– Toiset meistä ovat luonnostaan Toyotia.

Hieman ennen kuin täytin neljäkymmentä, tarvitsin kipeästi apua. Lapsuuteni möröt olivat istahtaneet harteilleni ja näin mustaa. Olin onnekas ja sain apua – työterveyspsykologini nosti minut takaisin valoon ja luottamukseen, mutta ennen kaikkea opetti minut pitämään itsestäni sellaisena kuin olen. Jo oli aikakin!
 
Kuvittelin ja visioin nimittäin mielessäni, että nyt kun pääsen avun lähteille, astelen sinne sisään tällaisena kuin olen: impulsiivisena, tunteellisena, herkkänä. Ja sitten kun on möyhennetty muutama kuukausi tai muutama vuosi, putkahtaa ovesta ulos uudistunut minä. Sellainen, jollaiseksi ajattelin haluavani muuttua: tasaiseksi, rauhalliseksi, tyyneksi, järjestelmälliseksi ja asioista rationaalisesti ajattelevaksi. Ihmiseksi, joka ei hötkyile, hermoile eikä murehdi. Joka ei aivan kaikesta itke, naura, ahdistu, pelleile tai liioittele. Eikä ainakaan pelkää ikinä enää mitään. Mutta eihän se sellainen putki ollutkaan. Loppujen lopuksi putkahdin ulos omana itsenäni. Vahvempana ja itseeni uskovana ja kiitollisena siitä, millainen juuri minä olen.

Psykologi käytti loistavaa vertauskuvaa – autoja. Hän totesi, että minä olen Ferrari. Upea, kiiltävä, virtaviivainen ja hirveän nopea. Ehdin paikkoihin, joihin muut eivät ennätä – ainakaan niin nopeasti kuin minä. Olen jo siellä! Minä kiidän ja kaarran, en ehdi sivuilleni vilkuilla. Ferrari on erilainen, se on häikäisevä. Sen vauhti tuntuu joskus vatsanpohjassa asti. Minun nopeuttani ja tyyliäni saatetaan jopa ihailla, olenhan toiminnan auto. Mutta sen moottori on arvaamaton. Se saattaa sammua keskelle pimeää taipaletta eikä se meinaa käynnistyä uudelleen. Tulipunainen autoni saattaa arvaamattomuudessaan ajaa tieltä ja rysäyttää suin päin kohti varvikkoa, josta se tarvitsee vetoapua noustakseen ylös. Tällaisen Ferrarin bensatankki saattaa myös tyhjentyä ihan yhtäkkiä kesken lujan vauhdin.

Psykologi tähdensi, että sen sijaan, että onnistuisin vaihtamaan autoa, minun täytyy oppia hallitsemaan Ferrarin moottoria, joka käy kovilla kierroksilla ja tuntuu olevan oikeastaan aina käynnissä. Ja minun täytyy oppia pitämään Ferraristani. Sentään aika harva saa olla kilpa-auto.

Jotkut ovat luonnostaan Toyotia, kertoi psykologi. Minusta ei tule ikinä Toyotaa, vaikka siihen silloin tähtäsin. Halusin ehdottomasti arvaamattoman Ferrarin ratista pois. Miten hienoa voisi saada olla Toyota. Se kulkee tasaisesti, jarruttaa aina ajoissa ja pysyy helposti tiellä. Se tietää ja ennakoi, mihin se ajaa ensi viikolla ja se luottaa siihen, että moottori hyrrää aina tasaisesti ja rauhassa. Se levähtää välillä autotallissa. Bensa ei lopu, ja se näkee kaukaa syvät kuopat ja pusikot, eikä suin päin aja niitä päin. Ihailen Toyotia ja niiden mieltä tyynnyttävää hurinaa. Silti minä olen ja pysyn nopeana kilpurina.

Onnekseni meidän perheessämme on monenlaisia autoja. Yksi tulipunainen Ferrari, yksi järkevä ja luotettava Toyota ja kaksi nuorta autoa, joista näyttää myös tulevan Toyotia. Metkaa on se, miten hyvin ne sopivat keskenään samalle tielle. Kun toinen kaasuttaa, toinen voi vähän jarruttaa – joskus jopa vetää köydellä pois montusta. Ja joskus, kun kaikki hyppäävät Ferrarin kyytiin, saatetaan kiitää hetken mielijohteesta paikkoihin, joihin ei muuten olisi ikinä keksitty lähteä. Silloin jäisi monta unohtumatonta ajoretkeä tekemättä.

Teksti: Lea Ansamaa

Joskus mieli vääristää muistoja. Päihdelapsuuden kokeneilla ikävät muistot ovat usein päällimmäisinä, eikä muisti meinaa millään ymmärtää, että joka päivä eläminen ei ollut kamalaa. Että välissä oli päiviä, jolloin elämä oli mukavaa, huoletonta, täynnä naurua ja iloisia asioita. Minun mielessäni on monta kivaa päivää, jolloin kukaan ei ollut humalassa. Ei se mitään, vaikka minun lapsuuteni ei ollut kokonaisuudessaan leppoisaa ja huoletonta, koska minulla on paljon tärkeitä ja hyviä muistoja, joita vaalia.

Meillä oli aina valtavan hyvää ruokaa. Äitini oli taitava kokki, joka osasi suolata syyssienet ja tehdä itse hapankaalia. Hän teki aamupalan meille aina valmiiksi: teetä puolukkakupeista, voileipiä ja vähän hedelmää kauniisti katettuna. Äiti teki tattaripuuroa voin kera, karjalanpaistia, uunilohta, hasselbackan perunoita ja pastaa. Isä haki joskus Haaparannasta Ruotsista valtavan määrän katkarapuja, jotka syötiin olohuoneen matalan pöydän ääressä televisiota katsellen. Haaparannasta isä toi myös kotiin asti hampurilaiset, minulle ilman mitään mausteita. Sille naurettiin, että miltä se sellainen maistuu, kun ei edes ketsuppia ole.

Mökkimme kauniin, hiekkapohjaisen järven rannalla oli paikka, jossa minun muistikuvissani ei kukaan koskaan juonut. Joi isä kuulemma sielläkin, mutta minun muistoni ovat niistä päivistä puhtaat. Ehkä tekemistä metsässä vain oli liian paljon, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Siellä käen kukunnassa uimme ja soutelimme pitkät kesät, sillä äitimme oli opettaja. Minä osasin pienestä asti kalastaa ahvenia ihan itse ja sytyttää saunanpesän. Äiti paisteli kaasuhellalla teeleipiä, jos oli sadepäivä. Me siskot piirsimme paperinukkeja, ja minä nukuin isän painavan peiton alla parhaita unia silloin, kun isä oli kaupungissa töissä. Eräänä talvena jää oli niin sileä ja kirkas, että pystyimme luistelemaan vaivatta sen päällä. Jään läpi näkyi pohjaan saakka. Liitelimme kirkkaan jään pinnalla koko perhe, ja isä hassutteli pitkän kaulaliinansa kanssa. Se on lapsuuteni paras päivä.

Kotimme oli aina kauniisti sisustettu vuodenaikojen mukaan. Syksyllä verhoissa oli sieniä ja ruskeita sävyjä, jouluksi kaikki muuttui punaiseksi, ja keväällä verhot muuttuivat keltaisiksi tai mintunvihreiksi. Olohuone oli 80-luvulla juuri niin virtaviivainen kuin sisustuslehdissäkin. Marimekon näyttävät kankaat löysivät aina meille, ja saimme nähdä useita upeita kattauksia vielä pitkään äitini vanhentuessakin. Äitini taisi olla 80-luvun alussa ensimmäinen, joka laittoi pieniä jouluvaloja ulos oksiin. Kekseliäs oksaratkaisu herätti ihastusta kaikissa naapureissa, ja sen jälkeen niitä oli muillakin. Tuona jouluna istuin joskus sohvalla ja vain ihastelin noita kimaltavia ja lumoavia valoja.

Isäni oli parhaimmillaan selvänä hauska, seurallinen, vilkas ja vähän vekkuli. Eräänä jouluaattona, jolloin hän ei ollutkaan humalassa, hän leikki lentokonetta hautausmaalla käydessämme. Hän kaarteli kädet siipinä pitkin polkuja ja piti moottorin ääntä. Äitini puolestaan on aina ollut avarakatseinen, eläinrakas ja kekseliäs. Hän ei myöskään koskaan ole välittänyt ihmisen ammatista, asemasta, seksuaalisesta suuntauksesta tai ihonväristä, vaan on kannustanut pitämään kaikkia tasavertaisina. Minä olen saanut häneltä myös tavan auttaa ihmisiä. Koskaan emme jättäneet ketään kaupungilla makaamaan asfaltille tai puistonpenkille, ambulanssi tai poliisi tilattiin aina. Suurpiirteisyydenkin äitini on meille siskoille jättänyt. Asioita ei jäädä murehtimaan, tavaroita ei jemmata varastoihin ja jo sovittuihin asioihin ei palata. Joskus siivousvimmassa saatettiin ja saatetaan yhä heittää pois sellaistakin tavaraa, jota vielä olisi käyttöä, mutta ei sitäkään murehdittu. Tavaraa se vain on.

Teksti: Lea Ansamaa

Kun saisi vain olla tavallinen ihminen ja elää tavallista elämää. Näin kirjoitti keskimmäinen siskoistani kerran viestiinsä. Tavallinen on ollut minun ja siskojeni harras toive vinksahtaneesta lapsuudestamme lähtien. Emme tarvitse merkkivaatteita, kalliita autoja, erikoisia harrastuksia tai mitään muutakaan mitä saa rahalla.

Tavallisuus on turvallista, tavallisuus on tasaista. Tavallisuudessa on tilaa erilaisille ajatuksille ja mielipiteille, eikä tavallinen elämä ole räikeän mustavalkoista, kuten meillä aina oli. Meillä joko vihattiin tai rakastettiin, harmaita sävyjä ei tunnettu. Eivätkä pienet tytöt tietäneet, että monista asioista voi olla eri mieltä.

Meillä lapsuudessa ei eletty tavallista elämää koskaan, eikä mihinkään asiaan suhtauduttu kuten muilla. Kotonamme elettiin kummallista kaksoiselämää. Pianolla pimputeltiin Aaronin värikkäitä pianokirjoja, vaikka samaan aikaan isä makasi toista viikkoa Koskenkorva-pöhnässään makuuhuoneessa ja sai välillä rattijuopumussakot. Kävimme kaupungilla suklaaleivoksilla äidin kanssa, mutta vasta myöhemmin ymmärsin, että kävimme kaupungilla vain päästäksemme samalla Alkoon.

Meillä oli auto kuten muillakin, paitsi ettei kukaan koskaan ollut selvin päin sitä ajamassa. Teininä olisin toivonut kotiintuloaikoja, mutta mitä ne olisivat hyödyttäneet? Äitini olisi joka tapauksessa sammunut jo sänkyyn, eikä huolehtisi tuon taivaallista siitä, missä minä olin ja kenen kanssa. Kotiintuloaika olisi ollut tavallista, ja koska halusin niin kovasti olla tavallinen, minä saatoin valehdella kavereilleni, että minunkin pitää olla kahdelta kotona.

Kun tuli pihatalkoiden aika, meillä pantiin verhot kiinni ja piiloteltiin sisällä. Mielessäni toivoin, että oma äitini olisi haravoinut muiden äitien kanssa, laitellut myöhemmin makkaroita grilliin ja saunonut yhteissaunassa, mutta oma äitini lymysi verhojen takana ja haukkui kaikki pihalle lähteneet talkoolaiset. Sentään minä pääsin ulos, koska talkoissa oli minusta mukava olla. Ulkona olivat kaikki muutkin, ja yhteisen tekemisen tunne oli iloinen ja turvallinen.

Urheilu ja liikunta olivat äitini mielestä tyhmää, vaikka minusta olisi ollut hauskaa, kun vanhempani olisivat pyöräilleet ja hiihtäneet. Urheilun katsominen televisiosta oli yhtä tyhmää, ja vasta nyt aikuisena olen oppinut nauttimaan esimerkiksi Olympialaisten tunnelmasta. Makaronilaatikosta ei saanut pitää, hevosista tykkääminen oli junttia, uskonnosta puhuminenkin oli naurettavaa ja kaiken tämän keskellä minä näin kirkkaana, millaista tavallinen elämä olisi voinut olla. Että tuosta kierosta perhe-elämästä alkoholin ja lääkkeiden sekakäytön keskellä minä tunnistin ne asiat, jotka olivat vinossa. Ja minä korjasin ne myöhemmin.

Nyt olen ylpeä tavis, joka antaa lapsilleen mahdollisuuden olla eri mieltä ja pitää eri asioista kuin minä. Haluan antaa heille myös esimerkin terveistä elämäntavoista ja liikunnallisesta elämästä. Meillä saa olla vihainen, surullinen ja heikko, meillä saa jutella uskonnosta. Meidän viikkomme kuluvat lähes aina samanlaista rataa, ja vuodenkierrossa on toistuvia tapoja, jotka luovat turvaa ja antavat mahdollisuuden ennakointiin. Tavallisen elämän kohokohtia ovat juhlat, lomat ja matkat, joita ei meidän perheessämme tarvitse jännittää etukäteen. Kukaan ei joudu pelkäämään sitä, että juuri kun mökkikamppeet on pakattu, kuuluu vodkapullon korkin avautumisen ääni ja matka jää silläkin kertaa tekemättä. Tavallisen elämän kulkijat pitävät lupauksensa ja antavat kaiken tavallisuuden keskellä lapsilleen mahdollisuuden kasvaa suoraan, ei kieroon.

Teksti: Lea Ansamaa

Suoritan pitkäaikaisen suunnitelmani mukaisesti toista korkeakoulututkintoani. Ulkomaisella tutkinnolla on ollut vaikea saada Suomessa töitä, lisäksi maahanpalaajan haasteenani on Suomi-ulkopuolisuus. Opinnot täydentävät aiempaa tutkintoani ja työkokemustani, päivittävät osaamistani ja ovat ehdoton keino verkostoitua. Metropolian monimuotokoulutuksessa tapaan asiantuntijoita eri puolilta Suomea ja kuulen, mitä maamme kulttuurielämässä on meneillään.

Kulttuurituotannon YAMK-opinnoista suuri osa toteutetaan itseopiskeluna. Päätin keskittää energiani tänä vuonna vain kahteen asiaan: opiskeluun ja liikuntaan. Sosiaalinen elämä vie liikaa aikaani ja siksi rajoitan sitä. Poistuin WhatsApp-ryhmistä ja lopulta poistin koko sovelluksen puhelimestani. Nyt on aika hiljaista.

Lukutreffit voimaannuttavat

Lähden lähes päivittäin kirjastolle. Valitsen aamusta opiskeltavan osa-alueen ja nakkaan sopivat kirjat reppuun. Lähden kirjastolle kuin työpaikalle, otan eväät mukaani ja hiljennän puhelimeni.

Toverin kanssa lukutreffien sopiminen lisää opiskelun mielekkyyttä. Vaikka istumme erikseen, on palkitsevaa, että lukusalin toiselta tuolilta kohoaa hymy. Tiedän toisenkin voittaneen itsensä ja tietomäärämme on kasvanut. Yhdessä oppiminen lisää yhteyden kokemusta, vaikka yhteisen kahvitauon pitäminen jääkin.

Liika jutteleminen ja kuunteleminen vähentää hiljaisena tarkkailijana kokemaani luksuksen määrää. Vaan ellen tapaa toisia, jään helposti ulkopuolelle. Minun on varottava, ettei yksinolosta tule yksinäisyyttä.

Ihminen tarvitsee ajatusten vaihtoa, toisen kanssa näkemistä ja kokemista, nauramista ja itkemistä. Sosiaalinen media ja chatti täyttävät monella yksinäisyyden kolon. Jos niistä kirjautuu ulos, jää monesta paitsi. On tärkeää pitää huolta siitä, että ainakin liikkuu ihmisten joukossa.

Vuoropuhelua taiteen kanssa

Kaupungissa asuu tarpeeksi väkeä. Yksinäisyyden hetkellä kannattaakin vähintään lähteä ulos kävelylle, ehkä ajautua tai hakeutua ilmaistapahtumien pariin, syysiltaisin keskustelutilaisuuksiin. Kynnys kutsua itsensä perheellisten ystävien luo tuntuu joskus korkealta. Silti kannattaa kokeilla. Rakkaalle läheiselle voi suoraan sanoa: hei, voisimmeko viettää yhdessä aikaa, olen kyllästynyt olemaan niin paljon itsekseni.

Yksineläjää ei haluta unohtaa, mutta perheellisten kiireisiin tämä eri todellisuudesta tuleva kummajainen ei välillä tunnu mahtuvan. Sinkkujen aktiivisuus liikunnan ja harrastusten parissa on ilmeistä.

Vaikeampi on tilanne sillä, joka ei tunne kuuluvansa mihinkään, vaan on ikään kuin unohtanut, millaista on olla toisten parissa, tai kun elämä on kohdellut niin, että on ikään kuin joutunut syrjäytetyksi.

Kallion kaupunginosassa kapakoita on vieri vieressä. Ne ovat auki silloinkin, kun kirjasto tai uimahalli sulkeutuu, työväenopistolla on kesätauko tai tanssikoulun opetus on päivän osalta ohi. Kun on yhden hengen yksikkö, voi illanvietto kotona elokuvien ja kirjojen ääressä joskus tuntua ankealta. Kun ei juo alkoholia, ei baari tunnu kiinnostavalta ihmisten kohtaamispaikalta.

Kulttuuri on kaupungin keidas. Yksinolija voi löytää yhteisöllisyyttä taidenäyttelyssä käydessään. Taiteen äärellä voi seisoa vuoropuhelussa ja olla osa niitä, joita taiteen katsominen puhuttelee. Yhteisöllinen taiteen kokeminen ruokkii mieltä enemmän kuin kevyt ja pinnallinen päivittäinen jutustelu.

Joillakin taidemuseoilla ei ole lainkaan pääsymaksua. Vierailin Vantaan kaupungin taidemuseossa Artsissa, kun oli muuta asiaa Myyrmäkeen. Pax – puhutaan rauhasta -näyttely todella yllätti. Vietin pitkän iltapäivän hienoja töitä kuunnellen.

Sosiaalisuus ja yksin olo

Olen käynyt sosiaalisuuden ja yksinolon vuoropuhelua sisälläni lapsuudesta alkaen. Kun samanikäistä leikkikaveria ei löytynyt, opin viihtymään kynä kädessä.

Kielen ja kirjallisuuden parissa oleminen tuottaa minulle rauhaa ja hyvinvointia. Siksi ryhmässä olon tarve on vähäisempää. Kulttuurialan tehtävissäni haluan tavoittaa ihmisiä, jotka ovat vaarassa syrjäytyä kielitaidottomuuden tai työttömyyden vuoksi.

Olen mukana rakentamassa pienimuotoisia elokuvaklubeja, joissa kielikynnyksen edessä olevat ja suomenkieliset työttömät voivat kohdata toisiaan. Elokuvaklubeissa käytävistä keskusteluista toivomme voimaannuttavia ja työkykyä edistäviä kokemuksia kävijöille.

Teksti: Silva Rikala

Rikokset puolittuisivat, monilta kuolemiltakin vältyttäisiin.

Mitä tapahtuisi, jos kaikki päihteet – huumeet, alkoholi ja nikotiinituotteet – häviäisivät kuukauden ajaksi? Millä tavalla se näkyisi arjessa, erilaisissa ammateissa tai kaupassa? Lähdetään mielikuvitusmatkalle päihteettömään kuukauteen selvittämällä miten eri tahot asian näkevät.

Ylikomisario Arto Autio Oulun poliisilaitokselta uskoo, että päihtyneiden häiriökäyttäytymiset ja rikokset vähenisivät aluksi radikaalisti.

– Arvioin, että poliisin hälytystehtävät vähenisivät puolella. Sama tapahtuisi rikosten kohdalla, eli ne puolittuisivat.

Poliisilla jäisi enemmän aikaa esimerkiksi onnettomuuksien, varkauksien, petosten, kavallusten ja muiden rikosten selvittämiseen ja niiden ennalta ehkäisyyn.

Autio on kuitenkin arvelee ihmisten keksivän uusia keinoja päihtymiseen.

– Jonkin ajan kuluttua tilalle tulisivat korvaavat päihtymisen keinot. Ihmiset kyllä keksisivät uudet keinot pään saamiseksi sekaisin, ja se haettaisiin tavalla, jota ei vielä tunneta.

Entä kauppa? Isossa elintarvikeliikkeessä alkoholin myynnin loppuminen näkyisi myös välittömästi.

– Myynnin ja tuoton menetykset olisivat suuret, ja se johtaisi väistämättä yt-neuvotteluihin, toteaa K-Citymarket Kaakkurin kauppias Risto Kontturi.

Myynnin numeroissa se tarkoittaisi kymmenen prosentin luokkaa kuukauden aikana. Viikonloppuun ei tarvitsisi satsata niin paljon väkeä töihinkään, koska henkilökuntaa ei tarvittaisi osastojen ylläpitoon niin montaa.

Kontturi pohtii päihteettömyyden tuovan myös kaupalle jotakin hyvää:

– Häiriötilanteiden määräkin vähenisi, joskin sitä on meillä aika vähän.

Vartijaresurssejakin tarvittaisiin vähemmän, mutta vartijoiden tarve ei kokonaan poistuisi.

– Neliöitä jäisi ainakin muille tavararyhmille reilusti, kauppias toteaa miettiessään tilanteen positiivisia puolia.

Päihteet kuormittavat tunnetusti erityisesti terveys- ja sosiaalialan työtä.

– Päihteettömyys näkyisi myös terveysasemalla pian, kertoo Oulun kaupungin hyvinvointipalvelujen palvelupäällikkö Sirkku Kaltakari.

– Vastaanotolla käy päihteiden väärinkäyttäjiä, jotka hakevat huonoon oloonsa helpotusta. Joskus myös krapulan takia saatetaan tulla hakemaan lääkärintodistusta töihin, hän kertoo.

– Toki joissakin tapauksissa päihdeongelma on vain oireiden taustalla, ja sitä hoitajat ja lääkärit eivät välttämättä huomaa, jos potilas kieltää ongelmansa tai ei kerro siitä.

Kaltakari pohtii myös sitä, voisiko tilanne jopa lisätä yhteydenottoja terveysasemalle.

– Niiden kohdalla, jotka käyttävät päihteitä mielenterveysongelmiinsa, voisivat käynnit asemalla jopa lisääntyä.

– Mutta on tietysti vaikea arvioida, miten tilanne jatkuisi tuon kuukauden jälkeen. Öisin ja viikonloppuisin toimivassa päivystyksessä muutos olisi tietysti dramaattisempi kuin päiväsaikaan toimivalla terveysasemalla, Kaltakari sanoo.

Osa kuolemista vältettäisiin sairaalan yhteispäivystyksessä.

Osastonhoitaja Eija Marin-Pekkala Oulun yliopistollisen sairaalan yhteispäivystyksestä kertoo, että alkoholin ja huumeiden loppuminen näkyisi hyvin pian yhteispäivystyksessä.

– Tupakan vaikutukset näkyisivät hitaammin, joskin keuhkoahtaumataudin aiheuttamien hengitysvaikeuksien vuoksi tullaan myös päivystykseen. Päihteet lisäävät psyykkistä pahaa oloa, joten aggressiivisten potilaiden määrä vähenisi. Samalla vähenisi tarve turvahuoneelle. Myös riskitilanteet vähenisivät sekä yleinen järjestys, siisteys ja viihtyvyys lisääntyisivät. Uskon, että muutamalta kuolemaltakin säästyttäisiin, Marin-Pekkala arvioi.

Päihteidenkäyttäjät hakeutuvat hoitoon yöaikaan, joten muutos näkyisi potilaiden määrässä erityisesti öisin. Vartijoiden tehtävät vähenisivät, ja hoitajilla olisi rauha tehdä työtä. Hoitajilla olisi enemmän aikaa auttaa vanhuksia, kuunnella potilasta ja olla läsnä. He ehtisivät paremmin huolehtia tavaroita paikoilleen ja täyttää tarvikekaappeja.

– Vartijoiden työn sisältö muuttuisi enemmän ohjaamiseksi ja opastamiseksi, ja voi olla, että vartijoiden sijaan meille riittäisi vahtimestari. Lapset ja vanhukset saisivat odottaa omaa vuoroaan ilman pelkoa, ja henkilökunta kokisi vähemmän haukkumista ja arvostelua.

Myös eriarvoisuuden tunne vähenisi, sillä päihtynyt potilas on usein otettava vastaan ennen muita. Hän vaatii usein välitöntä tarkistamista ja ensiapua. Sitä on vaikea muiden potilaiden ymmärtää.

– Sosiaalipäivystyksessä tehtävien väheneminen näkyisi todennäköisesti jo ensimmäisinä päivinä, toteaa vastaava palveluesimies, sosiaalityöntekijä Mira Takkinen Oulun kaupungin sosiaalipalveluista.

Kaikkiaan Sosiaalipalveluissa tehtävät vähenisivät hänen mukaansa noin 12 prosenttia.

– Jos oletetaan, että päihteiden käyttöön liittyviä tehtäviä ei tulisi tämän kuukauden aikana, vähenisivät tehtävämme noin 120:lla kuukaudessa eli noin 12 prosenttia. Lastensuojeluilmoitusten määrä vähenisi mahdollisesti jopa suuremmassa suhteessa.

Päihteet liittyvät usein myös väkivalta- ja kriisitilanteisiin, joten todennäköisesti myös nämä tehtävät vähenisivät sosiaalipäivystyksessä. Tilanne saattaisi toisaalta hetkeksi myös pahentua.

– Vierotusoireet saattaisivat kärjistää tilanteita kotona ja kadulla ja aiheuttaa myös väkivaltaa, Takkinen arvioi.

Sosiaalipäivystyksessä työ on niin laaja-alaista, että työtä riittäisi päihteistä huolimatta. Tuolloin olisi mahdollisuus käyttää työaikaa esimerkiksi ammattitaidon kehittämiseen ja muiden tehtävien hoitamiseen ilman jatkuvaa kiirettä ja työtehtävien priorisointia.

Teksti: Lea Ansamaa