raitis.fi-lehti: Pohdiskelua ja ilmiöitä

Alta löydät raitis.fi-lehden artikkeleita kategoriasta Pohdiskelua ja ilmiöitä. Muiden kategorioiden juttuja löydät täältä.

Hiljaisuuden kahleissa

Mutismi – kun sanoja ei vaan saa sanottua

Mutismi – kun sanoja ei vaan saa sanottua

Silja kertoo, että häntä on haukuttu puhumattomuuden vuoksi. Harva ymmärtää, mistä mutismissa on kyse.

Mutismi eli puhumattomuus on yleensä heikosti tunnettu asia. Se on tavallisimmin lapsuudessa kehittyvä sosiaalisen vuorovaikutuksen häiriö, jonka ydinoireisiin kuuluvat puhumisen vaikeudet tietyissä ympäristöissä tai tietyille ihmisille (selektiivinen mutismi), sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä ahdistus sekä tunnesäätelyn haasteet.

Mutismi alkaa yleisimmin lapsen ollessa alle kouluikäinen, ja koska lapsi yleensä puhuu kotona normaalisti, sen alkamista ei välttämättä huomata heti. Selektiivisen mutismin omaava lapsi saattaa puhua päiväkodissa ja koulussa esimerkiksi kavereilleen, mutta ei lainkaan aikuisille tai on kodin ulkopuolella täysin puhumaton. Mutismia esiintyy tytöillä hieman enemmän kuin pojilla. Valikoivan puhumattomuuden syyt ovat moninaiset ja siihen liittyvät riskitekijät voivat olla muun muassa perinnöllisyys, ympäristö, lapsen temperamenttipiirteet ja kehitykselliset tekijät.

Teemu Lämsä ja Ritva Erkolahti julkaisivat Valikoiva puhumattomuus – haasteena lapsen vaikeneminen -katsauksen lääketieteellisessä Aikakauskirja Duodecimissa vuonna 2013. Näiden lääketieteen asiantuntijoiden mukaan selektiivisen mutismin (F94.0) diagnostisissa kriteereissä edellytetään, että lapsen puheen tuottaminen ja ymmärtäminen eivät poikkea merkittävästi iänmukaisesta keskiarvosta. Diagnoosi voidaan tehdä, jos kielelliset kyvyt riittävät tavanomaiseen vuorovaikutukseen, mutta potilaalla vallitsee selvä epäsuhta kielen käytössä erilaisissa sosiaalisissa yhteyksissä. Diagnoosin edellytyksenä on lisäksi, ettei samanaikaisesti ole diagnosoitavissa laaja-alaista kehityshäiriötä (F84), ja että häiriö on kestänyt yli kuukauden, eikä ole selitettävissä elämänmuutoksella, kuten koulunaloituksella tai muuttamisella vieraskieliseen maahan.

Mutismin monet kasvot

Koska valikoiva puhumattomuus on yksi ahdistuneisuushäiriön muoto eikä niinkään puheen ja kielen kehityshäiriö, kuntoutumisen haasteet ovat moniulotteisia eikä Suomessa ole mutismiin vakiohoitoa. Mutismin kuntoutuksessa käytetään etupäässä eri terapioita, kuten leikki-, taide-, musiikki-, ryhmä-, puhe- ja kognitiivis-behavioraalista psykoterapiaa. Tarpeen vaatiessa kokeillaan ahdistuksen estoon muun kuntoutuksen yhteydessä lääkehoitona serotoniinin takaisinoton estäjiä (SSRI) sekä MAO-estäjiä (monoamine oxidase inhibitor).

Yleisin hoitomuoto on perheterapia yhdistettynä joko käyttäytymisterapiaan tai psykodynaamiseen terapiaan. Lupaavimmiksi hoitomuodoiksi voidaan lukea toiminnan kautta tapahtuvat terapiat sekä käyttäytymisterapian avulla luodut uudet toimintamallit ja -tavat. Päämääränä selektiivisen mutismin kuntoutuksessa on ahdistuksen kontrollointi sekä itseluottamuksen vahvistaminen ja itsetunnon kohentaminen.

Mutismin tunnistaminen ja sen diagnosoiminen saattaa olla erittäin haastavaa terveydenhoitohenkilökunnalle erityisesti silloin, kun lapsi tai nuori oireilee puhumattomuuden ohella psyykkisesti haastavasti. Lapsen tai nuoren vanhemman kuuleminen onkin erittäin tärkeää virheellisten tulkintojen estämiseksi. Joissakin tilanteissa mutismi on tulkittu virheellisesti ja sen seurauksena kyseisen piirteen omaava lapsi on jopa sijoitettu kodin ulkopuolelle tai otettu psykiatriseen hoitoon ilman vanhempien suostumusta.

Virheellisiä tulkintoja

Valikoivasti puhumaton lapsi pelkää tietyissä tilanteissa puhumista samaan tapaan kuin esimerkiksi vesipelosta kärsivä uimista ja pyrkii välttämään puhumistilanteen hänessä herättämää ahdistuneisuutta ja somaattisia oireita eri tavoin. Puhumaton lapsi saattaa vaikuttaa ulkopuolisen mielestä ilmeettömältä tai jähmettyneeltä, minkä seurauksena lapsen olemus voidaan tulkita virheellisesti muun muassa uhmakkuudeksi. Tilanne saattaa purkautua lapsen ahdistuksena ja ärtyisyytenä kotona, jos hän joutuu jatkuvasti kyseisiin tilanteisiin tai kiusatuksi puhumattomuutensa vuoksi.

Eräs äiti Pohjois-Suomen alueelta kertoo hänen lapsensa alkaneen oirehtia psyykkisesti jatkuvan koulukiusaamisen johdosta.

– Lapseni on aina ollut kotona iloinen ja eläväinen sekä menestynyt koulussa arvosanallisesti hyvin. Hän on kuitenkin hyvin voimakkaasti valikoivasti puhuva eli ei puhu lainkaan kodin ulkopuolella. Tämä johti vuosien saatossa tilanteeseen, jossa hakiessani apua hänen oireiluunsa, puhumattomuus tulkittiin väärin ja hän päätyi kuukausien tutkimusrumban ja ymmärtämättömyyden seurauksena satojen kilometrien päähän sijoitukseen. Lastani tutkivat henkilöt eivät osanneet useiden eri oireiden vuoksi hoitaa ja tulkita häntä oikein, joten eri lääkitykset ja jatkuva puhumaan painostaminen eri tilanteissa ajoivat häntä yhä syvemmälle ahdistukseen.

– Pahimmassa vaiheessa lapseni erotettiin meistä muista useammaksi viikoksi usean sadan kilometrin päähän, ja hän sai siellä autismidiagnoosin ahdistuneisuuden ja puhumattomuuden vuoksi. Tällä hetkellä lapseni asuu kotona, mutta on erittäin traumatisoitunut kokemuksistaan, eikä kykene jatko-opiskelemaan tai työelämään, nainen kertoo perheensä järkyttävistä kokemuksista.

Mutismiyhdistykselle kova tarve

Pohjois-Pohjanmaalla asuva 14-vuotias Silja (nimi muutettu) lopetti puhumisen kodin ulkopuolisille aikuisille ollessaan viisivuotias. Kotona Silja puhui monen muun mutistin tapaan normaalisti, mutta yhtäkkinen muutos puhumisessa tuli esiin päiväkodin kautta.

Äiti Marika (nimi muutettu) kertoo tytön puhumattomuuden tuoneen koulunkäyntiin haasteita, mutta opettajan tuella asiat ovat kuitenkin edenneet hyvin. Kolmannella luokalla häiriön virallinen diagnosointi oli tarpeen, sillä perhe koki tarvitsevansa enemmän tukea ongelmaan. Siljan valikoiva puhumattomuus alkoi vaikuttaa hiljalleen kaverisuhteisiin ja harrastuksiin.

– Silja puhuu tällä hetkellä ainoastaan lähimmille perheenjäsenille, ystävilleen sekä muutamalle ystävän vanhemmalle. Hän on erittäin iloinen ja huumorintajuinen nuori nainen, jonka puheentuotto tutuille on monipuolista ja runsasta, mutta silti hän vaikenee täysin kodin ulkopuolisten henkilöiden läsnä ollessa. Mutismi ei kuitenkaan vaikuta tytön eläväisyyteen, sillä hän liikkuu mielellään ja pitää hauskaa vapautuneesti ja äänekkäästi muun muassa vesipuistoissa ja huvipuistoissa, Siljan äiti kuvailee.

Silja itse kertoo äitinsä kautta, että hänen puhumattomuutensa lähinnä ihmetyttää ulkopuolisia, mutta varsinaista kiusaamista yksittäisiä haukkumisia lukuun ottamatta hän ei ole erityisemmin kokenut. Marika-äiti kertoo, että valikoivaan puhumattomuuteen diagnosoidut lapset ovat useimmiten vaativia itseään kohtaan, fiksuja, tunnollisia ja jopa perfektionismiin taipuvia persoonia. Lisäksi he ovat herkkiä ja havainnoivat ympäristöään tarkasti, jolloin he myös aistivat heihin kohdistuvat odotukset ja paineen herkästi. Tämän vuoksi he kokevat paljon epäonnistumista ja huonommuutta puhumattomuuden seurauksena.

– Mutismi vaikuttaa koulunkäyntiin paljon, sillä mutistit viittaavat harvoin, puhuvat vähän tai eivät lainkaan esimerkiksi pari- ja ryhmätehtävien aikana. He myös välttävät avun pyytämistä, jolloin he helposti alisuoriutuvat koulussa. Tämän vuoksi opettajien täytyisikin olla herkkiä havainnoimaan heitä, jotta onnistumisen kierre saataisiin alulle. Tämä ei valitettavasti ole opettajille helppoa suurten ryhmäkokojen ja useiden tukea tarvitsevien keskellä, Marika sanoo kuitenkin ymmärtäväisesti.

Hän jatkaa, että mutismia pitäisi tuoda huomattavasti voimakkaammin esille esimerkiksi oman yhdistystoiminnan kautta, jotta mutismi ymmärrettäisiin omana erillisenä häiriönään opetus- ja kasvatusalalla sekä sosiaalialalla ja terveydenhuollossa. Yhdistystoiminnan kautta myös avun saaminen tai sen löytäminen voisivat olla helpompaa.

– Vaikka mutismista ei puhuta yleisesti, se koskettaa noin paria prosenttia väestöstä. Selektiivisen mutismin yleisyys on siis Suomessa samaa luokkaa kuin esimerkiksi keliakian, hän huomauttaa totisena.

Mutismi aikuisena

Koska valikoiva puhumattomuus jää pois yleensä aikuisiän kynnyksellä, yli 18-vuotiaista mutisteista ei löydy juurikaan tietoa. Mutismin ennusteen arvioiminen on myös vaikeaa, koska pitkiä seurantatutkimuksia valikoivasti puhumattomista lapsista on vähän ja ne päättyvät usein ennen kuin tutkitut ovat täyttäneet 18 vuotta.

Etelä-Suomessa asuva Noora, 22, kertoo saaneensa diagnoosin vasta täysi-ikäiseksi tultuaan reilun viiden vuoden viiveellä.

– Itselläni mutismi ilmenee puhumattomuutena kodin ulkopuolella ja puhun pääsääntöisesti koulutunneilla ainoastaan avustajalleni. Puhumattomuuteni ei ole ongelma kavereilleni, eikä luokkatovereilleni, mutta sen sijaan se tuntuu olevan ylitsepääsemätöntä opettajille ja osalle isovanhemmistani. Mutismini astui kehiin koulukiusaamisen ja vaikeiden elämäntilanteiden seurauksena. Sanat eivät vain enää tulleet.

– Toki elämä on haasteellista ilman puhetta, mutta onneksi teknologia on kehittynyt, ja nykyään voi soittaa myös netin kautta. Myös hätänumeroon voi laittaa tarpeen vaatiessa tekstiviestin, kunhan rekisteröityy ensin kyseisen palvelun käyttäjäksi. Mutismi ei haittaa minua siis opiskeluissa, koska minulla on henkilökohtainen avustaja, mutta muissa vuorovaikutussuhteissa se on melkoinen haaste. Lääkärissä käydessäni saan käyttää potilaslain mukaista tulkkia. Onneksi monet asiat voi tänä päivänä hoitaa netissä ja kännykkää voi hyvin käyttää kommunikoinnin apuvälineenä, positiivinen ja huumorilla varustettu Noora tuumailee.

Noora jatkaa, että on yrittänyt tuoda selektiivistä puhumattomuutta esille muun muassa pitämällä koulussa Powerpoint-esitelmän mutismista ja kirjoittamalla blogia nimellä Hiljaisuuden Vankina.

– Haastavinta puhumattomuudessa on tietenkin puhumattomuus ja se, että tarvitsen koulussa apua koko ajan. Positiivista tässä on se, että olen tämän takia oppinut viittomaan jonkin verran. Kokemuksieni perusteella mutismista puhutaan todellakin liian vähän ja tästä tulisi viedä tietoa erityisesti päiväkoteihin ja kouluihin samalla tavalla kuin esimerkiksi tietoa diabeteksesta, hän kertoo sähköpostin välityksellä.

Teksti: Minna Korva-Perämäki

Katkarapuja ja liitelyä järven jäällä

Joskus mieli vääristää muistoja. Päihdelapsuuden kokeneilla ikävät muistot ovat usein päällimmäisinä, eikä muisti meinaa millään ymmärtää, että joka päivä eläminen ei ollut kamalaa.

Joskus mieli vääristää muistoja. Päihdelapsuuden kokeneilla ikävät muistot ovat usein päällimmäisinä, eikä muisti meinaa millään ymmärtää, että joka päivä eläminen ei ollut kamalaa. Että välissä oli päiviä, jolloin elämä oli mukavaa, huoletonta, täynnä naurua ja iloisia asioita. Minun mielessäni on monta kivaa päivää, jolloin kukaan ei ollut humalassa. Ei se mitään, vaikka minun lapsuuteni ei ollut kokonaisuudessaan leppoisaa ja huoletonta, koska minulla on paljon tärkeitä ja hyviä muistoja, joita vaalia.

Meillä oli aina valtavan hyvää ruokaa. Äitini oli taitava kokki, joka osasi suolata syyssienet ja tehdä itse hapankaalia. Hän teki aamupalan meille aina valmiiksi: teetä puolukkakupeista, voileipiä ja vähän hedelmää kauniisti katettuna. Äiti teki tattaripuuroa voin kera, karjalanpaistia, uunilohta, hasselbackan perunoita ja pastaa. Isä haki joskus Haaparannasta Ruotsista valtavan määrän katkarapuja, jotka syötiin olohuoneen matalan pöydän ääressä televisiota katsellen. Haaparannasta isä toi myös kotiin asti hampurilaiset, minulle ilman mitään mausteita. Sille naurettiin, että miltä se sellainen maistuu, kun ei edes ketsuppia ole.

Mökkimme kauniin, hiekkapohjaisen järven rannalla oli paikka, jossa minun muistikuvissani ei kukaan koskaan juonut. Joi isä kuulemma sielläkin, mutta minun muistoni ovat niistä päivistä puhtaat. Ehkä tekemistä metsässä vain oli liian paljon, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Siellä käen kukunnassa uimme ja soutelimme pitkät kesät, sillä äitimme oli opettaja. Minä osasin pienestä asti kalastaa ahvenia ihan itse ja sytyttää saunanpesän. Äiti paisteli kaasuhellalla teeleipiä, jos oli sadepäivä. Me siskot piirsimme paperinukkeja, ja minä nukuin isän painavan peiton alla parhaita unia silloin, kun isä oli kaupungissa töissä. Eräänä talvena jää oli niin sileä ja kirkas, että pystyimme luistelemaan vaivatta sen päällä. Jään läpi näkyi pohjaan saakka. Liitelimme kirkkaan jään pinnalla koko perhe, ja isä hassutteli pitkän kaulaliinansa kanssa. Se on lapsuuteni paras päivä.

Kotimme oli aina kauniisti sisustettu vuodenaikojen mukaan. Syksyllä verhoissa oli sieniä ja ruskeita sävyjä, jouluksi kaikki muuttui punaiseksi, ja keväällä verhot muuttuivat keltaisiksi tai mintunvihreiksi. Olohuone oli 80-luvulla juuri niin virtaviivainen kuin sisustuslehdissäkin. Marimekon näyttävät kankaat löysivät aina meille, ja saimme nähdä useita upeita kattauksia vielä pitkään äitini vanhentuessakin. Äitini taisi olla 80-luvun alussa ensimmäinen, joka laittoi pieniä jouluvaloja ulos oksiin. Kekseliäs oksaratkaisu herätti ihastusta kaikissa naapureissa, ja sen jälkeen niitä oli muillakin. Tuona jouluna istuin joskus sohvalla ja vain ihastelin noita kimaltavia ja lumoavia valoja.

Isäni oli parhaimmillaan selvänä hauska, seurallinen, vilkas ja vähän vekkuli. Eräänä jouluaattona, jolloin hän ei ollutkaan humalassa, hän leikki lentokonetta hautausmaalla käydessämme. Hän kaarteli kädet siipinä pitkin polkuja ja piti moottorin ääntä. Äitini puolestaan on aina ollut avarakatseinen, eläinrakas ja kekseliäs. Hän ei myöskään koskaan ole välittänyt ihmisen ammatista, asemasta, seksuaalisesta suuntauksesta tai ihonväristä, vaan on kannustanut pitämään kaikkia tasavertaisina. Minä olen saanut häneltä myös tavan auttaa ihmisiä. Koskaan emme jättäneet ketään kaupungilla makaamaan asfaltille tai puistonpenkille, ambulanssi tai poliisi tilattiin aina. Suurpiirteisyydenkin äitini on meille siskoille jättänyt. Asioita ei jäädä murehtimaan, tavaroita ei jemmata varastoihin ja jo sovittuihin asioihin ei palata. Joskus siivousvimmassa saatettiin ja saatetaan yhä heittää pois sellaistakin tavaraa, jota vielä olisi käyttöä, mutta ei sitäkään murehdittu. Tavaraa se vain on.

Teksti: Lea Ansamaa

Unelmana tavallinen elämä

Kun saisi vain olla tavallinen ihminen ja elää tavallista elämää. Näin kirjoitti keskimmäinen siskoistani kerran viestiinsä. Tavallinen on ollut minun … Jatka lukemista Unelmana tavallinen elämä

Kun saisi vain olla tavallinen ihminen ja elää tavallista elämää. Näin kirjoitti keskimmäinen siskoistani kerran viestiinsä. Tavallinen on ollut minun ja siskojeni harras toive vinksahtaneesta lapsuudestamme lähtien. Emme tarvitse merkkivaatteita, kalliita autoja, erikoisia harrastuksia tai mitään muutakaan mitä saa rahalla.

Tavallisuus on turvallista, tavallisuus on tasaista. Tavallisuudessa on tilaa erilaisille ajatuksille ja mielipiteille, eikä tavallinen elämä ole räikeän mustavalkoista, kuten meillä aina oli. Meillä joko vihattiin tai rakastettiin, harmaita sävyjä ei tunnettu. Eivätkä pienet tytöt tietäneet, että monista asioista voi olla eri mieltä.

Meillä lapsuudessa ei eletty tavallista elämää koskaan, eikä mihinkään asiaan suhtauduttu kuten muilla. Kotonamme elettiin kummallista kaksoiselämää. Pianolla pimputeltiin Aaronin värikkäitä pianokirjoja, vaikka samaan aikaan isä makasi toista viikkoa Koskenkorva-pöhnässään makuuhuoneessa ja sai välillä rattijuopumussakot. Kävimme kaupungilla suklaaleivoksilla äidin kanssa, mutta vasta myöhemmin ymmärsin, että kävimme kaupungilla vain päästäksemme samalla Alkoon.

Meillä oli auto kuten muillakin, paitsi ettei kukaan koskaan ollut selvin päin sitä ajamassa. Teininä olisin toivonut kotiintuloaikoja, mutta mitä ne olisivat hyödyttäneet? Äitini olisi joka tapauksessa sammunut jo sänkyyn, eikä huolehtisi tuon taivaallista siitä, missä minä olin ja kenen kanssa. Kotiintuloaika olisi ollut tavallista, ja koska halusin niin kovasti olla tavallinen, minä saatoin valehdella kavereilleni, että minunkin pitää olla kahdelta kotona.

Kun tuli pihatalkoiden aika, meillä pantiin verhot kiinni ja piiloteltiin sisällä. Mielessäni toivoin, että oma äitini olisi haravoinut muiden äitien kanssa, laitellut myöhemmin makkaroita grilliin ja saunonut yhteissaunassa, mutta oma äitini lymysi verhojen takana ja haukkui kaikki pihalle lähteneet talkoolaiset. Sentään minä pääsin ulos, koska talkoissa oli minusta mukava olla. Ulkona olivat kaikki muutkin, ja yhteisen tekemisen tunne oli iloinen ja turvallinen.

Urheilu ja liikunta olivat äitini mielestä tyhmää, vaikka minusta olisi ollut hauskaa, kun vanhempani olisivat pyöräilleet ja hiihtäneet. Urheilun katsominen televisiosta oli yhtä tyhmää, ja vasta nyt aikuisena olen oppinut nauttimaan esimerkiksi Olympialaisten tunnelmasta. Makaronilaatikosta ei saanut pitää, hevosista tykkääminen oli junttia, uskonnosta puhuminenkin oli naurettavaa ja kaiken tämän keskellä minä näin kirkkaana, millaista tavallinen elämä olisi voinut olla. Että tuosta kierosta perhe-elämästä alkoholin ja lääkkeiden sekakäytön keskellä minä tunnistin ne asiat, jotka olivat vinossa. Ja minä korjasin ne myöhemmin.

Nyt olen ylpeä tavis, joka antaa lapsilleen mahdollisuuden olla eri mieltä ja pitää eri asioista kuin minä. Haluan antaa heille myös esimerkin terveistä elämäntavoista ja liikunnallisesta elämästä. Meillä saa olla vihainen, surullinen ja heikko, meillä saa jutella uskonnosta. Meidän viikkomme kuluvat lähes aina samanlaista rataa, ja vuodenkierrossa on toistuvia tapoja, jotka luovat turvaa ja antavat mahdollisuuden ennakointiin. Tavallisen elämän kohokohtia ovat juhlat, lomat ja matkat, joita ei meidän perheessämme tarvitse jännittää etukäteen. Kukaan ei joudu pelkäämään sitä, että juuri kun mökkikamppeet on pakattu, kuuluu vodkapullon korkin avautumisen ääni ja matka jää silläkin kertaa tekemättä. Tavallisen elämän kulkijat pitävät lupauksensa ja antavat kaiken tavallisuuden keskellä lapsilleen mahdollisuuden kasvaa suoraan, ei kieroon.

Teksti: Lea Ansamaa

Sosiaalisuudesta, yksin olemisesta ja yksinäisyydestä

Suoritan pitkäaikaisen suunnitelmani mukaisesti toista korkeakoulututkintoani. Ulkomaisella tutkinnolla on ollut vaikea saada Suomessa töitä, lisäksi maahanpalaajan haasteenani on Suomi-ulkopuolisuus. Opinnot … Jatka lukemista Sosiaalisuudesta, yksin olemisesta ja yksinäisyydestä

Suoritan pitkäaikaisen suunnitelmani mukaisesti toista korkeakoulututkintoani. Ulkomaisella tutkinnolla on ollut vaikea saada Suomessa töitä, lisäksi maahanpalaajan haasteenani on Suomi-ulkopuolisuus. Opinnot täydentävät aiempaa tutkintoani ja työkokemustani, päivittävät osaamistani ja ovat ehdoton keino verkostoitua. Metropolian monimuotokoulutuksessa tapaan asiantuntijoita eri puolilta Suomea ja kuulen, mitä maamme kulttuurielämässä on meneillään.

Kulttuurituotannon YAMK-opinnoista suuri osa toteutetaan itseopiskeluna. Päätin keskittää energiani tänä vuonna vain kahteen asiaan: opiskeluun ja liikuntaan. Sosiaalinen elämä vie liikaa aikaani ja siksi rajoitan sitä. Poistuin WhatsApp-ryhmistä ja lopulta poistin koko sovelluksen puhelimestani. Nyt on aika hiljaista.

Lukutreffit voimaannuttavat

Lähden lähes päivittäin kirjastolle. Valitsen aamusta opiskeltavan osa-alueen ja nakkaan sopivat kirjat reppuun. Lähden kirjastolle kuin työpaikalle, otan eväät mukaani ja hiljennän puhelimeni.

Toverin kanssa lukutreffien sopiminen lisää opiskelun mielekkyyttä. Vaikka istumme erikseen, on palkitsevaa, että lukusalin toiselta tuolilta kohoaa hymy. Tiedän toisenkin voittaneen itsensä ja tietomäärämme on kasvanut. Yhdessä oppiminen lisää yhteyden kokemusta, vaikka yhteisen kahvitauon pitäminen jääkin.

Liika jutteleminen ja kuunteleminen vähentää hiljaisena tarkkailijana kokemaani luksuksen määrää. Vaan ellen tapaa toisia, jään helposti ulkopuolelle. Minun on varottava, ettei yksinolosta tule yksinäisyyttä.

Ihminen tarvitsee ajatusten vaihtoa, toisen kanssa näkemistä ja kokemista, nauramista ja itkemistä. Sosiaalinen media ja chatti täyttävät monella yksinäisyyden kolon. Jos niistä kirjautuu ulos, jää monesta paitsi. On tärkeää pitää huolta siitä, että ainakin liikkuu ihmisten joukossa.

Vuoropuhelua taiteen kanssa

Kaupungissa asuu tarpeeksi väkeä. Yksinäisyyden hetkellä kannattaakin vähintään lähteä ulos kävelylle, ehkä ajautua tai hakeutua ilmaistapahtumien pariin, syysiltaisin keskustelutilaisuuksiin. Kynnys kutsua itsensä perheellisten ystävien luo tuntuu joskus korkealta. Silti kannattaa kokeilla. Rakkaalle läheiselle voi suoraan sanoa: hei, voisimmeko viettää yhdessä aikaa, olen kyllästynyt olemaan niin paljon itsekseni.

Yksineläjää ei haluta unohtaa, mutta perheellisten kiireisiin tämä eri todellisuudesta tuleva kummajainen ei välillä tunnu mahtuvan. Sinkkujen aktiivisuus liikunnan ja harrastusten parissa on ilmeistä.

Vaikeampi on tilanne sillä, joka ei tunne kuuluvansa mihinkään, vaan on ikään kuin unohtanut, millaista on olla toisten parissa, tai kun elämä on kohdellut niin, että on ikään kuin joutunut syrjäytetyksi.

Kallion kaupunginosassa kapakoita on vieri vieressä. Ne ovat auki silloinkin, kun kirjasto tai uimahalli sulkeutuu, työväenopistolla on kesätauko tai tanssikoulun opetus on päivän osalta ohi. Kun on yhden hengen yksikkö, voi illanvietto kotona elokuvien ja kirjojen ääressä joskus tuntua ankealta. Kun ei juo alkoholia, ei baari tunnu kiinnostavalta ihmisten kohtaamispaikalta.

Kulttuuri on kaupungin keidas. Yksinolija voi löytää yhteisöllisyyttä taidenäyttelyssä käydessään. Taiteen äärellä voi seisoa vuoropuhelussa ja olla osa niitä, joita taiteen katsominen puhuttelee. Yhteisöllinen taiteen kokeminen ruokkii mieltä enemmän kuin kevyt ja pinnallinen päivittäinen jutustelu.

Joillakin taidemuseoilla ei ole lainkaan pääsymaksua. Vierailin Vantaan kaupungin taidemuseossa Artsissa, kun oli muuta asiaa Myyrmäkeen. Pax – puhutaan rauhasta -näyttely todella yllätti. Vietin pitkän iltapäivän hienoja töitä kuunnellen.

Sosiaalisuus ja yksin olo

Olen käynyt sosiaalisuuden ja yksinolon vuoropuhelua sisälläni lapsuudesta alkaen. Kun samanikäistä leikkikaveria ei löytynyt, opin viihtymään kynä kädessä.

Kielen ja kirjallisuuden parissa oleminen tuottaa minulle rauhaa ja hyvinvointia. Siksi ryhmässä olon tarve on vähäisempää. Kulttuurialan tehtävissäni haluan tavoittaa ihmisiä, jotka ovat vaarassa syrjäytyä kielitaidottomuuden tai työttömyyden vuoksi.

Olen mukana rakentamassa pienimuotoisia elokuvaklubeja, joissa kielikynnyksen edessä olevat ja suomenkieliset työttömät voivat kohdata toisiaan. Elokuvaklubeissa käytävistä keskusteluista toivomme voimaannuttavia ja työkykyä edistäviä kokemuksia kävijöille.

Teksti: Silva Rikala

Mielikuvitusmatka päihteettömään kuukauteen

Rikokset puolittuisivat, monilta kuolemiltakin vältyttäisiin.

Rikokset puolittuisivat, monilta kuolemiltakin vältyttäisiin.

 

Mitä tapahtuisi, jos kaikki päihteet – huumeet, alkoholi ja nikotiinituotteet – häviäisivät kuukauden ajaksi? Millä tavalla se näkyisi arjessa, erilaisissa ammateissa tai kaupassa? Lähdetään mielikuvitusmatkalle päihteettömään kuukauteen selvittämällä miten eri tahot asian näkevät.

Ylikomisario Arto Autio Oulun poliisilaitokselta uskoo, että päihtyneiden häiriökäyttäytymiset ja rikokset vähenisivät aluksi radikaalisti.

– Arvioin, että poliisin hälytystehtävät vähenisivät puolella. Sama tapahtuisi rikosten kohdalla, eli ne puolittuisivat.

Poliisilla jäisi enemmän aikaa esimerkiksi onnettomuuksien, varkauksien, petosten, kavallusten ja muiden rikosten selvittämiseen ja niiden ennalta ehkäisyyn.

Autio on kuitenkin arvelee ihmisten keksivän uusia keinoja päihtymiseen.

– Jonkin ajan kuluttua tilalle tulisivat korvaavat päihtymisen keinot. Ihmiset kyllä keksisivät uudet keinot pään saamiseksi sekaisin, ja se haettaisiin tavalla, jota ei vielä tunneta.

 

Entä kauppa? Isossa elintarvikeliikkeessä alkoholin myynnin loppuminen näkyisi myös välittömästi.

– Myynnin ja tuoton menetykset olisivat suuret, ja se johtaisi väistämättä yt-neuvotteluihin, toteaa K-Citymarket Kaakkurin kauppias Risto Kontturi.

Myynnin numeroissa se tarkoittaisi kymmenen prosentin luokkaa kuukauden aikana. Viikonloppuun ei tarvitsisi satsata niin paljon väkeä töihinkään, koska henkilökuntaa ei tarvittaisi osastojen ylläpitoon niin montaa.

Kontturi pohtii päihteettömyyden tuovan myös kaupalle jotakin hyvää:

– Häiriötilanteiden määräkin vähenisi, joskin sitä on meillä aika vähän.

Vartijaresurssejakin tarvittaisiin vähemmän, mutta vartijoiden tarve ei kokonaan poistuisi.

– Neliöitä jäisi ainakin muille tavararyhmille reilusti, kauppias toteaa miettiessään tilanteen positiivisia puolia.

 

Päihteet kuormittavat tunnetusti erityisesti terveys- ja sosiaalialan työtä.

– Päihteettömyys näkyisi myös terveysasemalla pian, kertoo Oulun kaupungin hyvinvointipalvelujen palvelupäällikkö Sirkku Kaltakari.

– Vastaanotolla käy päihteiden väärinkäyttäjiä, jotka hakevat huonoon oloonsa helpotusta. Joskus myös krapulan takia saatetaan tulla hakemaan lääkärintodistusta töihin, hän kertoo.

– Toki joissakin tapauksissa päihdeongelma on vain oireiden taustalla, ja sitä hoitajat ja lääkärit eivät välttämättä huomaa, jos potilas kieltää ongelmansa tai ei kerro siitä.

Kaltakari pohtii myös sitä, voisiko tilanne jopa lisätä yhteydenottoja terveysasemalle.

– Niiden kohdalla, jotka käyttävät päihteitä mielenterveysongelmiinsa, voisivat käynnit asemalla jopa lisääntyä.

– Mutta on tietysti vaikea arvioida, miten tilanne jatkuisi tuon kuukauden jälkeen. Öisin ja viikonloppuisin toimivassa päivystyksessä muutos olisi tietysti dramaattisempi kuin päiväsaikaan toimivalla terveysasemalla, Kaltakari sanoo.

Osa kuolemista vältettäisiin sairaalan yhteispäivystyksessä.

Osastonhoitaja Eija Marin-Pekkala Oulun yliopistollisen sairaalan yhteispäivystyksestä kertoo, että alkoholin ja huumeiden loppuminen näkyisi hyvin pian yhteispäivystyksessä.

– Tupakan vaikutukset näkyisivät hitaammin, joskin keuhkoahtaumataudin aiheuttamien hengitysvaikeuksien vuoksi tullaan myös päivystykseen. Päihteet lisäävät psyykkistä pahaa oloa, joten aggressiivisten potilaiden määrä vähenisi. Samalla vähenisi tarve turvahuoneelle. Myös riskitilanteet vähenisivät sekä yleinen järjestys, siisteys ja viihtyvyys lisääntyisivät. Uskon, että muutamalta kuolemaltakin säästyttäisiin, Marin-Pekkala arvioi.

 

Päihteidenkäyttäjät hakeutuvat hoitoon yöaikaan, joten muutos näkyisi potilaiden määrässä erityisesti öisin. Vartijoiden tehtävät vähenisivät, ja hoitajilla olisi rauha tehdä työtä. Hoitajilla olisi enemmän aikaa auttaa vanhuksia, kuunnella potilasta ja olla läsnä. He ehtisivät paremmin huolehtia tavaroita paikoilleen ja täyttää tarvikekaappeja.

– Vartijoiden työn sisältö muuttuisi enemmän ohjaamiseksi ja opastamiseksi, ja voi olla, että vartijoiden sijaan meille riittäisi vahtimestari. Lapset ja vanhukset saisivat odottaa omaa vuoroaan ilman pelkoa, ja henkilökunta kokisi vähemmän haukkumista ja arvostelua.

Myös eriarvoisuuden tunne vähenisi, sillä päihtynyt potilas on usein otettava vastaan ennen muita. Hän vaatii usein välitöntä tarkistamista ja ensiapua. Sitä on vaikea muiden potilaiden ymmärtää.

– Sosiaalipäivystyksessä tehtävien väheneminen näkyisi todennäköisesti jo ensimmäisinä päivinä, toteaa vastaava palveluesimies, sosiaalityöntekijä Mira Takkinen Oulun kaupungin sosiaalipalveluista.

Kaikkiaan Sosiaalipalveluissa tehtävät vähenisivät hänen mukaansa noin 12 prosenttia.

– Jos oletetaan, että päihteiden käyttöön liittyviä tehtäviä ei tulisi tämän kuukauden aikana, vähenisivät tehtävämme noin 120:lla kuukaudessa eli noin 12 prosenttia. Lastensuojeluilmoitusten määrä vähenisi mahdollisesti jopa suuremmassa suhteessa.

Päihteet liittyvät usein myös väkivalta- ja kriisitilanteisiin, joten todennäköisesti myös nämä tehtävät vähenisivät sosiaalipäivystyksessä. Tilanne saattaisi toisaalta hetkeksi myös pahentua.

– Vierotusoireet saattaisivat kärjistää tilanteita kotona ja kadulla ja aiheuttaa myös väkivaltaa, Takkinen arvioi.

Sosiaalipäivystyksessä työ on niin laaja-alaista, että työtä riittäisi päihteistä huolimatta. Tuolloin olisi mahdollisuus käyttää työaikaa esimerkiksi ammattitaidon kehittämiseen ja muiden tehtävien hoitamiseen ilman jatkuvaa kiirettä ja työtehtävien priorisointia.

 

Teksti: Lea Ansamaa

Turvaihmisten sadetakki

Mielenterveysalalla puhutaan suojaavista tekijöistä, joiksi saatetaan kutsua esimerkiksi hyvää itsetuntoa, koulutusta tai hyvää fyysistä kuntoa. Ne antavat vastapainoksi voimaa ja … Jatka lukemista Turvaihmisten sadetakki

Mielenterveysalalla puhutaan suojaavista tekijöistä, joiksi saatetaan kutsua esimerkiksi hyvää itsetuntoa, koulutusta tai hyvää fyysistä kuntoa. Ne antavat vastapainoksi voimaa ja positiivisuutta silloin, kun elämässä jokin kohta linkuttaa. Suojana voi olla myös hyvä ystävä, mielikuvitus, harrastukset, lemmikit tai luonto.

On sanottu, että yksikin turvallinen aikuinen voi olla ratkaisevan pelastava tekijä silloin, kun omat vanhemmat eivät voi huolehtia lapsestaan kunnolla. Minulla on ollut suuri kunnia ja ilo saada tällaisia ihmisiä elämääni – he todella ovat olleet suojaavia tekijöitä, suoranaisia sadetakkeja, joiden alla on voinut olla piilossa sateelta ja tuulelta.

Isovanhempani olivat aarteitani. Lahden pappa, jonka sylissä oli hyvä hengähtää, kun hän henkselihousuissaan kiikkui keinutuolissa. Hannes-papan huoneessa oli mukava istua, sillä siellä oli esimerkiksi koira-aiheisia postimerkkejä. Pappa tuli kerran minua vastaan ekaluokalla kouluun. Hän seisoi aidan vieressä, kun kaikki luokkakaverini juoksivat ikkunaan kyselemään, kuka tuolla seisoo. Se on meidän pappa, minä sanoin ja tuskin jaksoin odottaa kotiinlähtöä ja papan kädestä pitämistä.

Lahden mummi puolestaan oli rauhallinen ja herkkä, lämmitteli karjalanpiirakoita ja huolehti, että syödään hyvin. Hän jaksoi aina valuttaa ison ammeen täyteen lämmintä kylpyvaahtovettä, kun vierailimme. Heidän kotinsa oli turvasatama.

Oulun mummi puolestaan näytti, millaista on olla ahkera ja aikaansaava. Hän kutoi, ompeli, teki hapankaalia, marjasti ja koristeli kakkuja, matkusti pitkin Eurooppaa. Hänen turvasatamaansa korkeaan kerrostaloon saattoi mennä teininäkin, kun kotona ei ollut mukavaa. Pyöräilin pitkän matkan ja katselimme yhdessä musiikkivideoita, joita näkyi vain mummin talossa, jossa oli kaapelikanavat. Hänen elinvoimansa kantaa minua vieläkin.

Isosiskoni elivät kanssani kaiken yhdessä, he tietävät, millaista se oli. He pitivät minua suojassaan ja tukevat minua yhä. Ei niin pientä murhetta, ettemme jakaisi sitä keskenämme. Vanhin siskoista antoi kahvirahaa, meikkasi discoon ja valehteli elokuvissa, että olen 14, vaikka olin 12. Hänenkin luonaan oli hyvä käydä teini-ikäisenä, sillä hän asui aivan lähellä. Sain toisen suojapaikan.

Keskimmäinen sisko lauloi kanssani joululauluja moniäänisesti, pesi tukkani, kun olin käynyt korvaleikkauksessa ja otti minut samaan lämpimään sänkyynsä nukkumaan kuudennella luokalla, kun kärsin nukkumaan menemisen peloista. Ilman heitä olisin ollut perheemme kaaoksen keskellä niin yksinäinen, etten varmaankaan olisi selvinnyt.

Anoppini, jonka tapasin jo teini-iässä, on ollut elämässäni vakaa kallio. Poikaystäväni ja nykyisen mieheni perhe on antanut minulle tavallisen elämän esimerkin.

On ollut lauantaisauna, tuoretta pullaa ja aina joku selvin päin, jos vaikka tarvitsee autoapua. Heiltä olen oppinut myös rahankäyttöä, koska omassa perheessäni se oli yhtä holtitonta kuin juominenkin. Useampi asunto-osake ehdittiin kulauttaa kurkusta alas. Anopille voi soittaa aina, hän on minun toinen äitini. Hänelle voin kantaa huoleni ja hän saa sen pienenemään rauhallisella olemuksellaan. Hänessä on peili, josta paha ei tule takaisin voimakkaampana, eikä pelon liekkiä puhallettuna isommaksi, kuten omien vanhempieni kanssa. Tämän terveen, onnellisen perheen esimerkki on ollut minulle ohjenuora ja tavoite, johon itsekin olen pyrkinyt.

Teksti: Lea Ansamaa

Kostea opiskelijakulttuuri kuivuu

Alkoholilla on ollut erityinen asema teekkarikulttuurissa, mutta kulttuuri on muuttumassa.

Alkoholilla on ollut erityinen asema teekkarikulttuurissa, mutta kulttuuri on muuttumassa.

Teekkarisauna 1990-luvun lopulla. Ihmettelin, mihin Hervanta-juomispelin vetäjä tarvitsi megafonia. Asia selvisi, kun palasin saunasta puoli tuntia myöhemmin. Pelaajat olivat jo tukevassa humalassa, juomia oli valunut rinnuksille ja meteli oli valtava.

Tuo ilta oli yksi monista, joita olen saanut viettää teekkareiden maailmassa. Vuosijuhlissa, saunailloissa, sitseillä, Lappeenrannan Saimaa-ilmiössä, salaseurojen takahuoneissa, RWBK:n treenikämpällä, akateemisen kyykän MM-kisoissa ja muualla teekkariuden kovassa ytimessä on aina ollut hauskaa. Toisaalta myös alkoholia on noissa porukoissa kulunut runsaasti.

Opiskelijat ovat perinteisesti ryhmäytyneet kosteissa illanvietoissa, sillä alkoholi alentaa estoja ja vähentää epävarmuutta, joka estää tutustumasta uusiin ihmisiin. Toisaalta alkoholi myös heikentää unen laatua ja krapulassa opiskelukyky on alentunut.

Teekkarikulttuurissa ja vappulehdissä alkoholilla on ollut erityinen rooli. Ei ole näyttöä siitä, että teekkarit joisivat muita opiskelijoita enemmän, mutta juomiseen liittyvät perinteet, laulut ja puitteet ovat komeampia. Niin sanotun Polyteknikkojen Raittiusseuran missiona on ollut vuodesta 1969 saakka raitistaa maailmaa tuhoamalla kaikki alkoholi itse juomalla.

Teekkaritapahtumista on vaikeaa löytää valokuvia, joissa ei näy oluttölkkejä tai kuohuviinipulloja. Ulkopuolisten silmissä monet muidenkin haalariasuisten opiskelijoiden humalaiset toilailut ovat menneet teekkareiden piikkiin.

Iloa myös viinatta

Alkoholi mielletään yhä osaksi teekkarielämää. Kun toissa vuonna television alkoholiaiheiseen teemailtaan tarvittiin koehenkilöitä juomaan viinaa, Ylestä otettiin ensimmäisenä yhteyttä Tampereen teekkareihin.

Puheluun vastasi TEKin nuorten valiokunnan nykyinen puheenjohtaja Tiina Mikkonen.

– Toimittaja ehdotti, että joisin kossua suorassa lähetyksessä. Luulin ensin, että kyseessä on vitsi. Myös muita teekkareita yritettiin saada mukaan. Ketään ei kiinnostanut, pidimme ehdotusta loukkaavana. Mielikuva teekkareista on vanhentunut, se tulee jostain edellisiltä vuosikymmeniltä, Mikkonen sanoo.

Pikakysely kampuksille paljastaa, että ylioppilaskunnat ja killat ovat heränneet asenteiden muutokseen. Fuksipassin voi suorittaa ilman alkoholia, ja killoilla on alkoholittomia tapahtumia, jopa sitseille myydään alkoholittomia illalliskortteja. Nyt ryhmäydytään esimerkiksi kokeilemalla yhdessä uutta liikuntalajia.

Räkäkänni meni muodista

Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan opiskelijat käyttävät entistä vähemmän päihteitä. Alkoholin käyttö on vähentynyt etenkin miehillä.

Pian fuksitapahtumia kansoittavat kännykkä kädessä kasvaneet 2000-lukulaiset, jotka juovat vielä edellisiä ikäluokkia vähemmän.

Raittiiden korkeakouluopiskelijoiden osuus on kaksinkertaistunut 2000-luvulla. Yksi heistä on tamperelainen materiaalitekniikan opiskelija Mika Kiviluoma.

– Tyypillisin miljöö, jossa olen ollut mukana, on teekkarisauna. En muista, että minulta olisi koskaan suoraan kysytty siitä, etten juo. Jos asia on tullut muuten esille, en muista juurikaan joutuneeni perustelemaan valintaani. Muissa tapahtumissa, kuten Akateemisen kyykän MM-kisoissa ja wappuna, olen viime vuosina ollutkin valokuvaamassa, eikä kamera kädessä heiluvan teekkarin nollalinjaa ole kukaan koskaan ihmetellyt, Kiviluoma kertoo.

Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätion mukaan sosiaalista painetta alkoholinkäyttöön on edelleen. Joka seitsemäs opiskelija tiedostaa käyttäneensä ryhmäpaineen takia alkoholia enemmän kuin haluaisi.

– Tamperelaisessa fuksikasvatuksessa ollaan tarkkana siitä, että ketään ei painosteta juomaan. Tutorit ovat roolimalleja uusille opiskelijoille, sanoo Tiina Mikkonen.

– Tölkki kädessä on helpompaa olla, mutta se turvatölkki ei ole välttämättä omia kurssikavereita, vaan vanhempia tieteenharjoittajia varten. Edelliset sukupolvet ovat oppineet erilaiseen juomakulttuuriin.

Kun itse opiskelin 1990-luvulla, Tampereen teekkareiden Bommareissa oli jätesäkeillä vuorattu huone oksententelijoita varten.

– Ördääminen ei ole enää hyväksyttävää. Ei ole kiinnostusta eikä aikaa ryypätä, kun pitäisi saada tiukassa tavoiteajassa opinnot kasaan, Mikkonen sanoo.

Vain moukka kysyy, miksi et juo

Myös juomiseen liittyvä etiketti muuttuu. Otaniemen Polyteekkarimuseon johtaja Tiina Metso on kirjoittanut akateemisia käytösoppaita ja perehdyttänyt useita opiskelijasukupolvia akateemiseen tapakulttuuriin.

– 1800-luvulla maljat nostettiin vain tiukalla viinalla. Miksei nykyään voisi skoolata muullakin kuin alkoholilla? Ei ole mitään syytä jättää tapahtumien ulkopuolelle ihmistä joka ei juo. Vain moukka kysyy, ”miksi et juo?”, Metso toteaa.

 

Kirjoittaja Jussi Nousiainen on humanisti, jonka työ ja harrastukset ovat vieneet teekkareiden rientoihin. Artikkelia varten haastateltiin Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätion yhteisöterveyden ylilääkäri Noora Seiloa ja johtajaylilääkäri Jarmo Kantosta. Teksti on julkaistu TEK-verkkolehdessä 1.2.2018

Lapsuus päihdeperheessä saattaa oirehtia vasta aikuisena

Suojaavia tekijöitä voivat olla muut aikuiset, koulu ja mielikuvitus.

Suojaavia tekijöitä voivat olla muut aikuiset, koulu ja mielikuvitus.

Suomessa joka kymmenes lapsi elää päihdeperheessä. Tilanne on ollut samanlainen jo vuosikymmenet. On laskettu, että noin 400 000 suomalaista kantaa päihdeperheen haittoja mukanaan, joten päihdeperheessä kasvamista kutsutaan jo kansanterveysongelmaksi.

Monilla päihdeperheessä kasvaneilla lapsilla menee elämässä kohtalaisesti tai aivan hyvin. He löytävät paikkansa työelämästä ja perustavat oman perheen. Kuitenkin päihdeperheen lapset oireilevat useimmiten jollakin tavalla ja lapsuus päihdeongelmaisessa perheessä on riski terveydelle ja kehitykselle.

Suomessa kasvaa tällä hetkellä lähes 70 000 lasta perheessä, jossa ainakin toisella on päihdeongelma. Yhtä monta aikuista elää tulevaisuudessa tilanteessa, jossa tarvittaisiin psykologista apua. Päihdeongelmaisissa perheissä avioerot ovat yleisiä, joten niissä kasvavat lapset kohtaavat päihteideongelmien lisäksi myös rikkoontuvan kodin ongelmia. Kaiken kaikkiaan päihdeperheessä koetaan turvattomuutta ja pelkoa.

Vanhempien päihdeongelmat lisäävät merkittävästi pienten lasten riskiä joutua sairaalahoitoon tapaturmien vuoksi. Myös huostaanotot ovat lapsuudessa yleisiä, mutta tällöin perheessä on yleensä myös köyhyyttä ja muita ongelmia. Päihdelapsuus saattaa olla edesauttamassa syrjäytymistä.

Oireita nuorena ja aikuisena

Päihdeperheessä kasvaneet kantavat usein tiedostaen tai tiedostamattaan sisäisiä ristiriitoja. Nämä jännitteet taas saattavat ilmetä esimerkiksi jatkuvana stressitilana. Stressi saattaa oireilla käytöshäiriöinä tai somaattisina sairauksina.

Joskus lapsuuden kokemukset nousevat pintaan teini-iässä tai vasta aikuisuudessa. Myöhemmin elämässä psyykkiset häiriöt ovat yleisiä johtuen turvattomasta ja epävakaasta lapsuudesta – kiintymyssuhde varhaislapsuudessa on jäänyt vajaaksi. Lapsen psykologiset ongelmat varhaislapsuudessa ovat erityisen tyypillisiä niissä perheissä, joissa päihteidenkäyttäjä on äiti.

Valitettavasti alkoholiongelmaisten perheiden huono-osaisuus näyttää periytyvän – alkoholistivanhempien lapset pärjäävät usein muita lapsia huonommin koulussa ja kouluttautuvat vähemmän peruskoulun jälkeen kuin muut. Päihdeperheissä kasvaneiden aikuisten oireita ovat yleisimmin huono itsetunto, jännitys pelko ja aggressiivisuus.

Toisaalta osa pyrkii myös tiedostamattaan kompensoimaan lapsuudesta saatua riittämättömyyden tunnetta ylisuorittamisella tai pakonomaisella menestyksen tavoittelulla, jolloin suhde työhön tai velvollisuuksiin ei ole terve.

Usein välit vanhempiin ovat huonot tai jopa kokonaan katkenneet. Päihdeperheissä kasvaneet ajautuvat joskus itsekin päihde- ja ihmissuhdeongelmiin. Aikuisena voidaan kokea myös ikäviä muistivälähdyksiä lapsuudesta, unettomuutta, masennusta ja sulkeutuneisuutta.

Tie voi olla myös ylöspäin

Aina eivät päihdeperheissä kasvaneet kuitenkaan kasva kieroon, vaan heistä saattaa tulla pärjääjiä. Työelämässä he saattavat olla lannistumattomia, luovia ja hyviä ongelmanratkaisijoita. Lapsella ja nuorella saattaa olla monia suojaavia tekijöitä elämässään, jotka päihdeongelmista huolimatta kantavat aikuisuuteen saakka. Niitä voivat olla oma osaaminen ja temperamentti, terve tahto pärjätä sekä muut lapsen elämässä olevat ihmiset, jotka tukevat häntä. Myös suomalaiset hyvät päiväkodit ja koulut voivat kannustaa elämässä.

Lapsen korkean älykkyysosamäärän on myös havaittu olevan suojaava tekijä. Lisäksi lapset löytävät turvapaikkoja mielikuvituksestaan, metsästä tai vaikka vain haaveilusta. Joskus oma huone ja sänky ovat turvallisia paikkoja rankan perhe-elämän keskellä. Jo yksikin turvallinen aikuinen lapsen elämässä on merkittävä apu haastavissa olosuhteissa. Turvallinen aikuinen voi olla isovanhempi, opettaja tai vaikka ystävän äiti. Myös harrastuksilla ja rakkaalla lemmikillä voi olla elämään positiivista virettä tuova vaikutus.

Artikkelissa on käytetty lähteinä useita suomalaisia tutkimuksia.

Teksti ja kuva: Lea Ansamaa

Planeetan kokoinen loikka

– Kun menneisyyden taakat jäävät taakse

- Kun menneisyyden taakat jäävät taakse

Luokkaloikaksi kutsutaan sitä, kun ihminen aikuisena muuttaa periaatteessa Suomessa näkymätöntä yhteiskuntaluokkaansa. Hän opiskelee tohtoriksi, vaikka on asunut työläisperheessä tai ryhtyy käsityöammattilaiseksi, vaikka on kasvanut akateemisessa kodissa.

Minä kasvoin perheessä, jossa vanhemmilla oli hyvät ammatit ja tulot, meillä oli munankeitin ja tiskikone silloin kuin muilla ei vielä ollut, meillä oli sievä kesämökki ja uusi auto. Me siskokset soitimme pianoa, osittain siksi, että halusimme ja osittain siksi, että se näytti ulospäin hyvältä. Minä tanssin balettia ja kävin paljon teatterissa ja konserteissa. Kävimme vappuna pihviravintolassa.

Olisin tosin vaihtanut mikroaaltouunin ja munankeittimen siihen, että tuossa akateemisessa perheessä olisi ollut hyvä olla. Omassa mielessäni lokeroin itseni sellaiseen luokkaan, johon myös ulkoisesti pahoinvoivat henkilöt vajoavat. Koin olevani huonompi kuin muut.

Kerran olin myrskyisänä iltana läheisellä ratsastustallilla, johon olin pyöräillyt salaa. Salaa, koska vanhempieni mielestä ratsastaminen ei ollut tarpeeksi hienoa. (Olisipa muuten hauska tietää, oliko heidän mielestään hienoa sitten se, että balettipukukaappini toisella puolella oli viinakätkökaappi.) Ilta pimeni ja luokkakaverini vanhemmat saapuivat yllättäen tallille. He olivat päättäneet hakea kaverini kotiin autolla, koska sää oli niin kehno. Autosta he huusivat luokkakaverilleni, että hyppää äkkiä autoon, tai hampurilaiset jäähtyvät. He olivat käyneet uudessa Carroll’s-hampurilaisravintolassa.

Minä seurasin vaivihkaa sivusta tuota tilannetta ja se piirtyi mieleeni ihmeen terävänä. Ajatella, että niin moni asia oli hänen elämässään toisin. Ensinnäkään vanhempani eivät tienneet, että olin tallilla ja vaikka olisivat tienneet, kukaan ei olisi kuuna päivänä hakenut minua sieltä pois huonon sään takia. Toki vanhempani eivät enää silloin edes eläneet samassa kodissa.

Luokkakaverini molemmat vanhemmat tulivat tallille yhdessä ja olivat molemmat huolissaan hänen kotimatkastaan. Sitten vielä sekin, että he olivat illalla ajokunnossa! Meillä oli auto, mutta ei sillä kukaan iltaisin ajanut, koska oli otettu niin paljon viiniä rentoutumiseen. Oli jopa haettu hampurilaisia. Noin vain! Olin niin kateellinen, ettei sitä enää voi kutsua edes kateudeksi. Minä koin olevani toisella planeetalla. Meillä olisi ollut varaa autoon, ratsastustuntuneihin ja hampurilaisiin, mutta tuollainen tilanne olisi ollut perheessäni täysin mahdoton.

Myöhemmin elämässäni olin keskellä rakennusurakkaa, kun minä ja mieheni rakensimme uutta omakotitaloa. Katselin rakennusaikana muita perheitä kokien syvää ulkopuolisuuden tunnetta. Tuossa nuo ylempiarvoiset ihmiset taloja rakentavat, ovat normaalien ihmisten isossa valtamerilaivassa ja vilkuttavat minulle, joka keikun pienessä puupaatissa laivan jälkiaalloissa. Miten minä voisin mitenkään sopia siihen joukkoon?

Silti kukaan silloin uusista ja nyt jo nykyisistä naapureistani ei hetkeäkään ajatellut, että en olisi kuulunut heihin, tuohon aivan tavallisten ja kunnollisten ihmisten porukkaan. Ei sellainen asia näy ulospäin. Minä itse olin yksin siinä pienessä veneessä – edes perheeni ei mielestäni ollut matkassani. Kunnes lopulta työterveyspsykologilta apua saatuani katkaisin paatin narun ja hyppäsin valtamerilaivaan muiden kanssa. Heilutin kättäni pikku veneelle, joka sittemmin hävisi näkyvistä.

Se oli oma luokkaloikkani, jonka tein oman pääni sisällä. Minä vaihdoin planeettaa.

Teksti: Lea Ansamaa

Suomessako tiukka alkoholilaki?

Islannissa oli kieltolaki vielä 1980-luvun lopulla.

Islannissa oli kieltolaki vielä 1980-luvun lopulla.

Uuden alkoholilain ollessa tekeillä, alkoholiteollisuus toisteli kuinka Suomen lainsäädäntö on prosenttijuomien osalta poikkeuksellisen tiukka. Esimerkkejä haettiin “vapaasta Euroopasta”, jossa viinitkin ovat ruokakaupoissa.

Todistelun tuoksinassa unohdettiin mainita perinteisten viinimaiden juomiseen liittyvä tiukka sosiaalinen kontrolli, joka on täysi vastakohta Suomen sosiaalisen puuttumattomuuden ihanteelle. Vai koska olet viimeksi kuullut suomalaisen ilmaisevan pahennusta ystävänsä nousuhumalasta?

No, kun ruvetaan vertailemaan alkoholilakeja, käännetäänpä katseet Islannin suuntaan.

Suomi salli juuri 5,5 %:set juomat ruokakauppoihin. Islannissa vastaava raja on 2,25%. Sitä vahvemmat myydään paikallisessa alkossa, Vinbúðinissa, joka sulkee ovensa iltakuudelta. Yli 2,25%:sia juomia ei saa mainostaa lainkaan.

Alkoholin ostamisen ikäraja on 20 vuotta. Raitis 18-vuotias onkin saarivaltiossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Toisaalta tähän vaikuttanee myös vahva panostus nuorten harrastustoimintaan.

Alkoholiverokin on korkea, etenkin väkevien osalta. Oluen osalta se on vain vartin verran meikäläistä enemmän, mutta viinaa verotetaan lähes kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa hinnan Suomeen verrattuna.

Vahvalla sääntelyllä on Islannissa vankka kansan tuki, ja viimeiset vuosikymmenet maan alkoholilaki on pysynyt lähes muuttumattomana. Asenteista kertoo sekin, että maassa oli alkoholin kieltolaki vuodesta 1935 aina vuoteen 1989 asti.

Kuten arvata saattaa, Islannin alkoholinkulutus ja alkoholihaitat asukasta kohti ovat pohjoismaista vähäisimpiä.

Teksti: Janne Valkeapää