hullun leimanhan siinä saisi jos tuntemattomille puhuisi!
Sosiaalisuus tekee iloiseksi. Toisaalta iloisten ihmisten on luonnostaan helpompi olla sosiaalisia. Mutta mistähän sitä pitäisi aloittaa: olla ensin sosiaalinen vai ensin iloinen? Ehkä olisi parempi jättää vaikea kysymys toistaiseksi hautumaan ja pitää kasvot peruslukemilla.

 

Viinan voimin iloinen ystävyys?
Alkoholi on usein moottorina myös uusiin ihmisiin tutustumisessakin – eikä aina iloisin seurauksin. Juha on vaihtanut ystävänsä kolmesti.

– Ensimmäisen kerran kaverit vaihtuivat kun rupesin 13-vuotiaana juomaan, ja toisen kerran kun raitistuin. Oli pakko tehdä se ratkaisu, että koko sosiaalinen ympäristöni vaihtui. Nykyinen kaveripiirini on löytynyt kahdentoista askeleen ryhmästä.
– Olisi voinut kuvitella, että vanhoilla kavereilla olisi ollut syvempikin yhteys. Mutta ei meillä sitten mitään muuta yhteistä ollutkaan kuin juominen. Ei ole ollut heitä ikävä. Juomakavereiden seuraan päätyminen on kuitenkin ymmärrettävää. Heille jokainen oli ”hyvä jätkä” kun vain ”juo niin kuin mies”.
– Minun identiteettini on ollut kadoksissa, eikä oma toimintani ole lähtenyt minusta vaan se on ollut reaktio ulkopuolisiin odotuksiin. En ole uskaltanut olla oma itseni. Ein sanominen on ollut helvetin vaikeaa, Juha kertoo. Ei ole ilo tanssia toisten pillin mukaan, vaikka musiikki olisi kuinka iloista.

 

Valinnanvapaus vapauttaa iloitsemaan
Kun lakkaa hyppelemästä toisilta koettujen odotusten ja paineiden tahtiin, elämään voi tulla tilaa uudenlaiselle ilolle.

– Se tekee minut iloiseksi kun pidän mielessä, että ihminen voi muuttua, jos vain todella  haluaa, Juha kiteyttää.
Alkoholin aiheuttamaa iloa ei Juhan mielestä ole. – Nuoruusvuosina ensimmäisillä kerroilla kun join, tuntui ehkä siltä että ”jes!”, mutta sen jälkeen ilo ja onni merkitsivät minulle sitä, ettei hetkeen ole paha olo. Elämä on nyt kaikin puolin parempaa.

Tarkoittaako ”kaikin puolin” että parisuhderintamallakin? Onko lempi leiskunut iloisemmin raitistumisen jälkeen? Juha ja Olli-Pekka hymähtävät. Tässä asiassa ei raittius ole oikotie onneen. Raittiin miehen sisällä ovat kaikki ne samat sisäiset kipupisteet, jotka parisuhde saa tulemaan esiin. Ne, joita ei-raittiit yrittävät lääkitä alkoholilla, vaikka alkoholi todennäköisesti saa ne vain pahenemaan entisestään.
– Mutta ainakin nykyään muistaa seuraavana päivänä mitä on naisystävän kanssa puhunut. Eikä enää ole sotaisia riitoja ja mustasukkaisuutta, Juha sanoo.

 

Muutos voi lähteä isistä
Pojalleen Olli-Pekka haluaa näyttää omalla esimerkillään, ettei iloon tarvita alkoholia. Hänellä ja kahdeksanvuotiaalla nassikalla on paljon yhteisiä juttuja, jotka voivat saada jopa itkemään ilosta.

– Kuten Marvel-sarjakuvat ja -leffat. Sarjakuvat voivat liikuttaa minut kyyneliin. Jos ilo onkin valinta, suomalaiselle miehelle se voi olla rohkeutta kysyvä valinta. Varsinkin jos lähipiirissä ei ole koskaan ollut  Olli-Pekkoja miehenmalleina.

– Onneksi minulla ei ole lapsia. Luulen, ettei edes lapsi olisi estänyt minua juomasta. Tiedän omasta kokemuksesta, miten kamalaa on, kun kotona on alkoholia väärinkäyttävä aikuinen, Juha huokaa. Niin. Jos mies on aiemmin tottunut etsimään iloa pullosta, osaako hän löytää sen lapsensa seurasta? Uskaltaako hän nauttia lapsen spontaanista tavasta iloita, vai kavahtaako sitä, siirtääkö jörösti eteenpäin kasvojen menettämisen kulttuuria?

Olli-Pekka kertoo valokuvaajakaveristaan, joka halusi pukeutua iloisiin punaisiin housuihin – ja heti tuli joku kyselemään seksuaalisesta suuntautumisesta. Suomalaiselle heteromiehelle se on yleensä kova paikka, vaikkei hänellä mitään muitten homoseksuaalisuutta vastaan olisikaan.

– Iloita voi pienistä asioista. En koe oloani epämiehekkääksi niin tehdessäni. Mutta ehkä minun pitää vielä muutama vuosi olla raittiina ennen kuin voin sanoa, etten yhtään välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat, Juha tunnustaa.

 

TEKSTI: NATALIA KISNANEN

Suomalaiset erikoisuudet

Jos ei juo, ei saa seuraa. Jopa keskustelun avaaminen on vaikeaa. On normaalia tai jopa ihailtavaa olla umpihumalassa ja kadottaa itsekontrolli. … Jatka lukemista Suomalaiset erikoisuudet

Jos ei juo, ei saa seuraa. Jopa keskustelun avaaminen on vaikeaa. On normaalia tai jopa ihailtavaa olla umpihumalassa ja kadottaa itsekontrolli. Tällaisen kuvan suomalaiset välittävät Suomeen muualta tulleille. Inna Latiseva, Jonathan Clements ja Tim Dieltiens pohtivat, miksi.

Tervetuloa Suomeen.
Inna Latiseva kohtasi Suomeen tullessaan sulkeutuneita ihmisiä, jotka eivät osanneet jutella ja tutustua. Sosiaalisuuden puutteesta aiheutuvaa masennusta lääkittiin alkoholilla.

Jonathan Clementsille suomalaisten juominen muistutti joko alkoholismia tai alkoholismista toipumista. Juomme kaiken tai emme mitään.

Tim Dieltiens hämmentyi suomalaisten umpihumalaisille osoittaman ymmärtäväisyyden määrästä. Hänestä on outoa, että umpihumalaiset autetaan kotiin, vaikka heillä ei olisi ulkona mitään vaaraa. – Eksyminen yöksi mukavan viileässä säässä toisi varmasti hieman järkeä päähän!

Maahanmuuttajat kertovat alkoholiin suhtautumisen olevan toisenlainen heidän synnyinmaissaan, Iso-Britanniassa, Belgiassa ja Venäjällä.

Latiseva kertoo Suomessa alkaneesta alkoholiongelmastaan: – En saanut tukea lääkäriltä. Hän sanoi että älä ole huolissasi, juo vaan, koska olin joskus kaksi viikkoa juomatta vaikka olisinkin sitten seuraavat kaksi viikkoa juonut tosi paljon. Luulen että muissa maissa lääkäri ottaisi ongelman vakavasti!

 

Perimmäisiä syitä etsimässä
Alkujaan leningradilainen Inna Latiseva muutti kuudentoista Suomessa asumansa vuoden jälkeen poikansa kanssa Espanjaan. Nyt hän nauttii Katalonian keväisestä lämmöstä ja Suomen jälkeen myös siitä, etteivät espanjalaiset kehtaa liikkua ulkona änkyräkännissä.

Latisevan sai muuttamaan pois Suomesta hänen kohtaamansa ennakkoluulot venäläisiä kohtaan ja yksinäisyys. Ennen muuttoa ne saivat hänet masentumaan. Apua ongelmiin etsittiin pullosta – kuten niin moni muukin Suomessa. – Venäjällä, jos jollakin on alkoholiongelma, hän menettää pian työnsä. Varmasti moni juo liikaa Venäjällä, mutta se ei ole julkista, Latiseva kuvailee maiden eroja. Suomessa sen sijaan runsastakaan alkoholin käyttöä ei hänen mukaansa nähdä ongelmana vaan jopa normaalina käytöksenä ja itsestään selvyytenä.

Hänestä sosiaaliset esteet ovat täällä alkoholiongelman alkuperäinen syy. Ihmiset eivät tiedä miten jutella, eivätkä uskalla lähestyä toisiaan. Latisevan englantia suomalaisille opettanut ystävä huomasi opettavansa kielikoulussaan pikemminkin mitä on small talk.

– Ensimmäinen askel olisi tulla ongelmasta tietoiseksi, mutta nyt asian esiin ottaminen saa suomalaisissa aikaan puolustusreaktioita. Se kertoo häpeästä. Häpeä on kuitenkin syvällä, sitä ei haluta kohdata. Ehkä siksi halutaan uskoa, että käytös on normaalia. Halutaan uskoa, että on normaalia juoda liikaa, sillä niinhän ”kaikki muutkin” tekevät.

Latiseva kirjoitti Suomen kokemuksistaan kirjan Ryssänä Suomessa – Vieras väärästä maasta.

 

Keskenkasvuinen alkoholikulttuuri
Kirjailija, historioitsija ja kääntäjä Jonathan Clements luuli tulevansa Suomeen vain puhumaan faneille kirjoistaan, mutta päätyikin naimisiin suomettaren kanssa. Jyväskylään muutettuaan Clements on joutunut miettimään syvällisesti alkoholia. Vaikka alkoholi on vahvasti läsnä sekä suomalaisessa että brittiläisessä yhteiskunnassa, Clementsin mielestä tapa, jolla alkoholia käytetään, on maissamme erilainen.

– Suomalainen juomakulttuuri näyttää kannustavan ihmisiä ohittamaan juomiseen liittyvät rajoitukset mitä omituisimmin keinoin. Ne näyttävät brittiläisissä silmissä kumman keskenkasvuisilta.

Clements luettelee havaitsemiaan merkillisiä keinoja: Juodaan pohjia ennen kuin mennään baariin, järjestetään opiskelijabileitä juomakilpailuilla, ostetaan ”vieraitten kunniaksi” paljon kaljaa ja juodaan se itse, juodaan aina niin paljon että sammutaan. Kieltämättä, kumman keskenkasvuista.

 

Heitteillejättöä vai kohteliaisuutta?
Tim Dieltiens tapasi Suomeen tullessaan ensimmäistä kertaa ihmisiä, jotka joivat niin paljon kuin pystyivät. Belgiassa on tavallista käydä ottamassa lasillinen tai kaksi työpäivän jälkeen ja jättää juominen siihen.

Varsinainen humaltuminen olisi häpeällistä. Sosiaalinen kontrolli siis toimii Belgiassa pitäen kerralla juodun määrän vähäisenä. – 16-vuotiaatkin saavat Belgiassa juoda. Kun he tekevät niin koulupäivän jälkeen, baarimikot kuitenkin pitävät heitä tarkasti silmällä.

Helsingissä kansainvälisessä lastentarhassa työskentelevää Tim Dieltiensiä jaksaa ällistyttää suomalainen vanhemmuus. Belgiassa ei tulisi kuuloonkaan, että alle 18-vuotiaat jätetään viikonlopuksi yksin kotiin kaljakorien kanssa. – En yritä väittää, etteikö belgialaisilla nuorilla olisi ongelmia alkoholin kanssa, mutta minusta on mukava ajatus, että vastuuntuntoinen aikuinen on aina paikalla valvomassa heitä, jos he juovat.

Dieltiensistä kulttuurimme alkoholiongelmia voisi alkaa ratkoa sosiaalisesti. Suomi voisi olla hänestä toisen näköinen, jos holtitonta juomista ei katsottaisi jatkuvasti läpi sormien, ja jos kaikkea ei loputtomasti ymmärrettäisi. Kaivataan tervettä sosiaalista kontrollia.

– Tietenkin Alko valvoo alkoholin myyntiä, ja jos joku on juonut todella todella liikaa, poliisi vie hänet. Mutta näiden kahden tapahtuman välissä yhteisö ohjaa juomista erittäin vähän. Onko kyse antaa mennä -asenteesta, että pelätään sekaantua toisten ihmisten elämään? Vai pidetäänkö sitä epäkohteliaana, Dieltiens kysyy.

 

TEKSTI: NATALIA KISNANEN KUVA: JANNE VALKEAPÄÄ

Hyvällä tavalla hullu ilman päihteitä

Elämästään nykyään selvinpäin nauttiva kanadalaismuusikko Devin Townsend löytää iloa pienistä asioista. Kolmentoista vuoden putki humalassa ja pilvessä oli tarpeeksi. Metallimusiikin … Jatka lukemista Hyvällä tavalla hullu ilman päihteitä

Elämästään nykyään selvinpäin nauttiva kanadalaismuusikko Devin Townsend löytää iloa pienistä asioista. Kolmentoista vuoden putki humalassa ja pilvessä oli tarpeeksi.

Metallimusiikin hulluksi professoriksikin kutsuttu Devin Townsend on muuttunut mies. Poissa on vielä vuoden 2006 Provinssirockissa esiintynyt pöhöttynyt, maanis-depressiivinen ja hermoromahduksen partaalla ollut jatkuvasti pilveä poltellut ja kaljaa lipitellyt hahmo. Tukholmalaisen rockklubin pöytään ennen illan keikkaa haastateltavaksi istahtava muusikko on laihtunut ja näyttää hyvinvoivalta. Puolentoista kuukauden mittainen Euroopan kiertue on puolivälissä. Heti alkuun Townsend kuitenkin pahoittelee, ettei hänen olonsa ole tänään paras mahdollinen, sillä iltapalaksi nautittu thairuoka on laittanut vatsan sekaisin. Ruokamyrkytyksestä huolimatta hän kertoo kuitenkin innostuneena kuulumisistaan.

– Olen ollut selvinpäin nyt noin neljä vuotta. Aiemmin olisin varmasti perunut tämänkin juttutuokion paljon pienemmästäkin syystä kuin vatsavaivojen takia ja jäänyt hotellihuoneeseen polttelemaan pilveä. Tämä kiertue on ollut 20-vuotisen urani parhaita. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, niin olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan viettää musiikkia säveltäen tai sitä ihmisille soittaen. Townsend kertoo viimeisen täysin selvinpäin tehdyn levynsä ennen päihteiden käytön lopettamista olleen vuonna 1997 julkaistun Ocean Machinen.

Aineiden vaikutuksen alaisena hän julkaisi kuitenkin kymmenessä vuodessa käsittämättömät 13 levyä. Miten tällainen suoritus on edes mahdollista pysyen järjissään? -Eihän se olekaan, Townsend toteaa ja jatkaa: – Monet kehuvat tuon aikakauden levyjä mestariteoksiksi, mutta niiden teolla oli hintansa. Esimerkiksi vuoden 2005 Alienlevyn aikaan poltin älyttömät määrät pilveä ja tulin täysin vainoharhaiseksi. Tuolta levyltä kyllä kuulee, että sen tekijä oli pää täysin sekaisin.

 

Saman melodian toistoa
Monet päihderiippuvaiset joutuvat käymään täysin pohjalla ennen lopettamispäätöksen syntymistä. Townsendin ratkaisu muuttaa elämänsä suunta ei syntynyt yhdessä yössä, mutta yhden pelottavan tapauksen hän kuitenkin suostuu nimeämään.

– Pystyin toimimaan normielämässä jotenkuten. Edes lapseni syntymä ei saanut minua lopettamaan. Eräänä iltana hänelle [lapselle] tuli hengitysvaikeuksia, ja olin liian kännissä ajaakseni sairaalaan. Seuraavana aamuna päätin laittaa korkin kiinni. Kun jätin kaljan lipittelyn, niin aloin pikkuhiljaa miettiä myös polttelun lopettamista. Tajusin olevani itse suurin viholliseni ja suurimman osan epävarmuudestani johtuvan pilvestä.

Aiemmin Townsend kertoo suurimman osan päivästään kuluneen bongia imien. Biisit syntyivät lähinnä niin, että hän istui pilvipäissään alas ja soitteli tuntikausia samaa melodianpätkää, riippumatta siitä kuulostiko se hyvältä vai ei. Nykyään säveltämistä voisi kutsua enemmän työnteoksi. Istun kotistudiossani ja välillä kappale saattaa valmistua muutamassa minuutissa. Päämäärättömään harhailuun sortuminen yhden idean parissa ei näin selvinpäin tulisi mieleenkään.

 

Neljän levyn tutkimusmatka
Townsendin kesäkuussa päätöksensä saava Devin Townsend Projectin nimellä kulkeva neljän levyn sarja käsittelee addiktioita, ihmiselämän suurimpia kysymyksiä ja sitä, mistä koko maailmankaikkeudessa oikein on kyse. Levyjen kertojaminä lähtee tutkimusmatkalle ja huomaa lopussa, ettei ole yhtään sen fiksumpi kuin alussakaan.

– En välttämättä usko mihinkään korkeampaan voimaan. Uskon ennemminkin siihen, että en tiedä mistään mitään ja etten osaa selittää ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia. Ainoa asia, jota pystyn mielestäni kontrolloimaan, on oma pieni maailmani. Päätös kohdata todellisuus selvinpäin, perheeni, ystäväni ja musiikkini: näihin asioihin pystyn vaikuttamaan jollain tasolla, Townsend kuvailee.

Muusikko ymmärtää, että hänen musiikkinsa merkitsee kuulijoilleen paljon. Parhaimmillaan Townsendin tuotanto nostaa ihokarvat pystyyn ja tuo kyyneleen silmäkulmaan pelkän tunnelatauksen avulla. Fanit ovat kertoneet hänelle selvinneensä vaikeiden aikojen yli hänen tuotostensa avulla.

Vaikka Townsend puhuukin avoimesti yksityiselämäänsä liittyvistä asioista, niin hän tahtoisi pitää musiikin ja sen tekijän erillään toisistaan. Minkäänlaisesta henkilönpalvonnasta hän ei välitä. – Olen 39-vuotias ja haaveet rocktähteydestä unohdin jo vähän yli parikymppisenä. Tulen toimeen musiikillani, mutta miljonääriä minusta tuskin koskaan näin haastavalla tavaralla tulee. Vaikka puhunkin raitistumisestani, niin en silti halua ylpeillä sillä tai tyrkyttää sitä muille. Marttyyrin asemaan heittäytyminen on mielestäni typerää. Selvinpäin olo on oma päätökseni, ja jos joku kuulijani haluaa ottaa minusta mallia, niin se on hyvä asia. Kaikki tekevät kuitenkin omat ratkaisunsa. Minä olen ihan samanlainen hölmö arkisten ongelmieni kanssa kuin kaikki muutkin, Townsend nauraa.

 

Kuka Devin Townsend?

  • Devin Townsend on New Westminsterissä Kanadassa vuonna 1972 syntynyt metallimuusikko
  • Tuli tunnetuksi jo hajonneen Strapping Young Ladin keulakuvana
  • Julkaissut 13 soololevyä, tyylilajit vaihtelevat äärimetallista rauhallisen maalailevaan konemusiikkiin
  • Kesän 2011 metallimusiikki-festivaali Tuskan pääesiintyjä

 

■ TEKSTI: AKI LEHTI KUVA: ERICH SAIDE

UUSI ONNELLINEN TARJA

Tarja Partinen pani elämäntapansa täysremonttiin. 30 kilon lisäksi Tarja heitti hyvästit negatiivisille ajatuksille, lääkkeille ja alkoholin bilekäytölle. Syntyi uusi onnellinen … Jatka lukemista UUSI ONNELLINEN TARJA


tarja-partinen1010311Tarja Partinen pani elämäntapansa täysremonttiin. 30 kilon lisäksi Tarja heitti hyvästit negatiivisille ajatuksille, lääkkeille ja alkoholin bilekäytölle. Syntyi uusi onnellinen Tarja, joka voi hyvin ja nauttii aidoista asioista.

Lappeenrantalainen Tarja Partinen, 44, tietää, mitä on positiivinen kierre. Yksikin onnistuminen tuo lisäenergiaa uusille myönteisille muutoksille. 
– Hyviä asioita tapahtuu koko ajan enemmän, sanoo Tarja.

Toisin oli runsas kaksi vuotta sitten, kun Tarjan sairastamiskierre oli pahimmillaan. Pitkäaikaisen masennuksen lisäksi hän alkoi kärsiä unettomuudesta, ahdistuksesta ja kivuista.
– Söin yhtä lääkettä masennukseen, toista ahdistuneisuuteen, kolmatta hermostolliseen verenpainetautiin, neljättä aivolisäkekasvaimeen ja viidettä hengitystieinfektioon. Ennusteeni oli aika toivoton. Ammattiauttajan mielestä oli siinä ja siinä, olenko eläköityvä vai voisinko tehdä jotain helppoa työtä parina päivänä viikossa.

Mutta sitten tapahtui jotakin.  
– Ehkä se oli viha, joka sysäsi muutoksen liikkeelle. Olin vihainen lääkäreille siitä, miten minua oli hoidettu ja itselleni siitä, että sallin kaiken tapahtua. Terveyteni oli niin uhattuna, että se loukkasi. Mietin, miksi olen hylännyt itseni? Miksi en välitä itsestäni enemmän?


Rohkea irtiotto
Tarja kävi tiukan keskustelun itsensä kanssa.
– Ajattelin, että näin ei voi enää jatkua. En ollut katkera lääkäreille – he hoitavat ihmisiä niillä keinoilla, joita heille on annettu. Mutta ymmärsin, että minun oli otettava vastuuta elämästäni.

Elämäntapamuutos oli Tarjan avain uuteen. Työttömänä hänellä oli aikaa kaivaa netistä ja kirjastosta tietoa, jonka avulla suunta muuttui. Tarja luopui roskaruuasta ja ryhtyi kasvissyöjäksi. Hän alkoi harrastaa liikuntaa päivittäin ja loi säännöllisen päivärytmin, johon eivät kuuluneet päiväunet.

Muutos otti niin lujille, että aluksi Tarja menetti ruokahalunsa ja oksenteli. Hauraasta alusta huolimatta moni asia nytkähti liikkeelle. Paino alkoi pudota, energiat ja elämänhalu lisääntyä. Kireys ja kivut ja katosivat, kun keskushermosto rauhoittui.

Näkyvin muutos oli painonlasku. Runsaassa puolessa vuodessa Tarjasta lähti 20 kiloa.
– Se kuulostaa hurjalta. Kyseessä ei kuitenkaan ollut holtiton laihtuminen vaan söin terveellisesti ja säännöllisesti. Olin kai ollut niin nesteen kyllästämä.


Alkoholi ja lääkkeet pois 
Alkoholista Tarja luopui lähes kokonaan. Hän ei ole koskaan ollut ongelmakäyttäjä, mutta bilejuoja kyllä. 
– Alkoholin käytön vähentäminen oli vakavasti tehty valinta. Mielenterveyskuntoutujalle alkoholi ei sovi vaan se pahentaa alakuloa. Nyt, kun olen tasapainossa, voin nauttia punaviinilasillisen silloin tällöin hyvillä mielin.

Muutokseen kuului myös pyrkimys lääkkeettömyyteen, sillä eri reseptilääkkeiden yhdistelmä oli saanut Tarjan kropan sekaisin. Kesällä 2009 Tarja koki olevansa riittävän vahva luopuakseen masennuslääkkeistä. Hän pienensi annosta omin päin pikkuhiljaa: ensin kolme neljäsosaa, sitten puolikas, yksi neljäsosa ja lopulta ei mitään.
– Minua pelotti valtavasti, kuinka käy. Kaikki meni kuitenkin hyvin, nukuin yönikin loistavasti.

Seuraavana syksynä Tarja sai lopettaa lääkityksen, jota hän söi prolaktinoomaan eli maitohormonia tuottavaan aivolisäkekasvaimeen. Kasvainta ei enää näkynyt magneettikuvissa, ja maitohormonin eritys oli tasapainottunut. Nykyään Tarja ei syö mitään lääkkeitä.


Kevyenä ja iloisena
Elämäntapamuutoksen myötä myös henkinen kehitys pääsi vauhtiin. Elämään on tullut valoa, iloa ja harmoniaa. Tarja kuvailee, että hän on kuin uudestisyntynyt. 12-vuotias tytärkin on saanut äitinsä takaisin.

– Olen oppinut tunnistamaan negatiivisia ajatusuriani ja tapojani reagoida asioihin. En esimerkiksi enää jää jumiin, jos tapahtuu jotakin yllättävää ja vaikeaa. Olen itselleni armollisempi. Luotan siihen, että elämä kantaa.
– Olen myös oppinut luottamaan tunteisiini ja tuntemuksiini. Jos jokin asia ei tunnu hyvältä, uskallan pyytää miettimisaikaa ja sanoa tarvittaessa ei.

30 kiloa on lähtenyt kropasta pysyvästi. Tarjan ruokavalio koostuu kasviksista, juureksista, täysjyvätuotteista, linsseistä, pavuista, hernekasveista ja iduista. Sokeria, suolaa ja valkoista jauhoa hän syö mahdollisimman vähän. Ruokavalionsa tueksi Tarja nauttii joitakin lisäravinteita.

Liikunta kuuluu jokaiseen päivään – Tarja hiihtää, ui, käy kuntosalilla ja kävelee. Myös jooga ja rentoutusharjoitukset tukevat hyvinvointia.

Vaikeasti työllistettävästä työkykyiseksi muuttunut Tarja on juuri aloittanut uuden työharjoittelun.  Koulutukseltaan hän on lomittaja, mutta kiinnostus suuntautuu nyt aivan eri suuntaan.
– Olen palavasti kiinnostunut kiinalaisesta lääketieteestä ja ravintoasioista. Pidän ovet avoinna, mutta yksi mahdollisuus voisi olla fytonomin eli luontaistuotealalla toimivan ravintolisäasiantuntijan ammatti.




Tarjan avaimet muutokseen

1. Pysähdy ja katso itseäsi rehellisesti

2. Kysy: Mitä haluan loppuelämältäni?

3. Tee päätös ja työskentele oikeaan suuntaan

4. Luota siihen, että elämä kantaa

5. Opi antautumaan hyvälle ja luopumaan pahasta


teksti ja kuvat: tiina suomalainen

Tommy Lindgren – räppiä ja kansalaisaktivismia kahvin voimalla

Don Johnson Big Bandin räppärinä, laulajana ja keulakuvana tunnettu Tommy Lindgren ei vanno absolutismin eikä minkään muunkaan -ismin nimeen. Hänelle … Jatka lukemista Tommy Lindgren – räppiä ja kansalaisaktivismia kahvin voimalla

Don Johnson Big Bandin räppärinä, laulajana ja keulakuvana tunnettu Tommy Lindgren ei vanno absolutismin eikä minkään muunkaan -ismin nimeen. Hänelle raitis elämätapa tulee luonnostaan.

_mg_7907_mvTommy Lindgren (s.1977) on niin lavalla kuin siviilissäkin melkoinen moottoriturpa ja haastattelusessio miehen kanssa venähtääkin melkein kaksituntiseksi. Vaikka Lindgren on kova puhumaan, niin turhanpäiväistä jaarittelua hän ei harrasta. Hänellä on harkittuja ja vahvoja mielipiteitä asiasta kuin asiasta.   

Kymmenen vuotta sitten ensilevynsä  Support de Microphones julkaissut Don Johnson Big Band on kulkenut pitkän ja tapahtumarikkaan matkan. Vuonna 2000 bändin ympärillä alkoi kunnon kuhina ja touhu oli ajoittain erittäin hektistä. Maailma oli musiikkibisneksen näkökulmasta täysin toisenlainen kuin nykyään. Markkinointikanavina ei ollut MySpace-sivustoa tai Spotifytä ja internetin rooli oli marginaalinen nykyiseen verrattuna. Bändi julkaisi tuotoksensa ensin omakustanteena ja myi sitä suoraan repusta kaikille halukkaille. Support de Microphones on edelleen yksi Suomen eniten myydyistä omakustanteista. Sana uudesta eri tyylejä yhteen sekoittavasta hiphop-yhtyeestä levisi nopeasti ja kulttisuosio oli taattu. Toiselle levylle monikansallinen Universal Music kiinnitti bändin talliinsa.
– Aluksi toiminta oli hidasta ja soittohommia tehtiin vuosien 1997-2000 välillä lähinnä vain omaksi iloksi. Kun aika oli kypsä omakustanteelle, niin halusimme tehdä sen kunnolla. Oikeat kannet ja virallisen näköinen julkaisu rahoitettiin lähinnä meidän soittajien ottamilla opintolainoilla. Hyvään tarkoitukseen menivät nekin lainarahat, Helsingin yliopistolla edelleenkin kirjoilla oleva Lindgren nauraa.

Vaikutteita ja vierailijoita eri genreistä
Musiikin monimuotoisuus jo ensilevystä lähtien vaikeutti bändin lokeroimista mihinkään tiettyyn kategoriaan. Bändiä ei väkisin lähdetty tunkemaan suomirap-genreen, joka 2000-luvun alkuvuosina eli vahvaa nousukautta. Lindgren on vain tyytyväinen ettei heitä ole lokeroitu tietyn tyylin alle.
– Meidän vaikutteemme tulevat todella monesta suunnasta. Esiintymispaikkamme voivat vaihdella Karmarockin vaihtoehtomusiikkifestivaaleista Helsingin Juhlaviikkojen hieman korkeakulttuurisempaa osastoa edustavaan Huvila-telttaan. Pori Jazzeillakin olemme soittaneet. Jos musiikkimme on pakko änkeä tietyn nimikkeen alle, niin kutsuttakoon sitä rytmimusiikiksi. Hienoimpia kokemuksia ovat ne, kun musiikkiamme tulee kehumaan joku jonka sitä ei heti ensisilmäykseltä olettaisi kuuntelevan. Keikoilla on näkynyt niin punkkareita, vanhempia arvokkaita herrasmiehiä, kuin hevareitakin. Moninaisuus kunniaan, hän kiittelee.
Don Johnson Big Band on varsinkin keikoilla tunnettu runsaasta vierailijoiden käytöstä. Yhteistyötä bändin kanssa ovat tehneet esimerkiksi laulaja Emma Salokoski ja beatboxaaja Felix Zenger. Kuultiinpa viimeisimmällä Records Are Forever-levyllä suuremman yleisön suosikkia Anna Abreutakin. Kantavana ideana bändin ulkopuolisen väen kutsumisessa lavalle on pitää soittohommat itselleen haastavina ja monipuolisena.
– Tässä tapahtui vähän lumipalloefekti. Yhden vierailijan kautta tutustuimme aina uusiin ihmisiin, ja mikäs sen mukavampaa kuin soittaa eri aloja edustavien muusikoiden kanssa. Esimerkiksi Pekka Kuusisto eksyi mukaamme juuri Emma Salokosken kautta. Tämä tarjoaa myös heille tilaisuuden operoida oman perusalueensa ulkopuolella.

Amnestyn ajat
Ihmisoikeusasiat ovat Lindgrenille hyvin tärkeitä ja hän olikin vuoteen 2004 asti töissä Amnestylla tiedottajana. Vuoden 2003 Breaking Daylight-levyn saaman suuren suosion myötä hänen oli pakko jättää päivätyönsä ja keskittyä pelkästään musiikin tekemiseen. Lindgrenin julkisuuskuva oli kaksijakoinen ja useissa tuon ajan haastatteluissa tunnuttiinkin keskittyvän enemmän ihmisoikeusasioihin kuin musiikkiin.  
– Se ei minua haitannut, puhun näistä asioista mielelläni. Podin huonoa omaatuntoa lähinnä siitä, että omat voimat eivät enää riittäneet kahdelle asialle omistautumiseen yhtä aikaa. Amnesty on kuitenkin voittoa tavoittelematon kansalaisjärjestö ja se maksoi minulle palkkaa. En kokenut pystyväni suoriutumaan töistäni siellä asian vaatimalla tavalla joten lopetin. Olen tietysti edelleen Amnestyn jäsen ja välillä osallistun heidän projekteihinsa.
– Ihmisoikeusasiat ja musiikki jäsentyvät omassa päässä kuitenkin eri lokeroihin. Joissakin haastatteluissa näiden kahden asian yhdistäminen oli täysin luontevaa, toisissa taas ei. Vaivaannuttavaa oli lähinnä se, että julkisuus ylipäätään keskittyi niin vahvasti minuun ihmisenä. Bändinä olemme kuitenkin olleet aina demokraattinen.
Vahvat mielipiteet omaavaa ja sanavalmista Lindgreniä on varmasti houkuteltu myös mukaan politiikkaan?
– Presidenttiä minusta ei kukaan vielä ole halunnut lähteä tekemään, mutta kaikkiin muihin vaaleihin minua on pyydetty mukaan. Mahdollisuus on houkutellut, mutta vielä tähän asti vaikutuskanaviksi ovat saaneet riittää musiikin tekeminen ja satunnaisten kolumnien kirjoittaminen lehtiin. En myöskään halua lähteä minkään puolueen listoille ehdokkaaksi vain sen takia, että ne saisivat mukaan mahdollisimman monipuolista porukkaa. Päivänpolitiikkaan lähteminen olisi kuitenkin kokopäivähommaa. Nyt aika ei riitä, mutta katsotaan myöhemmin. Minua lähestyneitä puolueita ei ole kuin kaksi, eli tietysti Vihreät ja Vasemmistoliitto.

Omia valintoja ja elämänkokemuksia
Räppäri on mukana Suomen lasten ja nuorten säätiön Zest-ohjelmassa, joka pyrkii tukemaan koulujen kasvatustyötä ja antamaan uusia välineitä elämäntaitokasvatukseen. Mukana on muitakin julkisuuden henkilöitä, muun muassa Lenni-Kalle Taipale, Pamela Tola, Jani Toivola ja Eva Wahlström.
– Me kierrämme puhumassa yläasteikäisille heidän omien kykyjensä ja lahjakkuuksiensa löytämisestä. Kerromme heille omista kokemuksistamme ja siitä miten olemme kukin päätyneet omalle alallemme. Näillä reissuilla olen huomannut, että sen ikäisille kannattaa puhua omista yläasteajoistaan liikaa saarnaamatta.
Lindgren ei ole ikinä elämänsä aikana käyttänyt alkoholia. Oma yläasteaika ei ollut hänelle kovin helppoa, sillä hän suhtautui koulunkäyntiin vakavissaan jo alaluokilta lähtien ja olikin omien sanojensa mukaan melkoinen hikipinko. Koulun ulkopuolista sosiaalista kanssakäymistä hänellä ei juurikaan ollut. Musiikissaan nykyään vaadittava loistava englannin kielen taito juurtaakin jo noilta ajoilta. Teini-ikäinen Lindgren vietti paljon aikaa kotona katsellen englanninkielisiä elokuvia ja tv-sarjoja.
– Nuorena en tehnyt tietoista valintaa, että minä olen absolutisti ja tulen aina olemaan. Muiden ikäisteni aktiviteetteihin kuuluivat kotibileet ja ensimmäisten kännien vetäminen. Minulle moinen maailma oli täysin vieras, kotona kun viihdyin suurimman osan ajastani. Pikku hiljaa oma identiteetti alkoi kuitenkin rakentua ja siihen ei vain kuulunut dokaaminen. Saihan sitä, että miksi en juo aina selitellä. Jollain koulun luokkaretkillä olutpulloa tyrkytettiin minulle väkisin käteen. Muutaman hörpyn saatoin joskus ottaakin vain siksi, että muut olisivat lopettaneet painostamisen. Se on todella vaikeaa näin jälkikäteen miettiä syitä, jotka johtivat juomattomuuteeni. Tietynlaisesta nuoruuden epävarmuudesta johtunut kontrollinhalu todennäköisesti heijastui myös tähän asiaan ja halusin pitää pääni selvänä. Noin nuorena tehty päätös alkoi jossain vaiheessa elää täysin omaa elämäänsä, eikä minulle vähän vanhempana ole ikinä tullut tarvetta koettaa juoda edes silloin tällöin.
Tommyn isä Christer Lindgren on pitkän linjan ruokatoimittaja ja kirjailija. Hän on julkisestikin puhunut omasta alkoholiongelmastaan, mutta se ei Tommyn mukaan vaikuttanut hänen omaan raittiuspäätökseensä.
– Isä on joskus naureskellut että meillä molemmilla on alkoholiongelma. Minä en juo ollenkaan ja hän joi aiemmin liikaa. Hänen juomisestaan tuli ongelma vasta vanhemmalla iällä, jolloin minä olin jo muuttanut kotoa pois. Eli jos isän juominen minuun on vaikuttanut silloin nuorempana, niin se on ollut hyvin alitajuista. Meillä oli kotona usein ystäväperheiden kesken illanistujaisia joihin alkoholi kuului, mutta sen käyttö silloinkin oli hyvin hillittyä. Myöhemmin juomattomuuttani on vain vahvistanut se, että geeneissä on taipumusta riippuvuuteen, jonka huomaan taas itsessäni eri asioissa.

Oman kehon kuuntelua
Laulaja innostui oikein kunnolla juoksemisesta viime kesän aikana ja liikunnasta saatavaan hyvään oloon hän huomaa jääneensä koukkuun.
– Keikkailu meillä on aina ollut hyvin fyysistä ja se on ollut minulle pääasiallinen liikunnanmuoto viimeiset 10 vuotta. Pidempien kiertuiden jälkeen olen huomannut, että levottomuus alkaa kasaantua ja sinne lavalle tekee mieli hulluna heilumaan. Nyt olen tosiaan alkanut juosta ja se onkin hyvä korvaava liikunnan muoto. Täytyy vain olla varovainen ettei sitä vedä överiksi. Liikunta- ja kahvi-addiktiot riittävät minulle, hän nauraa.
Lindgrenin tarina päihteettömän elämantavan valinnasta jo nuorena on musiikkipiireissä mukavan poikkeava peruskaavasta. Raittiin muusikonhan tietysti heti ensimmäisenä ajatellaan käyneen täysin pohjalla ennen raitistumistaan.
– Välillä suomalainen juomakulttuuri tympii. Jos esimerkiksi joku naistenlehti haluaa alkoholittoman joulu-, tai juhannusdrinkin ohjeen joltakin muusikolta, niin aika usein minun puhelimeni soi. Ensin on tietysti soitettu Anssi Kelalle ja Apulannan Sipe Santapukille. Jos heitä ei olla saatu kiinni, niin sitten kysytään minulta. Ei meitä valtakunnan niin sanottuja virallisia absolutistimuusikoita kovin montaa tässä maassa ole, hän miettii.
Lindgren käyttää sanaa absolutisti itsestään puhuessaan kuitenkin varoen. Hän rinnastaakiin juomattomuuden osaksi suurempaa kokonaisuutta.
– Minua on aina häirinnyt se, että ihmiset kutsuvat minua absolutistiksi. Tämä ei ole minulle mikään aate tai -ismi. Rinnastan tämän enemmän siihen mitä tykkään syödä tai juoda. Kyse on omasta kehostani ja siitä mitä suustaan laittaa alas, eikä niinkään yhdenlaisesta suhtautumisesta päihteisiin. Jotenkin yhdistän tämän mielessäni myös siihen, että nuorempana olin hirveän nirso ruuan suhteen ja vierastin uusia makuja. Alkoholi ei sopinut tuohonkaan kuvioon.

Tupakkatauko
Tupakkaa muusikko kertoo aiemmin polttaneensa, mutta päässeensä siitäkin eroon. Tuo tapa tuli opeteltua vasta parikymppisenä yliopisto-opintojen alussa ja se liittyi lähinnä sosiaaliseen kanssakäymiseen.
– Vierastin yliopistomaailmaa, enkä pitänyt ilmapiiristä jossa vallitsi fiilis siitä, että ollaan vähän muita ihmisiä parempia korkeakouluopiskelijoita. Tupakointi liittyi silti hyvin vahvasti siihen, että yritti kuitenkin sulautua joukkoon. Röökipaikalla oli paljon helpompaa aloittaa keskustelu kurssikavereiden kanssa kuin muualla. Musahommiin tupakointi kuului aiemmin myös niin, että jos keikan jälkeen menimme vaikka baariin, niin minullakin oli käsille jotain tekemistä muiden lipittäessä olutta. Satunnaisesta sosiaalisesta toiminnasta se muuttui kuin huomaamatta säännölliseksi päivittäiseksi tavaksi.
Polttamisesta saatua hetken mielihyvää ja sen suhdetta jossain kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävään kauhukuvaan sen mahdollisesti aiheuttamista vaaroista Lindgren on selvästi pohtinut.
– Vielä polttaessani nautin siitä. Olen aina vierastanut kaikessa päihteisiin liittyvässä valistuksessa nautinnollisen puolen kiistämistä. Muistan kun olin ehkä 10-vuotias ja Torsti Koskinen kävi suu vaahdossa valistamassa meitä lapsia huumeiden vaaroista. Mietin jo silloin, että pakkohan ihmisten on päihteistä saada jotain irtikin, eiväthän he muuten moisiin vaarallisiin aineisiin koskisi. Mielestäni pitäisi puhua enemmän hetkellisen nautinnon ja vaarojen suhteista ja tasapainoilusta näiden välillä. Jokainen voi pohtia onko valmis uhraamaan oman terveytensä lyhyen loistofiiliksen takia.

lindgren

Teksti: Aki Lehti   kuvat: Satu Haavisto

Jari Sinkkonen nuorten suojelemisesta: Lapsen puolella oleminen ei tarkoita kaiken hyväksymistä

Jos kotonasi asuu murrosikäinen, saatat tuntea epätoivoa. Miten lasta voi suojella alkoholikulttuuriltamme ja muilta riippuvuuksilta, jotka vaanivat yhä nuorempia suomalaisia? … Jatka lukemista Jari Sinkkonen nuorten suojelemisesta: Lapsen puolella oleminen ei tarkoita kaiken hyväksymistä

Jos kotonasi asuu murrosikäinen, saatat tuntea epätoivoa. Miten lasta voi suojella alkoholikulttuuriltamme ja muilta riippuvuuksilta, jotka vaanivat yhä nuorempia suomalaisia? Voiko yksittäinen äiti tai isä tehdä mitään? Kyllä voi, vakuuttaa lastenpsykiatri ja nuorisoterapeutti Jari Sinkkonen.

”Nuori elää hetkessä, ja hänen valmiutensa ja halukkuutensakin ajatella tulevaisuutta kovin pitkälle eteenpäin ovat rajallisia. Suomessa kuitenkin hellitään mielikuvaa nuoresta varhain itsenäistyvänä, päätöksiin ja omaan elämään valmiina olentona, jonka edesottamuksiin vanhemmat eivät tahdo puuttua hienotunteisuuttaan tai laiskuuttaan”, suomii Jari Sinkkonen uudessa kirjassaan.  Kahdeksan kirjaa kirjoittanut Jari Sinkkonen on lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori ja Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri. http://www.pelastakaalapset.fi   http://fi.wikipedia.org/wiki/Pelastakaa_Lapset_ry
”Nuori elää hetkessä, ja hänen valmiutensa ja halukkuutensakin ajatella tulevaisuutta kovin pitkälle eteenpäin ovat rajallisia. Suomessa kuitenkin hellitään mielikuvaa nuoresta varhain itsenäistyvänä, päätöksiin ja omaan elämään valmiina olentona, jonka edesottamuksiin vanhemmat eivät tahdo puuttua hienotunteisuuttaan tai laiskuuttaan”, suomii Jari Sinkkonen uudessa kirjassaan.

Jari Sinkkosella on kolme neuvoa teini-ikäisten vanhemmille.
Ensinnäkään älä missään tapauksessa ota sellaista asennetta, ettet voi tehdä mitään! Älä usko, että kännäyskulttuuri ja ”huono seura” ovat peikkoja, jotka auttamattomasti ahmivat lapsiuhreja.
– Jos vanhemmilla on se asenne, niin silloin peli on jo selvä, Sinkkonen tietää.
Toiseksi itsestäänselvyys, joka ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys noin neljäsosalle suomalaisvanhemmista: älä osta lapselle alkoholia.
Ja kolmanneksi: lasta ei tarvitse päästää festareille, teini-ikäisten luokkaristeilyille tai epäilyttäviin bileisiin. Lapsen puolella oleminen ei ole yhtä kuin että annetaan tämän tehdä ihan mitä vaan. On toki helpompaa antaa periksi kuin varjella vaaralta, mutta todellinen rakkaudenosoitus lasta kohtaan on rajata oikea ja väärä, järkevä ja typerä.
– Joka paikkaan emme voi mennä nuoren perässä, mutta tiukkana voimme olla. Nuoren on hyvä joutua olemaan dialogissa päänsisäisen äitinsä ja isänsä kanssa: ”jos vetäisin kännit, ne hyppis päin seiniä!” Sinkkonen sanoo.

Pidä kiinni keskusteluyhteydestä
Erittäin hyvä uutinen on, ettei raivoisa teinikapina ole mikään välttämätön osa tervettä kehitystä; aiemmin muuta saattoivat väittää jopa psykologit.
Kapinaa ennaltaehkäistään pitämällä hyvää huolta keskusteluyhteydestä. Nuorelle on tärkeää tietää, että vanhemmat ovat kiinnostuneet hänen kaikista asioistaan. Rajat ovat nekin kiinnostuksen merkki. Sinkkonen on työssään saanut kuulla, että moni ryyppäävä, tupakoiva tai tuntemattoman kanssa sänkyyn hypännyt nuori itse asiassa toivoisi äidin tai isän pysäyttävän hänet.
– Jos nuorella on ollut turvallinen lapsuus ja terveitä kiintymyssuhteita, nuoruuden irrottautumisprosessi vanhemmista on yleensä huomattavasti säyseämpi, Sinkkonen tietää.
– Eli vaikka nuori sanoisikin jotain äkkiväärää ja pamauttaisi huoneensa oven kiinni, niin jos suhde vanhempiin on kunnossa, hänessä herää tarve palata siihen kohtuullisen hyvään yhdessäoloon. Hän palaa pyytämään anteeksi.
Vanhemman loputtomiin tehtäviin kuuluu opettaa jälkeläiselleen, etteivät edes kuohuvat hormonit oikeuta tulemaan silmille. Mielipahan ja pettymysten kanssa on jokaisen opittava elämään. Paras palkinto vanhemmille on, kun nuori oppii tekemään niin muille kostamatta ja pulloon tarttumatta.

Dopamiinikoukussa tietokonepeleihin
Maaliskuussa julkistetussa kirjassaan Nuoruusikä tunnettu kasvatusneuvoja omistaa pitkän luvun riippuvuuksille. Kirja tarttuu riippuvuuksia juurista selittämällä, mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen tulee riippuvaiseksi.
”Riippuvuutta aiheuttava aine aktivoi samoja aivoratoja, jotka ovat keskeisiä sellaisille ihmisen perustoiminnoille kuin syöminen, toisiin ihmisiin liittyminen ja seksi. Huume kohottaa erään aivojen välittäjäaineen, dopamiinin tasoa, mikä tuottaa mielihyvän kokemuksen. Aivot muistavat tämän mielihyvän ja haluavat kokea sen uudelleen. Dopamiini aktivoi, antaa virtaa ja tuottaa hyvänolon tunteen.”
– Dopamiinia kuuluisi saada mukavasti menneestä kokeesta, siitä kun ylittää itsensä lenkillä ja käy sen jälkeen suihkussa ja syö soppaa, tai ihan vaan siitä, kun äiti tai isä sanoo, että sä oot mun kulta. Siis ihan tavallisista asioista, Jari Sinkkonen muistuttaa.
Huumeella saa mojovan tujauksen dopamiinia liian vähällä vaivalla. Nuorissa aivoissa haitallinen riippuvuussuhde syntyy huomattavasti helpommin kuin aikuisen aivoissa. Dopamiiniriippuvuutta aiheuttavan huumeen ei tarvitse olla edes päihde. Se voi olla, ja harmillisen usein onkin, esimerkiksi tietokonepeli!
– Olen kuullut vanhemmilta, miten 15- tai 16-vuotiaatkin nuoret ovat saaneet totaalisen raivokohtauksen, kun heitä on pyydetty sammuttamaan tietokone kello 23, vaikka hänen kanssaan oli ennalta sovittu, että silloin pannaan peli seis, Sinkkonen kuvailee haitallista peliriippuvuutta.
Jari Sinkkonen tahtoisi herättää nykyvanhemmat huomaamaan myös, miten yleistä kannabiksen kokeileminen on.
Suomalaisten lempihuume on toki edelleen alkoholi. Sinkkonen summaa uutta tutkimustietoa: nuori ruumis kestää alkoholia paremmin kuin aikuinen. Rankka juominen ei esimerkiksi välttämättä aiheuta krapulaa, tai nuori pystyy juomaan tolkuttomia määriä ennen kuin sammuu.
Pinnan alla rajun juomisen haittavaikutukset ovat kuitenkin ihan yhtä pahat kuin aikuisella. Alkoholi tuhoaa kehoa, vaikka tuhosta varoittavat myrkytysreaktiot puuttuisivatkin!
– Aivan karmaisevaa on, miten alkoholiriippuvuus urautuu kypsyvään keskushermostoon, Sinkkonen huolehtii.
Alkoholi ikään kuin kirjautuu aivoihin asiaankuuluvaksi ratkaisumalliksi, kun sen käytön aloittaa varhain. Ja silloin ryypiskelystä onkin paljon vaikeampi päästä eroon, kuin jos sen olisi aloittanut myöhemmin.
– Niille alkoholin ongelmakäyttäjille, jotka alkoivat juoda jo 13-14-vuotiaina, on todettu sattuvan kännissä paljon enemmän onnettomuuksia, rikoksia ja ei-toivottuja raskauksia, Sinkkonen lisää.

Pornoriippuvuus voi rikkoa sisältä ja ulkoa
Yllättäen Nuoruusikä omistaa riippuvuusluvustaan eniten sivuja nettipornoriippuvuudelle. Miksi?
– Nettiporno voi tämän päivän vanhemmille olla kaukainen asia, ei tajuta mitä se on. Mutta ehdoton valtaosa teinipojista käy katsomassa sitä, ja siihen liittyy riippuvuuden riski, Jari Sinkkonen vastaa.
Eikä hän säästä kasvattajaa kertoessaan kirjassaan, mihin kaikkeen kova nettiporno on nykynuoria innostanut. Mitä koululaisten kotibileissä voi tänä päivänä tapahtua, kun seksi ja tunteet erotetaan toisistaan pornon tarjoaman ajattelumallin mukaisesti.
Tai sitten mitään ei tapahdu kuin nuoren pornoaddiktin pään sisällä. ”Miksi etsiä seurustelukumppania ja nähdä suunnattomasti vaivaa hänen suosionsa voittamiseksi, jotta pääsisi harrastamaan hänen kanssaan seksiä, kun netissä on tarjolla yllin kyllin instant-pornoa?”
Nettipornon käyttäjä on vaarassa luisua huumeita kokeilevan tavoin kevyistä koviin aineisiin. Addikti tarvitsee aina vain kovempaa kamaa ja hurjempia näkymiä kiihottuakseen tai saavuttaakseen hekuman huipun. Ja dopamiinipalkinnon.
Eikä pornon tarjoama ihmiskuva auta terveitten ihmissuhteitten solmimisessa.
Sankarikasvattaja uskaltaa ottaa nämäkin asiat puheeksi lapsensa kanssa. Sekä selvää siitä, mitä nuori tietokoneellaan tekee.

’Impulssien hallinta fuskaa’
Jos teini-ikäisesi käskee sinun jättää hänet rauhaan, koska hän on mielestään tarpeeksi kypsä huolehtimaan omista asioistaan, voit täräyttää häntä neurologisella tutkimustiedolla.
Murrosikäisten aivojen etuotsalohko on keskenkasvuinen. Se tarkoittaa, että hänen on vaikea hallita impulssejaan, ja hänet on helppo aivopestä tai yllyttää tekemään typeryyksiä. Aikuiseen verrattuna, siis.
Ja niitä impulsseja ja aivopesijöitähän tämän päivän nuoren maailmassa riittää. Sinkkonen mainitsee yläkoululaisten joukkotappelut Helsingissä tuoreena esimerkkinä siitä, miten helppoa lasten on yllyttää toisensa hölmöyksiin.
– Nuoren orbitofrontaalinen aivoalue fuskaa. Siksi nuori yksinkertaisesti tarvitsee suojelua.


Artikkelin lainaukset ovat Jari Sinkkosen kirjasta Nuoruusikä. WSOY 2010. 279 sivua.
Kahdeksan kirjaa kirjoittanut Jari Sinkkonen on lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori ja Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Pelastakaa_Lapset_ry

Teksti ja kuva: Natalia Laurila

’Että ihminen uskaltaisi olla oma itsensä’

Joni Villanen järjestää itselleen ja muille päihteetöntä tekemistä Porvoossa Jos minulla olisi iso koti ja samanhenkinen kaveripiiri, tekisimme yhdessä ruokaa … Jatka lukemista ’Että ihminen uskaltaisi olla oma itsensä’

Joni Villanen järjestää itselleen ja muille päihteetöntä tekemistä Porvoossa

Jos minulla olisi iso koti ja samanhenkinen kaveripiiri, tekisimme yhdessä ruokaa ja viihtyisimme lauantai-iltaisin. Mutta ei. Myös raittiina viihtyvää porukkaa on ollut vaikea löytää, valittaa Henna Kähkönen, 21.

Joni Villanen työskentelee lasten kanssa ja on heille esimerkki siitä, miten rikasta elämä voi olla, kun ei käytä viikonloppujaan ryyppäämiseen. Hänellä on ollut aikaa toimia paikallisyhdistyksissä ja kehittyä muun muassa valokuvaajana ja piirtäjänä siinä määrin, että hän on alkanut tienata sivutuloja harrastuksillaan.
Joni Villanen työskentelee lasten kanssa ja on heille esimerkki siitä, miten rikasta elämä voi olla, kun ei käytä viikonloppujaan ryyppäämiseen. Hänellä on ollut aikaa toimia paikallisyhdistyksissä ja kehittyä muun muassa valokuvaajana ja piirtäjänä siinä määrin, että hän on alkanut tienata sivutuloja harrastuksillaan.

Henna Kähkönen elää onnekseen Porvoossa, joka tarjoaa vaihtoehdon niille, joita meluisat baarit, sammaltavat kaverit ja krapula eivät houkuta. Oman elämänsä sankarit -yhdistys pitää jäsentensä ja Porvoon Raittiusseuran tuella lauantai-iltaisin auki päihteetöntä olohuonetta kerhotilassa kaupungin keskustassa. Siellä voi muun muassa syödä iltapalaa, pelata lautapelejä, roikkua netissä, katsoa telkkaria, kuunnella musaa ja ennen kaikkea tutustua nuoriin, jotka viihtyvät parhaiten selvin päin. Nuoruus on venyvä käsite. Kaikki 13 vuotta täyttäneet ovat tervetulleita, yläikärajaa ei ole.
Tilaakin on, paljastaa piipahdus päihteettömässä olohuoneessa satunnaisena lauantai-iltana. Yhteisten iltojen vetäjä Joni Villanen, 23, pääsee illan aikana moikkaamaan neljää nuorta.
Missä Porvoon nuoret ovat?
– On aika vähän ulospäin suuntautuneita raittiita nuoria, jotka uskaltautuvat tänne tuntemattomien keskelle. Raittiit nuoret eivät välttämättä myöskään tarvitse vaihtoehtoa baarille. Heillä on elämässä niin paljon muutakin, Villanen arvelee.
– Kaipaisin tänne taviksia, joilla on halu kokeilla päihteetöntä hauskanpitoa.

Viikonloput valuvat hukkaan baareissa
Kaikille avoin raitis ilta Suomessa osoittaa, miten vaikea suomalaisten on puhua toisilleen selvin päin. Tyypillinen suomalaiskoti ei opeta sitä taitoa lapsilleen; se opettaa, että alkoholi kuuluu elämään. Joni Villasen mielestä nuorista näkee, että arvot ovat aika lailla kadoksissa.
– Oman elämänsä sankarit -yhdistyksen laajempana toiminta-ajatuksena on kannustaa ihmisiä ajattelemaan itse. Että ihminen uskaltaisi olla oma itsensä eikä harrastaisi jotakin vain siksi että kaikki muutkin harrastavat, vaan pysähtyisi miettimään, haluaako todella sitä.
Että ihminen uskaltaisi puhua toiselle, tai vaikka lähteä tanssilattialle ilman nousuhumalaa.
Tämä filosofia pätee tietysti kaikkiin muihinkin asioihin kuin alkoholin käyttöön. Villanen on nähnyt ”uskaltaisinpa minäkin” -katseen muiden nuorukaisten silmissä kertoessaan, miten häntä eivät kiinnosta autot ja miten hän työskentelee lasten kerhojen vetäjänä, koska se on kivaa. Viis siitä, mitä maailma ajattelee: Joni Villanen seuraa sydäntään ja nauttii elämästään.
– Jos ajattelee alkoholin käyttöä omilla aivoillaan, eikä vain tee niin kuin muutkin, ei löydä yhtäkään järkevää syytä harrastaa juomista.
Joni Villasen henkilökohtaiseen raittiuteen vaikuttaa vahvasti se havainto, etteivät oikein minkään alan todella kyvykkäät ihmiset istu viikonloppujaan baareissa. He harjoittelevat. Ja saavat aikaan.
– Moni nuori aikuinen ahertaa arkisessa työssä kahdeksan tuntia päivässä ja istuu ehkä illalla koneella. Perjantaina ja lauantaina mennään baariin. Sunnuntaina sitten syödään kebabia ja katsotaan telkkaria, Villanen kuvailee ikätovereittensa tavanomaista elämää.
– Mihin siinä mahtuu mitään harrastusta? Millä ajalla ehtii saada mitään aikaan?

Nuorilla voi olla juomaseuraa, mutta onko tosiystäviä?
Henna Kähkönen ei ole täysraitis, vaan voi ottaa lasillisen, pari hyvässä seurassa silloin tällöin. Hän ei silti koskaan ole ollut krapulassa eikä ymmärrä, miksi alkoholista pitäisi tehdä vapaa-ajan pääsisältö. Miksi ihmisten on pakko humaltua?
– Selvin päin voi keskustella, vaikka mielipiteet eivät menisikään samaan suuntaan. Humalassa naisilla on hirveitä kissatappeluita, Kähkönen huomioi.
Hän ihmettelee niitä loputtomia rahasummia, jotka juomaharrastukseen voi upottaa.
– Palkkapäivänä töissä ihmiset sanovat, että no niin, nyt vedetään kännit. Ja sitten itketään ennen seuraavaa palkkapäivää. Itse elän sen mukaan, miten on rahaa, enkä sen mukaan, että haluan vetää kännit.
Kännäys olisi Kähkösestä typerä ajatus jo turvallisuussyistäkin.
– Tykkään käydä tanssimassa, mutta ei tulisi mieleen juoda niin paljon, etten pysty puolustautumaan, kun kävelen kotiin. Minulla ei ole varaa maksaa 40 euroa taksista.
Illan mittaan jutellessa käy ilmi, että yhdellä sun toisellakin raittiilla nuorella on koulukiusausmenneisyys. Heitä on kiusattu, heidät on jätetty porukan ulkopuolelle. Joukkoon kuulumisen ja tasapäisyyden alttari, jolle moni nuori uhraa omat aivonsa, persoonallisuutensa ja potentiaalisen raittiutensa, on ollut heiltä suljettu.
– Kiusaamisesta on minullekin varmaan tullut sellainen asenne, että ”ihan sama, mitä mä teen, noi vihaa mua kuitenki”, Kähkönen sanoo.
Hänkin on siis oppinut elämään sellaista elämää kuin itse haluaa. Olemaan oman elämänsä onnellinen sankaritar!
Mutta eikö tavallisella, kiusaamiselta säästyneellä nuorella sitten ole rohkeutta olla halutessaan toisenlainen kuin muut?
– Luulisi, että tavallisella nuorella on terve itsetunto, ja terveellä itsetunnolla uskaltaisi helpommin olla oma itsensä. Yhdistyksemme haluaa välittää sen viestin, että jos haluaa tehdä asiat eri tavalla, erilaisuus kannattaa. Arvostelu on usein kateellisuutta, ja kun uskaltaa tehdä, mitä itse haluaa, herättääkin muissa kunnioitusta, Joni Villanen toteaa.

Vaihtoehdon tarjoaminen on sosiaalista vastuuta
Vaikka satunnaisena lauantai-iltana saattaakin olla hiljaista, parhaimmillaan yhteinen lauantai-ilta on vetänyt yli 70 nuorta samaan paikkaan. Tuolloin Villanen keräsi paikallisia bändejä raittiiseen konserttiin.
Ensi vuonna hän aikoo panostaa imagon luomiseen ja iltojen mainostamiseen. Säännölliset yhteiset illat ovat hänestä tärkeitä itsessään.
– Tarjoamme vaihtoehdon. Porvoossa tämä on se oma ryhmä, jossa voi olla oma itsensä selvin päin lauantai-iltana.
Se on sosiaalista vastuuta – ja tämä onkin vielä yksi asia, jota Oman Elämänsä Sankarit -yhdistys haluaisi tässä maassa lisätä. Yhteisöllisyys, lähimmäisistä huolehtiminen, aidosti eikä mielistellen. Sekin on kovin vaikeaa humalassa.
– Ihminen tarvitsee ympärilleen ihmisiä. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan 24 prosentilla Suomen nuorista ei ole ketään, kelle voisi puhua ihan kaikesta, Joni Villanen huolehtii.
– Minunkin piti perustaa oma yhdistys, jotta löytäisin muita raittiita nuoria.


Teksti ja kuva: Natalia Laurila