Matti Sallista kuunnellessa huomaa pian, että hän tekee myös opettajan työtään aidosti sydämellään. Ja että hän on elänyt elämäänsä sydäntään ja omatuntoaan kuunnellen. On virkistävää tässä lyhytnäköisen ja itsekeskeisen oman mielihyvän tavoittelun yhteiskunnassa tavata vastuullisen ja kestävän kehityksen sisäistänyt ihminen.

Matti Sallisen isä kuoli, kun poika oli alle kaksivuotias. Yksinhuoltajaäiti piti hyvää huolta pojastaan.

– Äitini isä oli perustamassa Raittiusyhdistystä Keski-Pohjanmaalle Ullavaan. Vietin nuorena usein kesät isovanhempieni entisellä kotitilalla, josta oli tullut meidän kesäpaikkamme. Arvostin heidän raittiustyötään. Äitini oli myös raitis ja opetti raittiutta omalla esimerkillään, Sallinen kertoo.

– Kun muilla pojilla tuli alkoholi kuvioihin, äitini totesi päättäväisesti, että meillä toimitaan toisin. Minulle jäi kiitollisuus äitiä kohtaan, ja kun hän sairastui ollessani aikuinen, hoidin häntä kaksi viimeistä vuotta. Se oli varmaan minun tapani hyvästellä äitini, ja vielä kerran kiittää häntä kaikesta! Ei minun olisi ollut pakko hoitaa häntä, mutta jotenkin se vain tuntui oikealta ratkaisulta tuossa vaiheessa.

Omaan työelämäänsä Sallinen löysi kestävän perustan fysiikan ja matematiikan opiskelusta.

– Koko nykyinen hyvinvointimme perustuu fysiikkaan ja sen sovelluksiin, jotka ovat kaikkein syvällisintä tietoa, mitä ihminen on saanut selville luonnosta. Matematiikka ja fysiikka ovat yhteistä kulttuuriperintöämme. Yhdellä oppitunnilla voin opettaa asioita, joita ihmiskunnan suurimmat nerot ovat miettineet koko elämänsä, opettajamies kertoo.

Turvallisuutta oppilaille

Salliselle oli avoinna opintojen päätösvaiheessa tutkijan paikka, mutta hän päättikin mennä kouluun sijaiseksi, vaikka jotkut sanoivat, että koulussa hyvä mies menee hukkaan.

– Työ nielaisi mukaansa. Nuoret ovat niin aitoja, heidän kanssaan on hauska tehdä työtä, Sallinen sanoo.

– Tuli aika nopeasti selväksi, että tämä on se työ, jota halusin tehdä.
Sallinen työskentelee nykyään kuvataidepainotteisessa koulussa. Monien oppilaiden lahjakkuus on suuntautunut enemmänkin taiteen puolelle. Matematiikka, varsinkin pitkä matematiikka, on meille monille pelottava aine. Usein tytöille.

– Parhaat opiskelijani ovat olleet tyttöjä, Sallinen kertoo.

– Kun he pääsevät alkuun, he tekevät tarkkaa ja huolellista työtä. He sitoutuvat opintoihinsa ja tekevät erinomaisesti oman osuutensa. On monesti mukava huomata, että kun aikaisemmissa opinnoissa opitut ennakkoluulot karisevat, matematiikka ja fysiikka ovatkin oikeasti ihan mukavia aineita, joita oppii, jos vain haluaa.

– Ilman matematiikan ja fysiikan osaamista iso osa työn ja jatko-opiskelun ovista sulkeutuu. Kun nuori kiukuttelee, aikuisen tehtävä on kestää ja antaa turvallinen ympäristö. Olla ukkosenjohdatin.

Myönteistä palautetta on tullut. Eräskin koulusta valmistunut nuori kertoi, että oli aina turvallista tulla matematiikan tunnille, kun sai tehdä yhdessä kavereiden kanssa tehtäviä.

– Monet entisistä oppilaista ovat hakeutuneet matemaattista osaamista vaativille alueille.

Entisissä opiskelijoissani on matemaatikkoja, fyysikoita, lääkäreitä, insinöörejä, arkkitehteja, opettajia, ekonomeja, elokuvakäsikirjoittaja ja ainakin yksi lentokapteeni, joitakin mainitakseni.

Ranskassa lentokoneinsinööriksi valmistunut entinen oppilas kiitteli jälkeenpäin kovasti Sallista: ”Opin matematiikan ja fysiikan tunneilla, että yrittäminen ja periksi antamattomuus tuovat voiton”, oppilas oli kertonut.

Raittiuskasvatusta omalla esimerkillä

Sallista on kasvatettu omalla esimerkillä ja hän on myös halunnut jatkaa tätä parhaaksi todettua kasvatusmetodia.

– Olen sanonut oppilaille, että alkoholi on hyvä aine ulkoisesti käytettynä, mutta ei juotuna. Alkoholia voi käyttää muun muassa puhdistamiseen ja ruuan liekittämiseen, missä se palaa pois. Olen kertonut omasta raittiudestani, Sallinen kertoo.

– Kouluterveyskyselyn mukaan koulussamme käytetään alkoholia aika vähän humalahakuisesti.

Sallisen kavereiden suhde alkoholiin on myös järkevä. Hän ei ole nähnyt heitä koskaan humalassa.

Sallinen on kokenut tärkeäksi hakeutua myös Raittiuden Ystävien toimintaan.

– Olen ollut 11 vuotta hallituksessa, kolme vuotta aina kerrallaan. Liittovaltuustossa yksi kausi on jäänyt väliin.

– Raittiustyötä tehdään aidosti sydämellä ja se ilmapiiri vie mukanaan. Toiminnanjohtaja Marko Kailasmaa generoi uskomattoman hienoja juttuja. Raittiuden Ystävien kärkihankkeita viime aikoina ovat olleet mm. Kännikapina, Anna lapselle raitis joulu, ånni-hanke ja vuoden Raittiusteko- tunnustus.

– Arvostan myös suuresti vanhempien raittiustyöntekijöiden hienoa perinnettä. Meidän nuorempien olisi syytä kuunnella heitä herkällä korvalla.

Oma vastuunotto ihmiskuntaa uhkaavasta suurimmasta katastrofista

– Ilmastonmuutos on suurin ihmiskuntaa uhkaava katastrofi. Maailman ylikulutuspäivä, se ajankohta vuodessa, jolloin sen vuoden uusiutuvat raaka-ainevarat on kulutettu, aikaistuu vuosi vuodelta. Viime vuonna se taisi olla jo elokuun alussa. Loppuvuosi eletään sitten velaksi ja kavennetaan tulevien sukupolvien elintilaa, Sallinen harmittelee.

– Käytämme aivan liikaa fossiilisia polttoaineita, jotka edesauttavat ilmastonmuutoksen pahentumista, mies toteaa.

Moni tavallinen kunnon ihminen sulkee silmänsä ja korvansa ilmastonmuutokselta. Elämä jatkuu entiseen malliin, vaikka elämäntapa toisikin oman painolastinsa uhkaavaan tilanteeseen. Lomien lentomatkoja tehdään useita kertoja vuodessa, eikä nähdä tässä mitään ongelmaa.
Sallinen toimii toisin – tietoisesti.

– En valitse liharuokaa, käytän kestokassia, kierrätän. Käytän julkisia kulkuvälineitä.

Minulla on ystäviä Englannissa ja lentomatkojen suhteen tunnen kyllä huonoa omaatuntoa. Hyvitän päästöjäni maksamalla hiilidioksidimaksun kalleimman taksan mukaan.

Sallisen harrastukset eivät vaadi matkoja. Hän lähtee kotiovelta lenkille tai pyöräilemään, ja kerää samalla maasta isompia roskia.
Lukeminen on hänen toinen rakas harrastuksensa. Eniten hän lukee omaa ammattikirjallisuuttaan.

– Fysiikka on vain niin kiehtovaa, Sallinen hymyilee.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Suomalaisista arvioidaan olevan 10 % eli noin puoli miljoonaa alkoholin suurkuluttajia. Vaikka ihmiset mieltävät alkoholistin yleensä kylillä notkuvaksi pultsariksi, suurin osa heistä käy töissä ja piilottelee juomistaan.

Oulunsalossa lapsuutensa viettänyt toipuva alkoholisti ja nykyinen lähihoitajaopiskelija ja päihdetyöntekijä Antti Mäntykenttä, 43, tietää tarkkaan, millaista on elää juuri yllä kuvattua salattua alkoholistin elämää.

– Koen eläneeni hyvän ja turvallisen lapsuuden kuusihenkisen perheen nuorimmaisena lapsena, enkä voi moittia tai syyttää vanhempiani millään muotoa juomisestani. Kyllä jokainen tarttuu pulloon aivan itse ja loppujen lopuksi määrittelee myös oman pohjakosketuksensa sen seurauksena, hän kuvailee.

Antti kertoo aloittaneensa tissuttelun parikymppisenä muutettuaan äidin helmoista pois töihin Etelä-Suomeen.

– Pidin alussa juomistani normaalina, vaikka joinkin joka viikonloppu. Paiskin todella pitkiä työpäiviä rekkakuskina ja pikkuhiljaa päädyin siihen, että rankka työ vaati usean päivän juopottelun työrupeamien välissä. Tuohon aikaan töitä sai tehdä niin paljon kuin vain itsestään sai irti, eikä esimerkiksi rekkojen tuntiylityksiä kyetty seuraamaan yhtä tarkasti kuin nykyään. Parikymmentä vuotta sitten kulttuurimme hyväksyi myös sen, että mies sai juoda rankasti töiden päätteeksi ja mennä vieläpä töihin krapulassa, hän huomauttaa.

Mäntykenttä jatkaa tienanneensa tuohon aikaan niin paljon rahaa, että hän saattoi loma-aikoina lennellä koneella paikkakunnalta toiselle ja juoda samalla useita päiviä putkeen ilman huolen häivää.

– Vietettyäni muutaman vuoden kyseistä rankkaa elämäntapaa kyllästyin rekkahommiin ja vaihdoin kevyempään työhön teollisuusalalle. Työni muuttuessa kevyemmäksi rankat huvit eivät kuitenkaan vähentyneet, sillä sen jälkeen aikaa jäi entistä enemmän juopottelulle, hän huomauttaa.

Ero, rakkaus ja alkoholismi

Avioeron myötä alkoholismi otti tiukemman otteen.

– Koska minulla oli uuden työni myötä enemmän vapaa-aikaa, join myös yhä enemmän. Tämän seurauksena aloin päätyä yhä enemmän myös poliisin hoiviin selviämään. Onhan se päivän selvä asia, ettei kukaan viitsi toisen jatkuvaa juomista katsoa, joten seuraava etappi elämässäni oli avoero ja omaan asuntoon yksin muuttaminen. Tämä tilanne oli sitten puolestaan orastavalle alkoholistille miltei taivas, koska yksin asuessa kukaan ei ollut enää naputtamassa juomisestani, hän muistelee.

Mäntykenttä kertoo lähteneensä tuolloin elämänsä ensimmäistä kertaa pitkälle lomalle Thaimaahan.

– Lähdin, join ja rakastuin tuolloin tulisesti tyttäreni äitiin. Rakastuminen ei tosin vähentänyt juomistani lainkaan, mutta juomaputket sen sijaan pitenivät viikkoja kestäneiden Thaimaa-reissujen seurauksena. Lomailin Thaimaassa kolmisen kertaa vuoden aikana ja jokainen loma kesti aina kolmesta viiteen viikkoon kerrallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että myös juomisputkeni kestivät pahimmillaan jopa viisi viikkoa. Jatkuvan juomisen seurauksena sain myös elämäni ensimmäisen viinakrampin eli alkoholistin epilepsiakohtauksen ja jouduin Thaimaassa sairaalaan. Kotiin palattuani menin tarkempiin tutkimuksiin, minkä seurauksena minulta otettiin ajokortti pois ja menetin näin myös työpaikkani, hän jatkaa pudistellen päätään.

Kulissit pystyyn

Mäntykenttä kertoo hänen elämänsä pyörineen tuohon aikaan samaista rataa parin vuoden ajan.

– Matkustaminen edestakaisin Suomen ja Thaimaan välillä alkoi käydä raskaaksi, joten menimme tyttäreni äidin kanssa naimisiin, jotta hän sai tänne pysyvän oleskeluluvan. Pian naimisiin menon jälkeen tyttäreni ilmoittikin jo tulostaan, mutta sekään ei enää hidastanut alkoholismiani. Perheessämme alkoi pitkä ja tuskainen kulissien pystyssä pitämisen kausi, mikä sisälsi valtavan määrän töitä, vaimoni peliriippuvuuden, alkoholismini sekä uutena asiana suuret velat ja pikavippivelat. Muutaman vuoden sisään tilanne ajautuikin niin pahaksi, että ainoa keino oli enää erota ja ottaa elämään molemmin puolinen aikalisä, hän kuvailee.

Mäntykenttä kertoo muuttaneensa heti eron jälkeen Imatralle veljensä omistamaan asuntoon ja saaneensa taloudellista apua myös vanhemmiltaan.

– Luulin jo, että elämä voittaa, mutta toisin kävi. Join yhä enemmän, velkaannuin yhä enemmän ja loppujen lopuksi en pystynyt avaamaan enää edes laskujani. Join ja join, kunnes päädyin puolitutun kaverin ohjaamana katkolle. Katkolla minua lääkittiin, jotta sain nukuttua ja katkaistua hetkeksi juomiskierteeni. Kotiin lähdön aikaan kävin luonnollisesti myös lääkärillä, joka sanoi minua tuolloin suoraan juopoksi. Muistan hänen katsoneen minua suoraan silmiin ja sanoneen, että jos en nyt lopeta, tulen kuolemaan viinan vuoksi. Hän kertoi myös, että sairastan sen nimistä sairautta kuin alkoholismi ja jos apteekissa olisi siihen lääke, hän kirjoittaisi siihen reseptin. Enhän minä sitä kuitenkaan uskonut. En uskonut, vaikka samaiseen aikaan oma veljeni kuoli alkoholismiin. Ajattelin, että vanha lääkärimies höpötteli turhia ja kävelin suoraan hänen vastaanotoltaan ostamaan korin kaljaa, hän pamauttaa.

Syöksykierteessä

Jotakin lääkärin puheesta jäi kuitenkin tuolloin Mäntykentälle mieleen, sillä hän kävi tutustumassa paikalliseen AA-kerhoon ja vähensi jonkin verran alkoholinkäyttöä katkolla käymisen seurauksena.

– Yritin kyllä kovasti hahmottaa, mistä juomisessani oli kyse, mutta en ollut vielä valmis ymmärtämään ja hyväksymään tilannettani. Paremman vaiheen seurauksena päädyimme tyttäreni äidin kanssa siihen, että minä vuorostani otin Sofian itselleni ja muutimme vanhempieni lähelle Ouluun. Tuolloin meillä olikin suhteellisen hyvä suvantovaihe, enkä juonut juuri koskaan Sofian läsnä ollessa. Eihän se tilanne kuitenkaan kauan kestänyt, sillä Sofian lomaillessa äitinsä luona päästin taas sokan irti.

Antti kertoo tilanteen jatkuneen pidemmän aikaa, aina siihen asti, kunnes hän joi alkoholin lisäksi myös muita nesteitä ja päätyi ambulanssilla sairaalaan. Sairaalasta päästyään Antti hakeutui Oulun Kiviharjun päihdeklinikalle katkaisuhoitoon.

– Siellä minua odottikin jo tuttu hoitaja. Tällä kerralla tilanne oli kuitenkin jo toinen, sillä tämä hoitaja kertoi minulle, että nyt tyttäreni Sofia tullaan ottamaan huostaan juomiseni vuoksi. Noiden sanojen jälkeen maa petti täydellisesti altani ja rukoilin itkien, että eikö mitään muuta mahdollisuutta ollut enää olemassa. Hoitaja kertoi, että mikäli lastensuojelu suostuu, niin vielä olisi yksi mahdollisuus ottaa tilanne haltuun Muhoksen Polokka-perhekuntoutuksessa. Koska tällainen tilanne minulle vielä suotiin, pakkasin välittömästi tavaramme ja siirryimme jo parin tunnin sisään Polokan piiriin, hän kuvailee.

Elämästä kiinni

Mäntykenttä palaa muistoistaan tähän hetkeen ja kertoo olevansa näinä päivinä maailman onnellisin siitä, että hän sai tuolloin vielä mahdollisuuden ottaa kaksin käsin elämästä kiinni.

– Polokan henkilökunta sai minut ymmärtämään, että alkoholismi on sairaus, mitä ei voi parantaa, mutta jonka kanssa voi elää laadukasta elämää selvin päin. Kuntoutus antoi minulle myös jo heti ensimmäisien päivien aikana ihmisarvoni takaisin kertomalla, että olen arvokas ihmisenä kaikista tekemisistäni huolimatta. Polokka-kuntoutukseen kuului monenlaista toimintaa niin ryhmissä kuin yksilöohjauksena. Tärkeimpinä ryhminä koin itselleni päihderyhmän, vanhemmuusryhmän ja liikuntaryhmän sekä yksilöohjauskäynnit itselleni ja Sofialle. Myös kuntoutuksessa olevien perheiden yhteinen viikonloppuleiri oli mukava, sillä se sisälsi runsaasti erilaisia aktiviteetteja ja ryhmissä työskentelyä, hän muistelee.

Mäntykenttä painottaa ottaneensa kuntoutuksen aikana irti kaiken mahdollisen tiedon eri riippuvuuksista ja päihdesairaudesta, mikä johti hänet pätevöitymään oman kuntoutumisen jälkeen päihdetyöntekijäksi ja opiskelemaan oppisopimuksella lähihoitajaksi.

– Uskon voivani puhua näistä asioista tuleville asiakkailleni monipuolisesti ja rehellisesti. Tosiasia on, että kaikkia ei voi syystä tai toisesta pelastaa, mutta pyrin ainakin tekemään parhaani, hän tuumaa totisena, mutta samalla iloinen pilke silmäkulmassa.

Teksti ja kuva: Minna Korva-Perämäki

Opettaja ja kirjailija Arno Kotro sai Raittiuden Ystävät ry:n Vuoden raittiusteko 2006 -tunnustuksen ”raittiiden elämänarvojen selväsanaisena puolustajana”.

– No, olihan se aika yllättävää, kun en tuntenut tehneeni mitään kummallista, en esimerkiksi polkaissut mitään kampanjaa pystyyn tai sellaista, raitista elämää jatkanut Arno Kotro toteaa.

– Mutta erästä nobelistia mukaillen: en ole ansainnut palkintoa, mutta otin sen vastaan, koska on minulla korkea verenpainekin, jota en ole ansainnut.

Aiemmin Kotro käytti alkoholia. Kun hän lopetti juomisen, hän huomasi identiteettinsä muuttuneen.

– Totta puhuen identiteetti kiertyi aikoinaan paljon sen ympärille, että oli pyrkimys jonkinmoiseen taitelijaelämään ja boheemiromantikkaan, johon tietty kuului tärkeänä osana myös jatkuva viininlitkintä, Kotro toteaa.

– Nykyäänhän olen sitten tämmöinen keskiluokkainen perheenisä, eli on siinä identiteetin perustukset vaihtuneet. Positiivista palautetta on tullut läheisiltä, vähän kaukaisemmilta on sitten kuullut joskus sitäkin, että eikö olisi jo aika ottaa vähän. Puoliso on kommentoinut noita puheita osuvasti: meidän perheessä ei leikitä tulitikkuleikkejä, Kotro kertoo.

Arno Kotro opettaa lukiolaisia ja pohtii heidän kanssaan tärkeitä elämänkysymyksiä.

– Esimerkiksi elämänkatsomustiedon kursseilla keskustellaan siitä, miten erilaiset riippuvuudet voivat olla hyvän elämän este. Oma viestini alkoholista pohjaa pitkälti neuropsykologiaan: ei kannata juoda nuorena, koska aivot ovat vielä kehitysvaiheessa, ja jos ne silloin totuttaa alkoholiin, riippuvuus kehittyy herkästi ja siitä on sitten vaikea myöhemmin rimpuilla eroon.

Raittiuden tulevaisuus on hyvä

– Olen ilokseni pannut merkille, että ainakaan lukionuorison keskuudessa alkoholinkäyttö ei ole mitenkään erityisen arvostettua, ei ollenkaan samaan tapaan kuin omina lukioaikoina. Eli kyllä se perinteinen yliarvostus tässä laantuu kaiken aikaa, Kotro toteaa.

– Raittiiden nuorten osuus kasvaa koko ajan ja alkoholinkulutus on muutenkin pitkällä lasku-uralla.
Kotro haluaa kyseenalaistaa ahkerasti käytetyn sanan ”raivoraitis”.

– Noin ajatellen tupakoimattomat ovat vastaavasti raivotupakoimattomia, ja aika moni on myös raivohuumeeton, raivouhkapelaamaton ja sitä rataa. Nassakka alkusointu sivuuttaa logiikan, Kotro sanoo.

Raivoraitis-sana on ylläpitänyt ajatusta, että ”normaali” ihminen käyttää ilman muuta alkoholia. Hän on oikea kunnon ihminen, siinä missä ”raivoraitis” taas edustaa torjuttavaa ja kummallista poikkeavuutta.

Kun seuraavan kerran kuulemme sanan ”raivoraitis”, voisi olla hyvä muistaa vaikkapa Kotron hauska ilmaisu ”raivotupakoitamattomasta” ja muistuttaa tällä ”itsestään selvän” ja kyseenalaisen normaaliuden puolustajaa.

Kotron lapset ovat alakouluikäisiä.

-Tässä vaiheessa olen puhunut vain, että alkoholi on haitallinen aine, joka saa ihmiset käyttäytymään typerästi. Tämä siksi, etteivät joisi ennen täysi-ikäisyyttä ollenkaan, Kotro sanoo.

Suomessa elää myös toinen kyseenalaistamaton uskomus: elämä ilman viinaa on tylsää.

– Näin ei todellakaan ole, Kotro tietää.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Räppäri Sanna Rönnberg eli Sana on muuttopuuhissa. Miehensä ja neljän kissansa kanssa uudelle oululaiselle asuinalueelle muuttaminen on edessä lähipäivinä. Edellisenä iltana hän esiintyi ensimmäistä kertaa loppuunmyydyssä Qstockissa. Syksyllä on tiedossa keikkoja ja uutta musiikkia.

– Monenlaista siis minulle kuuluu, hän kertoo.

– Tämä vuosi on tuntunut ratkaisevalta musiikkiuralleni, jotain tuntuu nyt tapahtuvan.

Musiikillisesti Rönnbergin ura lähti suurempaan nousuun vasta pari vuotta sitten, kun alkoholi oli jäänyt kokonaan pois hänen elämästään.

– Minusta tuli luovempi, ja fiilis oli paljon parempi. Eilenkin Qstockissa, kun muut bändit olivat humalassa keikan jälkeen, me grillasimme makkaraa ja joimme limua, hän nauraa ja lisää, että tämä elämäntapa on paljon parempi.

– Välillä sitä katsoo muita ja miettii, että miksi alkoholiin laittaisi niin paljon rahaa ja tuhlaisi päiviä huonoon oloon. Ja miksi haluaisi tehdä sen omalle terveydelleen?

Ongelman myöntämisestä päätökseen

Rönnberg päätyi täyspäihteettömäksi kolme vuotta sitten. Alkoholinkäyttö oli lähtenyt hallinnasta, eikä elämästä meinannut tulla mitään.

– Minulla on vahva sukurasite alkoholismiin ja adhd, joka altistaa riippuvuuksille. Näiden taustatekijöiden kanssa homma ei vaan enää pysynyt lapasessa, vaan lähti käsistä. Kolme vuotta sitten istahdin alas ja mietin, että olen kussut kaiken juomisellani ja myönsin ongelman itselleni. Se oli ratkaiseva hetki ja silloin päätin, etten juo enää koskaan. En tarvinnut lopettamiseen mitään apua, vaan sinnikäs luonteeni riitti, Rönnberg muistelee.

Aluksi elämä raittiina tuntui hankalalta, koska juhlissa kaikki ystävät joivat. Räppäri kertoo tunteneensa olonsa usein yksinäiseksi, mutta tottuneensa siihen vähitellen. Jotkut ystävät myös arvelivat hänen jossain vaiheessa sortuvan.

– Minä asetin terveyteni ja tulevaisuuteni kaiken edelle, enkä ole katunut. Se on ollut elämäni paras päätös. En ruvennut juomaan silloinkaan, kun ystäväni kuoli. Uskon, että ystäväni olisi minusta ylpeä.

Limuräppäämässä

Sen lisäksi, että Rönnberg tekee musiikkia ja keikkailee, hän työskentelee oululaisessa Sarkka-ravintolassa karaokevetäjänä.

– Työ sopii luonteelleni hyvin, sillä musiikin parissa pystyn keskittymään ja rauhoittumaan. Myös vapaa-ajallani käyn itse laulamassa karaokea ja hämmentämässä ihmisiä räppäämällä, hän nauraa.

– Käyn ystävieni kanssa myös baarissa, mutta juon vaan vettä ja limua. Mietin, mitä järkeä on juoda alkoholia ja huonontaa omaa elämänlaatuaan. Suosittelen muitakin kokeilemaan selväpäisyyttä.

Viime aikoina Rönnberg on julkaissut sinkkuja, uusimpana Kiitos sulle -biisin, joka nostettiin Spotifyssa suomihittien soittolistalle.

Tulevaisuudestaan artisti odottaa paljon, ja haaveet ovat syystäkin suuria.

– Minä toivon isoa läpimurtoa. Uskon, että se onnistuu, kun pääsen ihmisten tietoisuuteen ja saan jatkaa biisien tekemistä mahtavan tuotantoryhmäni kanssa. On jotenkin hyvät haipakat, hän toteaa oululaisittain.

Teksti: Lea Ansamaa Kuva: Toni manninen

Juha Vuorinen teki elämänmuutoksen, johon osana liittyi alkoholista luopuminen. Jos hän olisi arvannut kuinka helppoa muutos oli toteuttaa ja mitä siitä seuraisi, päätös olisi tehty jo paljon aikaisemmin.

Tammikuussa alkoi Juha Vuorisen yhdestoista vuosi ilman alkoholia. Kirjailija tunnetaan muun muassa Juoppohullun päiväkirja -kirjasarjastaan ja saman nimisestä elokuvastaan. Maallikko voisikin äkkiseltään kuvitella, että hänellä on tavalla tai toisella vahva henkilökohtainen suhde alkoholiin. Näin ei kuitenkaan ole. Päätökseen lopettaa ei liity erityistä historiaa tai aatteen paloa.

– Olen yrittänyt itsekin miettiä, oliko lopettamispäätökseni takana vain yksi asia vai rypäle asioita, jotka saivat innostumaan vain alkoholittomista mehuista. Yksi suurimmista syyllisistä nykyiseen onnellisuuteeni oli oma perheeni, mutta tavallaan peilin kautta.

Juha Vuorinen halusi olla sellainen isä, jollaisen olisi halunnut itselleen ja alkoi sitten elää tämän mielikuvan mukaan.

– Minun malli-isäni ei esimerkiksi käytä lainkaan alkoholia, joten se putosi ensimmäisenä pois. Toinen syy oli kyllästyminen elämään, joka ei tuonut mukanaan kuin ainoastaan harmeja ja terveydellisiä riskejä. Se, miksi se tapahtui niin nopeasti ja kivuttomasti on mietityttänyt itseänikin.

– Ehkä se viimeinen pisara oli siinä, että näin vaimossani luovuttamisen merkkejä. En usko, että hän olisi lähtenyt liitostamme, vaan paljon kamalampaa oli nähdä, että hän oli luovuttamassa uskonsa minuun ja mahdollisuuteen, että alkoholi olisi poissa elämästämme, koska se ei siihen minun tavallani käytettynä olisi ikinä tullut sopimaan.
Kirjailija kertoo käyttäneensä alkoholia ”kuuriluontoisesti”.

– Vedin muutaman päivän putken ja sitten olin monta kuukautta nokka raikkaana. Harrastin siis myös silloin paljon liikuntaa, mikä on ehkä ollut myös pelastus, ettei dokaaminen ehtinyt aiheuttaa minulle fyysisiä vammoja, koska olin kuitenkin hyvässä fyysisessä kunnossa. Tosin nyt kymmenen vuotta vanhempana olen paljon paremmassa kunnossa kuin tuolloin, kaikilla elämän osa-alueilla.

– Jos olisin tiennyt, miten paljon elämäni muuttuu, kun otan vastuun elämästäni, enkä enää sinkoile erilaisten viettien perässä, olisin muuttanut sen aiemmin, Vuorinen sanoo.

Mitä Vuorinen sanoisi tänään aikaisemmalle, vielä alkoholia käyttäneelle minälleen.

– Lakkaa pelkäämästä, että sinussa on jokin alkoholistigeeni, ja että tuo ryyppääminen on tatuoitu sinuun. Olet vapaa kuin taivaan lintu päättämään omasta elämästäsi ja sen myötä myös onnellisuudestasi, Vuorinen vastaa.

Raittiina viinimaassa

Vuorisen perhe muutti kesällä 2013 ensin kahdeksi vuodeksi Maltalle ja sieltä Espanjaan, jossa he asuvat nyt kolmatta vuotta.

– Itse asiassa en ole joutunut selittelemään raittiutta Espanjassa, mutta Suomessa aiemmin hyvinkin paljon. Asun alueella, jossa asuu pääasiassa paikallisia, joten täällä ei juurikaan näe juoppoja. Jos niitä on, niin ne ovat ulkomaalaisia. Brittejä ja valitettavasti myös paljon suomalaisia.

– Surkeinta on nähdä sellaisia suomalaisia, jotka alkoholisoituvat vasta muuttaessaan suomalaisten suosimiin lähiöihin, joissa alkoholia on tarjolla joka paikassa, koko ajan, ja puoli-ilmaiseksi. Minua nämä edut eivät ole saaneet edes harkitsemaan helvetin palauttamista elämääni, vaikka se huokeammalla tulisikin.

– Vaimollani ei ole koskaan ollut ongelmia alkoholin kanssa, mutta kannustaakseen minua ja ollakseen esikuvana hän jätti sen vähänkin alkoholin elämästään jo vuosia ennen minua. Nyt ajateltuna siinä on jotain, jossa voidaan puhua täydellisen pyyteettömästä rakkauden ja tuen osoittamisesta.

Mikä ylipäänsä on läheisen mahdollisuus vaikuttaa, kun toinen käyttää liikaa alkoholia?

– Tätä on julmaa sanoa, mutta jos läheinen haluaa oikeasti auttaa juovaa, hänen pitää mittauttaa, mikä juovalle on tärkeintä. Juominen vai lapset, puoliso tai läheiset. Siis suomeksi sanottuna jättää juova oman onnettomuutensa nojaan. Ihminen tekee päivässä jopa
35 000 valintaa. Tuo on vain yksi muiden joukossa. Minä valitsin perhe-elämän.

Tuotteliasta elämää

Syynä Espanjaan muuttamiseen oli ensisijaisesti lasten kielitaitoja kartuttaminen, mutta päätökseen vaikutti myös halu tehdä elämänmuutos.
– Lapset ovat käyneet nyt viisi vuotta kansainvälisiä kouluja ja puhuvat paremmin englantia kuin suomea, valitettavasti. Hiljalleen myös espanjan kieli on alkanut imeytyä perheeseeni, Vuorinen kertoo.

– Toinen syy [muuttoon] oli irtiotto Suomesta. Tein ison elämänmuutoksen 2008, rakensimme talon 2010, tuotin ensimmäisen elokuvani 2011 ja siinä samassa rytäkässä saattohoidin äitini seuraavalle etapille, tehtailin kirjoja ja radiosarjoja, joten kevättalvella 2013 tajusin, että nyt jos koskaan on aika puhaltaa peli poikki tai joku muu puhaltaa sen. Olemme edelleen reissulla, jonka piti kestää vuoden, maksimissaan kaksi.

– Kesällä 2018 tulee kymmenes ja näillä näkymin viimeinen hyväntekeväisyyspokkarini Buenos días kirvesvartta, joka on siitä erityinen kirja, että sillä juhlistetaan 100 vuotta täyttävää sotilaskotitoimintaa. Lahjoitan yhdessä Veikkauksen ja Sanoman kanssa jokaiselle vuonna 2018 palvelukseen astuvalle varusmiehelle tuon kirjan.

– Olen tehnyt myös ison päätöksen, eli pannen pitkään jatkuneen kolumnistin urani ainakin toistaiseksi telakalle, koska halusin vapauttaa aikaa romaanin kirjoittamiseen. Seuraava varsinainen romaanini on mustaa huumoria sisältävä dekkari nimeltään Kuka viritti Ansan? Se on viides osa DikDek-sarjaani ja toivon mukaan ilmestyy keväällä 2019.
Entä puhuuko Vuorinen itsestään raittiina, absolutistina vai mitä ilmaisua hän käyttää?

– Sanon, etten käytä alkoholia. Minulla on raitistuneita ystäviä, jotka mielellään käyttävät jompaakumpaa tai raitistunut alkoholisti -nimikettä. Olen ehkä vain yksinkertainen, mutta osaan ainoastaan olla heidän puolestaan onnellinen, jos he ovat onnellisia uudessa elämässään. Kutsuvatpa sitten itseään miksi tahansa, kirjailija summaa.

Diana Vasina on nähnyt maailmaa ja kohdannut kulttuureita. Suomessakin muutamia vuosia vaikuttanut ukrainalaistaiteilija tuntee slaavilaisen ja suomalaisen mentaliteetin lisäksi miehensä kautta myös Espanjan eri alueiden vivahteita. Hän toivoo enemmän ymmärrystä ja vuoropuhelua erilaisten ihmisten, maiden ja kulttuurien välille.

Kun muualla Euroopassa elettiin pimeintä keskiaikaa, Andalusiassa kukoisti arabialainen maurilaisten korkeakulttuuri. Vaikka arabit tulivat valloittajina ja eri uskonnon edustajina, on kielestä, tavoista, arkkitehtuurista ja perinteistä jäänyt paljon lisämaustetta Iberian niemimaalle.

– He menivät syvälle ihmisten elämään. Heistä tuli edistyksellisine ajatuksineen ja keksintöineen uudenlaisen yhteiskunnan ”patio” – näyttämö muulle Euroopalle, kertoo taiteilija Diana Vasina.

Vasina ottaa esimerkiksi arabien tuoman tavan rakentaa kätkettyjä puutarhoja.

– Puutarhoilla on yhä suuri merkitys Andalusian kulttuurissa. Ulkopuolelta näet vain valtavan seinän. Ensin täysin tylsältä näyttävässä sementtisessä ja kivisessä kaupungissa on tuhansia piilotettuja puutarhoja suihkulähteineen, hedelmineen ja kukkineen, hän kuvailee.

Pensseli viuhuu kun espanjalaistunut ukrainalaistaiteilija maalaa kattoa Porvoon vanhassa kaupungissa. Ollaan kaukana Granadasta ja Krimistä.

– Luulen, että baskimaalainen mieheni Bingen on jo kyllästynyt minun tapaani toistella, että Andalusia muistuttaa minua Krimistä, taiteilija jatkaa.

Paitsi jylhät maisemat vaaleine kallioineen, myös vahva islamin vaikutus yhdistää näitä historiallisesti tärkeitä ja mielenkiintoisia Euroopan eri kolkkia.

Andalusia, Krim, Katalonia, Baskimaa. Missä Vasina on kulkenut, on valta vaihtunut tai vähintään sitä on kyseenalaistettu.

Valloittajat saattoivat tuoda mukanaan riistoa, mutta myös vaurautta ja kehitystä. Aiemmin kiellettiin alkoholi, sitten taas moniavioisuus. Toiset, kuten tataarit, palaavat yhä kerran valloittamilleen sijoille.

– On selvää, että sen jälkeen, kun maurit asuivat esimerkiksi kotikaupungissamme Granadassa, noin 800 vuoden ajan, he eivät vain sekoittuneet, vaan heistä tuli paikallisia ihmisiä. He osallistuivat Espanjan kulttuuriin ja se muutti väestön vektoria ja mentaliteettia kokonaisuutena. Tätä voidaan verrata Ukrainan ja Venäjän tataari-mongolien ikeeseen 200–300 vuoden aikana.

Kiovasta puhuttaessa on muistettava, että yhteisessä suuressa naapurimaassamme Ukrainan pääkaupunkia pidetään muinaisvenäläisten ensimmäisenä pääkaupunkina. Kerrotun mukaan hallintokaupunki siirrettiin tiheisiin metsiin idemmäksi, jonne hevosilla ratsastavien hirmuvaltaa pitävien tataari-mongolien oli vaikea ratsastaa.

Kun alistettu kansa ei totellut, heitä rangaistiin pistämällä heidät kuoppaan, joka on venäjäksi “jama”, kenties Tsaarin valtakunnan autonomiseen Suomeenkin asti kantautui sanonta “joutua pahaan jamaan”.

Keskellä Eurooppaa sijaitseva Ukraina joutui myös historian temmellyksessä tiukan ja pikaisen valinnan eteen. Kun puolia täytyi valita, ehdokkaat olivat katolilainen Puolan kuningaskunta, ottomanien islamilainen Turkki ja Euroopasta Siperian kautta Alaskaan levittäytyvä suurvalta. Liittolaisekseen Ukraina valitsi uskonnon ja kielen vuoksi viimeisen, Venäjän.

Nyt myöhemmin veljessodaksi äityneessä tilanteessa Itä-Ukrainassa ovat törmäyskurssille ajautuneet vanhat liittolaiset. Kuten monen muunkin, Vasinan vanhemmista toinen on ukrainalainen ja toinen venäläinen.

– En ole ainutlaatuinen tässä tilanteessa. Ei se ole harvinaista, se oli ennen melkein yksi ja sama maa, joten luulen, että ihmiset ovat tottuneet siihen. Nyt jokainen vihaa tilannetta. He odottavat passiivisina ratkaisua. Ehkä sitä [sotaa] on jo todella yritetty päättää, mutta tilanne on vain pahentunut, Diana Vasina pohtii.

Naista harmittaa separatismi yhdentymään pyrkivässä Euroopassa. Idän ja lännen puristuksiin jääneet ukrainalaiset saivat hiljattain kauan janoamansa viisumivapauden EU:hun, mutta pakonomainen puolen valitseminen ja vanhanaikainen vastakkainasettelu harmittaa maassa monia.

Taiteilija pahoittelee myös ihmisten medialukutaidon puutteita.

– Minulle propaganda on aina näyttäytynyt rumana. Erityisesti kun tunnen, että se on olemassa pääasiassa rahan ja ahneuden vuoksi. On olemassa erilaisia propagandatasoja. Jotkut niistä ovat niin ilmeisiä, että joskus on vaikea uskoa, että joku voi ottaa huonosti tehdyn väärennöksen totuutena. Ne saavuttavat ihmiset internetin ja keltaisen median kautta. Tuloksena on usein yleisen vihan tunteen kasvaminen.

Joskus myös oleellisia asioita tai taustoja jätetään sanomatta.

– Toisaalta kun pajunköyttä ihmisille syöttävät alan ”ammattilaiset”, kuten trollit ja historian uudelleen kirjoittamisen spesialistit, taustavoimat voi tunnistaa usein vain toinen ammattilainen, Vasina nauraa.

Vasina pitää parhaana lääkkeenä ihmisten väliseen ymmärryksen lisäämiseen avointa vuoropuhelua eri kansakuntien, uskontojen ja erityisesti erilaisten ihanteiden edustajien kanssa.

Läntisten ihmisten on usein vaikea ymmärtää velivenäläisiä. Ehkä syynä on juuri se, että Euroopasta ja Kaukasukselta Aasiaan ja Tyynelle merelle levittäytyvässä 150:n eri kansan maassa on niin vahvasti vaikutteita idästä ja etelästä.

Venäjällä on toisaalta kuitenkin selkeä yhteinen kulttuuri ja järjestelmä. Monet asiat ovat näiden varassa. Venäläisille on Vasinan mukaan vain kahdentyyppisiä ihmisiä. ”Omat” ja ”muut”. Ja yhteiskunnan käyttäytyminen on hyvin erilainen riippuen siitä, millainen henkilö on kyseessä. Sama pätee suhteissa ulkovaltoihin.

– Se ei tarkoita sitä, että ihmiset suhtautuvat ”muukalaisiin” huonommin. Monissa tapauksissa ulkomaalaisena on edullisemmassa asemassa, Vasina tietää.

Suomi ja tsuhnat, eli suomalaiset ovat kunnioitettuja. Venäläisillä on jopa leikillinen sanonta “kana ei ole lintu – eikä Suomi ulkomaa”. He arvostavat Suomessa rehellisyyttä ja ihailevat kuinka hyvin maassa kaikki toimii.

Sen sijaan, kun Venäjällä ollaan omien joukossa, on kritiikki sallittua. Ihmiset tuntevat, että he voivat kertoa asioita ja olla avoimempia ilman huolta pulmiin päätymisestä. Näkökulmat ovat hyvin erilaisia oman porukan sisällä. Toisaalta vierasta osataan itämaiseen tapaan kohdella ruhtinaallisesti. Vaikka raittiitakin löytyy, vieraanvaraisuuteen liittyy valitettavan usein myös alkoholi.

Vasina itse ei käytä mitään päihteitä. Maailmassa on hänen mielestään ilman niitäkin tarpeeksi ongelmia. Tosin monissa slaavilaisissa maissa, vaikeita asioita on perinteisesti pyritty väistelemään juopottelemalla. Tämän vuoksi Venäjällä miesten eliniänodote on kymmenisen vuotta suomalaista tasoa matalammalla. Vaikka maata on perinteisesti johdettu miesvoimalla, on suuri osa käytännön työstä langennut naisille. Vasina kokee kuitenkin, että tästä huolimatta monilla naisilla ei ole tarpeeksi uskoa lähteä toteuttamaan unelmiaan.

– Kuvitellaan, että minulla on lahjakas 15-vuotias ystävä. Hän piirtää ja hänellä on kykyjä, halua ja tilaisuus. Kukaan ei kiellä häntä tai pakota häntä tekemään vain kotitöitä. Hän tekee taidetta, laittaa kuvansa Instagramiin ja katsoo lopulta ystäviensä kanssa kahvilassa kuvasta saatuja kommentteja. Jos käy ilmi, että hänen teoksensa ei ole heistä minkään arvoinen, ja jos tyttöä ei rohkaista, eikä hän ole itsepintainen, hän lopettaa.
Suomessa Vasina ei ole kokenut kulttuurishokkia. Syy siihen on selvä, suomalainen kulttuuri on hyvin pehmeä, eikä täällä tuputeta mallia tai anneta suuria paineita siitä, miten ihmisten täytyy elää.

– Suomessa on mukavaa, koska eräänlainen kansan kunnioitus toimii. Etäisyyttä pidetään ja on ilmaa välissä, jota hengittää. Aito tunne lähimmäisen arvostamisesta ja välittämisestä liikuttaa. On mukavaa myös nähdä ihmisiä, joilla on erilaisia ihanteita ja koulutusta. Ymmärrän täällä paremmin myös omia päähänpinttymiä, joita minun tarvitsee työstää, Vasina aprikoi.

Diana Vasina ei halua pysyä ikuisesti ”ulkomaalaisena” yhteisessä Euroopassa. Se, että ulkomaalainen ei koskaan täysin ymmärrä, ei tunkeudu syvälle kulttuuriin ja elämäntapaan, on haaste. Myös Ukrainassa koetaan vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka maa on paitsi maanosan viljavinta maata myös kooltaan suuri ja maantieteellisesti keskellä Eurooppaa.

– Lähes kaikki ihmiset elävät maasta riippumatta omassa kuplassaan – taiteijat varsinkin – mutta uskon myös, että jokainen kansakunta elää tavallaan omassa maailmassaan, Vasina filosofoi.

Se, että ulkomaalainen ei koskaan täysin ymmärrä kieltä tai kulttuuria, ei ehkä tulevaisuudessa ole niin tärkeää kuin nyt. Ulkomailla asuminen saa kuitenkin taiteilijan tietoisemmaksi siitä, kuka hän on ja mitä periaatteita kannattaa. Kaikki ei tietenkään ole ohutta silmällä nähtävää päälikerrosta. Syvemmällä erona ovat ideologia ja yhteiskunnassa hyväksyttävät asiat, ja se mitä pidetään normaalina käytöksenä. Se minkä kulttuurissa koetaan olevan “aitoa, oikeaa ja normaalia”, ohjaa automaattisesti meitä käyttäytymään tietyllä tavalla. Ulkomaalaisen on helpompi nähdä nämä yhteiskunnan käsitykset, koska ne ovat erilaisia kuin omassa kotimaassa.

– Samaan aikaan ymmärrän, että jotain minusta ei voi muuttaa. Kokemukseni, jonka hankin, saa minut näkemään asioita eri tavalla.

Ja ajat muuttuvat. Kun ihmiset itäisestä Euroopasta pääsevät liikkumaan, näkemyksistä tulee selkeitä. Niitä tuodaan tuliaisina takaisin ja niistä riittää ammennettava. Vasinakin haluaa nauttia maailmasta ja ehkä jonain päivänä löytää tapoja välittää tämä näkemys muille ainakin taiteen kautta.

– Kaikki ovat huolissaan tulevaisuudesta. Minulla on myös paljon huolta ympäristön tilasta sekä yhteiskuntaa uhkaavista suuntauksista. Joka päivä yhä useammat kysymykset heräävät ennen ihmiskuntaa. Sanotaan, että taide ei vastaa kysymyksiin, vaan se käsittelee niiden tuotantoa, taiteilija pohtii.

Teksti: Saska Aaltonen KuvaT: Matti Immonen

Ensin tuli raittius. Pekka Hokkanen ei ryypännyt paljon, mutta uudenvuodenaattona 2003 hän rommia juodessaan sanoi kaverille: ”Tämän jälkeen panen korkin kiinni lopullisesti.”

Taidegraafikko Pekka Hokkasen elämänmuutos alkoi raittiudesta. Päätöstä edeltävän syksyn aikana oli alkanut tuntua, että alkoholi häiritsee mietiskelyä ja mielen rauhoittumista. Päätös on pitänyt. Myöhemmin myös syömistottumukset muokattiin uuteen uskoon.

Tapaamme Helsingin lentoasemalla. Hokkanen on toiminut siellä kahdeksan vuotta kuormaajana ja lastausesimiehenä.

– Taiteilijan työllä en elättäisi itseäni, eikä se ole tarkoituskaan. Kyse on elämäntyöstä, hän toteaa. – Kuormaajina toimii myös mm. insinöörejä, muusikoita ja yliopistoihmisiä, Hokkanen avaa kulttuurimaailman kääntöpuolta.

– Vapaapäivinä keskityn taiteen tekemiseen. Olen pitänyt lukuisia näyttelyitä kotimassa ja osallistunut moniin näyttelyihin myös ulkomailla vuosien aikana.

Päätös raittiiksi ryhtymisestä oli Hokkaselle ”yksi elämäni parhaita päätöksiä”.

– Raitistuttuani sain älyttömästi aikaan taidetta. Myös ihmissuhteet muuttuivat paremmiksi.

Hokkanen joutui kohtaamaan saman, minkä lukuisat muutkin raitistuneet. Ihmiset kyseenalaistivat ja ihmettelivät, miksi hän ei ota.

– Ärsyttää, että ihmisiä ajetaan sosiaalisen juomiseen, samaan lammaslaumaan. Suomalaiseen kulttuuriin tuntuu kuuluvan, että kun on lauman ulkopuolella, saa olla selittelemässä.

– Aloin vastata ihmettelyyn vastakysymyksellä ”miksi sä juot?” Alkoholia käyttävät eivät osanneet oikein vastata, saattoivat mutista ”tää on hyvää”. Vaikka eihän alkoholia maun takia juoda, pahaltahan se maistuu tottumattoman suuhun, Hokkanen toteaa.

– Pommac maistuu paremmalta kuin samppanja. Tsemppaisin jokaista lopettamaan alkoholin käytön saman tien. Koskaan ei ole liian myöhäistä lopettaa.

Raitis vetää toista selväpäistä puoleensa

Vetovoiman laki johdatti Hokkasen löytämään myös raittiin kumppanin. Hän pitää päihteettömyyttä kuitenkin haastena suhteen löytämisessä.

– On kova juttu mennä tekemään selvin päin tuttavuutta, vaikka olenkin tällainen pohjoispohjalainen suupaltti, sanoo Kuivaniemeltä lähtöisin olevan Hokkanen.

– Olen huomannut, että jotkut alkoholia käyttävät naiset tuntevat minua kohtaan alemmuutta, kokevat, että halveksin heitä, vaikka tämä ei ole totta.

Hokkanen arvostaa kumppaninsa päihteettömyyttä. Nykyaika tuntuu ylipäätään olevan haasteellinen parisuhteen löytämisessä ja solmimisessa.

– Tinder tuntuu olevan ihmissuhteiden pikaruokaa. Ihmiset eivät keskity toisiinsa, vaan koko ajan heitellään uusia verkkoja, löytyisikö joku parempi.

– Yrittäminen ei johda pysyvään tulokseen. Uskon vetovoiman lakiin, Hokkanen pohtii.

Hokkasella oli terveysongelmia ja hän alkoi muuttaa ruokavaliotaan kohti kasvispainotteisuutta vaiheittain.

– Jätin punaisen lihan pois vuonna 2000. Sitten myös kanan ja kalan. Minulla oli ollut pääkipua ja aineenvaihduntaongelmia, mutta kun lopetin lihansyönnin, terveyteni selvästi koheni.

2006 Hokkanen ryhtyi vegaaniksi.

– Kävin äskettäin verikokeessa, ja veriarvoni olivat erittäin hyvät. Olen nykyisin tosi harvoin kipeänä, Hokkanen iloitsee.

Suuret kysymykset kiinnostavat

Lukuisat aikuiset ikäänkuin jäävät sellaisiksi aikuisiksi, miksi he nuorina aikuisina ovat ryhtyneet. Tämän huomaa muun muassa eläkeläisten alkoholiongelmissa. Kun on nuorina juotu, tapaa jatketaan pakonomaisesti, vaikka elämäntilanteet ja oman kehon kunto muuttuvat.

Hokkanen vaalii henkistä liikkuvuuttaan ja vireyttään, mikä tuottaa myös fyysisesti tervettä elämää.

– Olen todennut raittiuden ja kasvissyönnin voimia, terveyttä ja iloa tuottaviksi asioiksi ja se, mitä voin tehdä muille, on rohkaista ihmisiä. Sanoisin, että totuttujen tapojen sijaan avatkaa omat silmänne ja kelatkaa asioita. Mihin lopulta tarvitsee päihteitä ja onko se todella sen arvoista? Mielestäni ei kyllä ole.

– Olen vastausten etsijä. Niin sanotut suuret kysymykset ovat aina kiinnostaneet minua, Hokkanen kertoo.

Hokkanen harrasti meditaatiota ja se johdattikin hänet kohti raittiutta. Harrastus on nyt jäänyt. Nykyään hän pyrkii lähinnä olemaan tietoinen omista tunteistaan. ”Henkimaailma” kuitenkin kiinnostaa.

– Elämäntyöni on taiteellinen prosessi, jota vien eteenpäin. Silloin, kun palkkatyöltä en ehdi tekemään taiteellista työtä, teen luonnoksia muistiin. Palaan niihin myöhemmin, kun minulla on aikaa, Hokkanen kertoo.

– Sitä niittää, mitä kylvää. Kun raitistuu, huomaa kyllä ne lukuisat positiiviset puolet, jotka raitistuminen tuo mukanaan. Voikin käydä niin, että elämä saa täysin uudenlaisen suunnan – eikä varmasti negatiivisessa muodossa.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta

Juha Perälän provosoi ja kärjistää radio-ohjelmassa ottamassaan roolissa. Päihteetön mies ei ota sosiaalista painetta vaan kulkee oman mielensä mukaa.

Juha Perälä on yksi Radio Suomipopin Aamulypsy-ohjelman kolmesta juontajasta. Hän herää joka aamu 5.20 nukuttuaan noin neljä tuntia. Neljän tunnin keskusteluohjelma alkaa kello 6. Ulkomaillakin ihmetellään, miten kolmikko kykenee tuottamaan puolet ajasta keskustelua, siinä missä yleensä musiikkia ja mainoksia on enemmän.

Juha Perälä on ollut mukana Aamulypsyssä kahdeksan vuotta. Ohjelman aloitti Jaajo Linnonmaa, joka välivuoden jälkeen on taas mukana. Anni Hautala on myös ollut välillä poissa, nyt taas takaisin.

– Meillä on tosi hyvä työporukka, Perälä sanoo.

– Nautin ohjelmastamme, jossa saa sanoa mitä haluaa. Tosin kyllä, kun muutkin ovat innostuneita, väistämättömästi tulee tilanteita, joissa toinen puhuu päälle, juuri kun on aloittanut oman juttunsa.

– Mutta sitä se tilannekomiikka aiheuttaa. Huumorimme on välillä kevyempää, välillä mustaa. Aina joku voi ottaa nokkiinsa. Huomautuksia tulee väistämättä, mutta ei tämä ole vienyt kuulijoita pois.

Parhaimmillaan Aamulypsyllä on puoli miljoonaa kuuntelijaa. Juontajat eivät kovin paljon etukäteen mieti, mistä puhutaan.

– Tykätään elää reaalissa. Joskus biisin aikana voidaan vähän miettiä, mistä puhutaan. Silloin saatan sanoa, että minulla on tulossa joku juttu, älkää sitten keskeyttäkö. On meillä edessämme myös aamun lehtiä, joista voi ottaa puheaiheita.

– Mutta kyllä melkein joka lähetyksessä tulee tilanne, että miettii, että mitähän nyt seuraavaksi sanoisi. Kun kuitenkin vain alkaa puhua, niin kyllä se juttu sitten siitä lähtee liikkeelle, Perälä tietää.

Hän kokee, että radio-ohjelmassa hän esiintyy tietyssä roolissa.

– Hahmoni ei ole konservatiivinen. Provosoin tarkoituksella, esitän kärjistettyjä näkemyksiä.

Ei vaan maistu

Joskus lapsena Perälä maistoi salaa isän kaljapullosta ja totesi, että hirveän pahaa on. Alkoholi ei ole sen koommin kiinnostanut.

Kun kaverit alkoivat alle kaksikymppisinä juoda, Perälä toimi autokuskina. Juupajoen Korkeakoskelta oli 40 kilometrin matka Tampereen ravintoloihin. Perälä kesti sosiaalista painetta, eikä mennyt mukaan kavereiden kännitouhuihin, toisin kuin valitettavan moni muu.

– En mennyt lapsenakaan mukaan ryhmän paineisiin, hän kertoo.

Perälän lapsuuden kotiin kuului vanhempien lisäksi kaksi reilusti häntä vanhempaa sisarusta. Heiltäkään ei juuri esimerkkiä itsensä päihdyttämiseen saatu.

– Äiti ei ikinä käyttänyt alkoholia, siskokin tosi harvoin. Eikä alkoholi erityisemmin isällekään maistunut. Veli oli keskoverto nuori alkoholin käytössään.

– Kun kaverit joivat ravintolassa, istuskelin joskus jonkin aikaa mukana ja juttelin. Tai menin jonnekin baariin syömään. Kun ihmiset humaltuvat enemmän, heitä ei enää jaksa. En ole ikinä tykännyt humalaisista.

Kavereille erilaista mallia

Perälä ei käytä itsestään nimitystä raitis.

– Sana ”raitis” kuulostaa ehkä vähän vanhanaikaiselta. Tulee mieleen ”raivoraitis”, Perälä tuumii.

Perälä on tottunut olemaan päihteiden suhteen se erilainen. Suurin osa tutuista käyttää alkoholia.

– Joskus jonain krapula-aamunaan joku saattaa sanoa: ”Hyvä sun on, kun et käytä alkoholia! Sä et voi kuvitella, miltä tuntuu tämä tärinä!”

– Kysyn joskus, että oliko pakko. Suomessa esitetään helposti hauskana se, että on ollut niin kännissä, ettei muista mitään. Minusta olisi hirveä ajatus se, etten tietäisi, mitä on tapahtunut!

Kerran Perälä matkaili kahdestaan alkoholia ”normaalilla” tavalla käyttävän kaverinsa kanssa Amerikassa. Kaverikin ryhtyi päihteettömäksi matkan ajaksi, ja sanoi myöhemmin, että oli kivaa, kun ei tarvinnut koko ajan juoda.

Perälän elintavat ovat muutoinkin melko terveelliset. Nuorena hän nautti jalkapallosta ja haaveena ammattilaispelaajan urasta. Nykyisin 35 vuoden iässä jalkapallo on jäänyt penkkiurheiluksi, mutta muu kuntoilu on tärkeä osa elämää.

Toistuva neljän tunnin yöuni olisi useimmille aivan liian vähän, ja asia mietitytti myös toimittajaa itseään. Mies tutkitutti itsensä ja yllättäen tulos oli, että hänelle todellakin riittää neljä tuntia. Heti nukahdettuaan hän vaipuu syvään ja rentouttavaan uneen.

Yksityiselämän puolella löytyy myös Perälä, jonka juoma- ja herkkuvalio ei ole paljon lapsuudesta muuttunut. Perälä ei halua juoda edes alkoholittomia viinejä tai oluita.

– Tykkään limsasta ja vedestä. Syön paljon suklaata ja karkkia. Ruuan suhteen olen aika nirso. Syön yksinkertaista simppeliä perusruokaa. Olen aika laajasti allerginen erilaisille hedelmille ja vihanneksille.

Ihana sielunkumppani

– En yleensä mene juttelemaan vieraiden kanssa, mutta kun puolisen vuotta sitten matkailin Englannissa, poikkesin normaalitavastani, Perälä kertoo.

Pian kävi ilmi, että erilainen oli löytänyt erilaisen.

– Tyttöystävääni ei myöskään kiinnosta alkoholi. Hän ihmetteli kovasti, että onko todella miehiä, jotka eivät käytä alkoholia.

Viime syksyn mies matkaili kaikki viikonloput Englannissa. Haastatteluviikolla muutamaa päivää aikaisemmin puoliksi suomalainen tyttöystävä muutti Suomeen ja pari muutti asumaan yhteen.

– Hienoa, että ihana sielunkumppani löytyi, Perälä iloitsee.

– Ja hienoa, että hän sai hyvän työtarjouksen Suomesta.

Englannissa asuessaan tyttöystävä ei tiennyt toimittajan julkisuuskuvasta.

– Tutustuimme normaaliin tapaan, ilman toisen osapuolen ennakkokäsityksiä minusta.

Teksti: Tuula-Maria Ahonen Kuva: Jari Peltoranta